Elämän ensiviikot

Olemme olleet kotona nyt jo muutaman viikon. Kaikki on mennyt hienosti ja päivät ovat soljuneet ohi kuin huomaamatta. Tähän elämään tottui sillä sekunnilla kun avasimme kotimme oven sairaalasta tullessamme. Ja toisaalta kaikki tuntuu vielä jonkinlaiselta unelta. Toisinaan aamuisin katselen vauvaamme ja ihmettelen miten tähän tultiin ja miten ihmeessä meitä on siunattu tuollaisella pienellä ihmeellä. Tyttö on nukkunut yönsä lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Hän on syönyt hyvin ja ollut suloinen tapittaja ollessaan hereillä. Maitoa on tullut riittämiin ja hiukan enemmänkin. Sohvamme, sänkymme ja kaikki mahdolliset tyynymme taitavat olla jo maidon kuorruttamia. Harsoja ostettiin heti lisää, sillä varsinkin alussa maitoa suihkusi enemmän kuin Pöppiäinen ehti nielemään. Pöppiäinen ihmettelee maailmaa suurilla silmillään ja yrittää jo hieman ähkien jutellakkin jotain. Ollessaan mahallaan mahaa vasten, yrittään hän kovasti nostaa päätään ja onnistuukin tässä lyhyissä pätkissä. Neuvolatäti ihasteli tytön jäntevyyttä ja virkeyttä. Pöppiäinen oli hereillä koko kotikäynnin ajan ja ihmetteli silmät pyöreinä maailman menoa.

Olemme uskaltautuneet neuvolakäynnin lisäksi muutamalle vaunulenkille, kauppaan, mummolaan, pappalaan ja ystävämme luo visiitille. Kaikki reissut ovat menneet oikein hyvin ja Pöppiäinen on suurimman osan ajasta aina nukkunut tyytyväisenä. Imetys on onnistunut hyvin vieraissakin paikoissa. Oman mielenterveyden kannalta on ollut todella tärkeää huomata, että pääsemme vauvan kanssa liikkumaan lähes kuten ennenkin. Asioita täytyy vain suunnitella hieman enemmän ja tarkemmin, mutta sosiaalinen elämä ei siis ole mahdotonta. Tosin tylsää tai erakoitumisen vaaraa ei vielä ole ollut sillä vieraita on riittänyt ja paljon on ihmisiä vielä käymättäkin.

On aivan ihanaa, että mies on kotona kesälomalla (4 vko) ja sen jälkeen vielä kolme viikkoa isyyslomalla. En todellakaan haluaisi jäädä vielä kahdestaan Pöppiäisen kanssa. On paljon mukavampaa kun on toinen ihminen vierellä tässä alussa. Ei tarvitse yksin ihmetellä uusia asioita tai pähkäillä mitä tehdä ja toisaalta mies ei jää paitsi näistä ensimmäisistä viikoista. Pöppiäinen meinaan näyttääkin hieman erilaiselta joka päivä.

Mies on omaksunut uuden isä-roolinsa todella hyvin. Hän ei ole ollut minulle apulaisena vaan hän toimii vauvan tasavertaisena huoltajana. Jotkut asiat mies osaa paremmin ja kysyn auliisti häneltä neuvoja ja mielipiteitä, kuten hänkin kyselee minulta. Ihanaa kun on vierellä ihminen jota rakastaa aivan valtavasti ja joka jakaa kaiken tämän uuden ja ihmeellisen. Hukutamme tytön suukkoihin.

Synnytyksestä olen toipunut hyvin. Sairaalassa oloa odotetusti inhosin ja olikin todella ihanaa päästä kotiin. Mieliala on ollut hyvä ja onnellinen, tosin iltaisin on aina välillä ollut jonkinnäköistä ahdistusta havaittavissa. Sitäkin vähenevissä määrin, ehkä hormoonit alkavat tasaantua tai jotain. Tunteita on siis ollut laidasta laitaan ja kaikki tunteet ovat olleet voimistettuja. Eräänä päivänä Pöppiäinen nukahti syliini ja hymyili oikein leveästi. Olin niin onnellinen, että aloin itkemään ja mies pyöritteli minulle päätään hymyillen. Mies meni vessaan ja sieltä tullessaan ihmetteli, että itkenkö minä vieläkin sitä hymyä? En tietenkään itkenyt enää sitä hymyä, mutta kun Pöppiäinen hymyili samalaisen leveän hymyn uudelleenkin =) Pitihän sitä sitten hiukan itkeäkkin uudelleen...

Aloitin muutama päivä sitten kirjoittamaan synnytyksestä, mutta en ole varma haluanko kuitenkaan julkaista sitä täällä. Jotenkin se on niin henkilökohtainen ja tunteikas aihe, että en ehkä halua edes nimettömänä pistää sitä kaikkien nähtäville. Pitää katsoa miltä ajatus tuntuu hieman myöhemmin.

40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Kissansuoja pinnasänkyyn

Elikkäs suoja on nyt valmis. Eipä siitä mikään kauneuden perikuva tullut, mutta uskoisin että se nyt on niin kätevä kuin tommonen hökötys voi olla. Ja ainakin sen pitäis kestää ja pitää noi terroristi-kisut oikealla puolella pinnistä. Eli tällainen:


Neuvolakin oli tänään. Kaikki kunnossa: hb 130 (jee), liikkeet ++, vauvan syke 142 ja sf-mitta oli kasvanut 35:teen kun viimeksi se oli laskenut. Vauvan pää ei enää tuntunut käteen. En oikein tiedä tarkoittiko se sitä, että se on kiinnittynyt vai vaan sitä että Pikku-Ruu on laskeutunut paremmin lähtöasemiin. Kyllä sen silti huomaa kävelyssä ja kumartumisessa ja muussa, että alempana ollaan.

Tänään on juilinut alavatsaa välillä ja mulla on varmaan ollut harjoitussuppareita tässä illan mittaan. Ylävatsa kiristyy ja tulee sellainen olo kuin jännittäisi kovasti jotain. Henki ikäänkuin salpaantuu. En oikein osaa selittää, tiedä sitten mitä lienevät =) Viikkojaha tänään oli 38+4. Saapa nähdä mennäänkö lasketunajan yli.

37+2

Mihin tämä aika on oikein mennyt? Mä olen luullut päivittäneeni tätä blogia muutama viikko sitten, mutta ilmeisesti en ole tehnyt niin. Ihmeellinen tämä raskauspää. Tosin sen jälkeen kun tuo meidän kone räjähti niin tämä päivittäminen on ollu työläämpää. Miehen työkoneella pitää nettailla iltasella, joten ei kauheasti jää aikaa,

Loppuraskauden ultrassa tuli käytyä viikolla 35+4. Kaikki oli mainiosti ja tytöltä Pikku-Ruu näytti vieläkin. Painoarvio oli 2605g ja painoarvio laskettuna aikana noin 3500 ehkä hieman alle. Ennemmin kuulemma siro ja pieni tyttö kuin iso. Oli mukava saada tietää, että kaikki on hyvin. Tällä kertaa tuo ultra oli kyllä sellainen, että ei me miehen kanssa hirveästi siinä mitään erotettu tai nähty. Vauveli on jo niin iso, että siitä sai vain lähikuvia. Ei enää sellaista isoa koko kuvaa mistä tajuaa että tossa se vauva on.

Synnytysvalmennuksissa ollaan käyty. Kunnan omat on ollu ihan surkeita ja mies sai vaan ensimmäisestä paniikin. Se on hirveän herkkä mun kivuille ja haluais suojella mua kaikelta pahalta, joten sille on aika rankka ajatella että se joutuu katselemaan vaikka 10 tuntia mun kipuja voimatta auttaa. Tosissaan se valmennus ei antanut ainakaan mulle mitään uutta. Jos oli lukenut neuvolan oppaat, ja koskaan kuullutkaan googlettamisesta, ei siitä saanut mitään irti. Ranskalaisilla viivoilla pääasiat vanhoiklla kalvoilla. Ja ihan oikeasti mitä hyötyä on näyttää niitä 80-luvun synnytysvalmennusvideoita? Pitäiskö mun jotenkin tajuta jotain mystistä niitten avulla? Tai oppia sellaista katsomalla synnyttämään. Että ahaa tuossa tuota ähisevän naisen naamaa näytetään lähikuvassa ja ja kappas nyt se lapsi nostetaan rinnalla. No worries nyt mä tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitää tehdä. Onneksi tuo sairaalan oma synnytysvalmennus oli huomattavasti asiallisempi, informatiivisempi ja ajantasalla. Miehen pelkoa ja jännitystä se vähensi ihan huomattavasti ja ton ultran jälkeen se jo hymyili, että piece of cake. Mä tosin toppuuttelin etten ihan noin pitkälle menis, eiköhän tässä kumminkin haastetta riitä =)

Muutama viikko sitten päänsärky ja hetkellinen näköhäiriö piti jännitystä yllä. Päätäni oli särkenyt hieman jo kolme päivää ja olo oli ollut muutenkin "höttöinen". Tähän kun lisäsi jokapuolelle vilistävät pallot, niin kova oli huoli. Soitin neuvolaan, mutta täti siellä ei ollut kiinnostunut verenpaineistani tai proteiineista. Käski vaan lähteä synnärille jos näyt palaa. Että mun ois pitänyt ajaa puolentunnin ajomatka sairaalaan kattoon verenpaine. Että ei voi neuvolassa mitata, siihen ehkä ois menny siltä n. 5 min. Harmitti kun tuntui siltä ettei se ottanut tosissaan mun "hätää". Ja tokihan mä tiesin, ettei mitään sellaista hätää ole, että tuskinpa mitään raskausmyrkytystä kumminkaan. Se päänsärkykin ois ollu kovaa eikä sellaista alkavaa ja lisäksi ois ollu turvotusta jne. Mutta silti oisin kaivannut sen verenpaineen ja pissatestin oman mielenrauhan takia. Kävin sitten seuraavana päivänä mittaamassa sen paineen terkkarin aulassa kun muistin, että siellä oli semmoinen "mittaa itse"-piste. Matalat olivat kuten mulla yleensä. Näköhäiriöt eivät ole tulleet takaisin ja olo koheni kun nukuin seuraavan päivän.

Miehen kanssa ollaan rakennettu pinnasänkyyn kissasuojaa (miehen veljen ystävällisellä avustuksella). En oikein vakuuttunut noista netistä saatavista kissaverkoista (varmasti myötäisivät meidän ronttien painon alla) ja sellainen puinen/metallinen maksaa lähemmäs 100 euroa (!). Joten ollaan sitten suunniteltu ja rakennettu omaa mallia. "Verhoilu" on vielä hieman kesken, mutta muuten alkaa olla valmista. Tehtiin kaksi puukehikkoa joihin laitettiin metalliverkot. Reunat päätin pehmustaa jottein metalliverkon päät raavi minua tai vauvaa tai pinnasänkyä. Kaksiosaiseen päädyimme siksi, että ajattelimme sen olevan kätevämpi esim. yöimetysten kannalta. Yksiosaisena (kuten kaupan vastaava oli) sen käsittely olisi hankalaa ja painavaa. No käytännössä sen sitten näkee kuinka toimiva tuo on. Kissat se ainakin pitää pinnasängyn ulkopuolella mikä lienee pääasia. Pistän kuvia tukemaan tätä epäselvää sepustusta kunhan saadaan se valmiiksi.

Paikat alkaa puutumaan joten lienee aika lopetella. Yritän olla hiukan nopeampi päivityksissä vastaisuudessa. Vaikka eihän tässä nyt montaa viikkoa enää olekkaan!

33+2

Onpas monta viikkoa jo vierähtänyt viime kirjoituksesta! Kaiken näköistä on tapahtunut tässä välissä. Jäin viime kuun lopulla sairaslomalle joka kestää aina äitiysloman alkuun asti. Väsymyksestä ja sen aiheuttamista kipuiluista sain sen saikun. Ja on kyllä tuntunut todella hyvältä olla kotona ja nukkua päiväunia. Kovasti tekisi mieli touhottaa kaikkea, mutta yritän hillitä itseäni parhaani mukaan.

Ostimme turvakaukalon alustalla (värinä Gemma) ja matkarattaat (värinä Gilda). Yhdessä nuo muodostavat travel-systeemin, eli ton kaukalon saa napsautettua kiinni noihin rattaisiin. Ostimme myös pehmeän kantokopan, joten noita matkarattaita käytämme parvekeella nukuttamisessa. Rahaa olen tuhlannut myös Ikeaan josta tilasin vauvan nurkkaan huonekalut (vaatekaappi, pinnasänky, hoitopöytä jne.) Kylppäri remontti lähenee loppuaan ja luojan kiitos wc-pönttö on taas käytössä! Vieläkin yöllä vessa hätään herätessä tuskastun ajatellessani, että täytyy lähteä tuonne kerrostalon kellariin seikkailemaan. Ja voi sitä iloa kun tajuan, että eipäs tarvikkaan!

Maitoa on tihkunut rinnoista ja se on aika rasittavaa. Viime viikolla sitä tuli ensimmäisen kerran läpi rintaliivien ja paidan. Mies huomautti ruokapöydässä, että rouvan tissit vuotaa. Käytiin sitten ostamassa liivin suojuksia jottei tollasta tapahdu ihmisten ilmoilla. On tää kummallinen juttu tämä naisen keho. Tuumasinkin miehelle, että sepä ei pystykkään tosta noin vaan tuottamaan ravintoa. Että on kai tässä jotain siistiäkin, vaikkakin tämä maitojuttu vaatii minulta hieman totuttelua.

Liikkeet on muuttanut muotoaan. Enää ei tunnu sellaisia selkeitä potkuja ja lyöntejä. Ei taida raukalla olla tilaa, joten liikkeet on semmosia alienmaisia uintiliikkeitä. olipa selkeästi sanottu =) Toisin sanoen yksittäisten potkujen sijaan mahasta saattaa tupsahtaa näkyville patti (kantapää), joka vaeltaa hetken mahaa pitkin. Tämä näyttää ja tuntuu aika hassulta. Välillä maha heilahtaa puolelta toiselle kun pikkuinen oikein innostuu riehumaan. Niin ja nyt olen alkanut bongaamaan hikkaakin. Noin kerran kaksi päivässä viimeisen kolmen päivän aikana on jonkin aikaa tuntunut tasainen tömähdys. Koska Pikku-Ruu majailee raivotarjonnassa, hikka tuntuu alhaalla ja potkut ylhäällä. Olin tosi iloinen kun huomasin Pikku-Ruun kääntäneen kylkeään. Jostain syystä minulle tuli kauhean tärkeä olo kun osasin oikein tulkita missä jalat ja selkä sijaitsi.

29+0 ja taas hymyilee

On se kummallista miten tuohon alakuloiseen, väsyneeseen ja täysin voimattomaan tunteeseen tottuu. Nyt kun voin hyvin ja olen entinen energinen itseni tajuan, että en ole voinut kovinkaan hyvin viimeiseen kahteen kuukauteen. Siihen sumuun ja suorittamiseen tosiaan oli vaan niin tottunut ettei sitä edes tajunnut, että en minä normaalisti tällainen ole. Ihanaa voida taas hyvin ja jaksaa tehdä normaaleita asioita! Paha-olo, huimaus, päänsärky ja hengenahdistukset/rintakivut ovat onneksi historiaa.

Pikku-Ruu on todennäköisesti kääntynyt. en vain oikein tiedä miten päin =) Liikkeet tuntuvat erilaisina, eri kohdissa ja vähäisempinä. Edessä oleva istukka saattaa häiritä niitä Ruun nykyisessä asennossa enemmän. Harmittavaa jos beibe päätti kääntyä jalat alaspäin, kun aikaisemmin on aina ollut enemmän tai vähemmän raivotarjonnassa. Jokin tuonne virtsarakkoon painaa sillä eräänäkin iltana minun piti noin tunnin sisällä käydä neljästi vessassa. Kiva yrittää nukahtaa kun vartin välein on aivan pakko nousta ylös ja hipsiä vessaan...

Nukkuminen on muutenkin ollut välillä haastavaa. Mahallani en ole (neuroottisena) nukkunut plussaamisen jälkeen ja viimeiseen pariin kuukauteen selällään nukkuminenkaan ei ole onnistunut oikeastaan ollenkaan. Maha vetää jännän piukeaksi jos yritän olla liiaksi selälläni. Tuntemus ei satu, mutta tuntuu ikävältä. Oletan näiden olevan harjoitussupistuksia (näitä ilmaantuu myös jos kävelen liian rivakasti). Nukkumisessa jäljelle jää siis molemmat kyljet. Nyt viimeisen viikon aikana kyljelläänkin on ollut hankala löytää hyvää asentoa. Mahaa saattaa sivuilta vihloa tai tuntua ikävää painontunnetta. Tyynyjen avulla olen onnistunut löytämään muutaman hyvän asennon. Yhtenä aamuna tällä viikolla oikealle alavatsaan vihlaisi aivan hemmetisti kun käänsin rivakasti kylkeä. Tai vihlaisu on aika laimea sana. Enemmän kipua kuvaisi nopeasti vatsaan survaistu leipäveitsi. Kipu ei edes loppunut ihan heti, vaan jäi kummittelemaan lievempänä hetkeksi. Auts.

Niinn ja se käveleminen... Kävely tosiaan alkaa noiden supistelujen takia olemaan välillä hieman vaappuvaa (ja aina aika hidasta). En pidä uudesta ankkatyylistäni ollenkaan. Tunnen itseni kovin raihnaiseksi ja isoksi. Ja sitten sain eilen uuden lisän raskausajan-oireistoon. Nivusiin sattui ja vihloi. Onneksi meni ohi ja on nyt pysynyt poissa. Saisi pysyäkin poissa, en jää kaipaamaan.

Sain taas tänään kuulla, että olen hyvin hehkeän näköinen (en yhtään "raskaan" näköinen). Olisin toistaiseksi taipuvainen uskomaan itsekin, että raskaus ei vielä ihan hirveästi ole pyöristänyt muuta kuin mahaani. Tottakai minusta ja vaappumisestani näkee takaakin päin, että raskaana ollaan. Mutta kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen ulkonäkööni tällä hetkellä. Mahakin on nyt selkeä vauvavatsa ja mukavan pyöreä, sellaisella kauniilla tavalla. Lisäksi se on kuitenkin vielä kohtuullisen kokoinen, eikä aiheuta useimmiten juuri lainkaan harmia. Tästä mennäänkin todennäköisesti ulkonäöllisesti ja haittaavuuden kannalta vain alaspäin =)

Mies raukka on riehunut tuolla kylppärissä sen helvetinkoneen kanssa ja sai selkänsä tänään aivan jumiin. Konttasi olohuoneen lattialle ja koitti saada happea. Niin on kipeä, että hengityskin salpaantuu. Meinaa mukamas huomenna mennä töihin, vaikkei siinä kyllä mitään järkeä ole... Aika sankari kumminkin. Olen sille syöttänyt jäätelöä ja kipulääkkeitä jos jonkinmoisia.

Niin juu ja se piti vielä mainita, että onkohan kukaan koskaan suunnitellut näin tarkkaan vauvan nurkkausta. Alunperin minun piti piirtää eräällä suunnitteluohjelmalla mittakaavaan meidän makuuhuone ja sinne mahdollisesti sijoitettavat kalusteet. Se kone, millä tämä ohjelma on, teki kuitenkin tenän joten jouduin luopumaan hienosta suunnitelmastani. Googlettelin sitten valmiiksi haluamiani huonekaluja ja pistin niiden hintoja sekä mittoja ylös. Lopulta päädyin piirtämään koko hoidon old school -tyyliin millimetripaperille. Nyt minulla on mittakaavaan piirrettynä ja hiottuna kolme eri vaihtoehtoa makuuhuoneen sisustukseksi. Hinnoiltaan ne vaihtelevat 714 ja 829 euron välillä (tähän sisältyy huonekalujen lisäksi valaisimet, mutta ei roskiksia/koreja/pyykkikoreja). Hiukan harmittaa etten voinut käyttää sitä ohjelmaa. Sillä olisin saanut helposti pyöriteltyä useampiakin vaihtoehtoja. Nyt piirtäminen oli hidasta ja millimetripaperiakin vain yksi iso jäljellä, joten tilaa ei ollut useammille vaihtoehdoille. Mutta hauskaa on ollut!

28+1

Hiukan on aikaa taas vierähtänyt viime postauksesta. Tallinnan reissu meni hyvin. En tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin söin =) Todella rentouttavaa siis. Sokerit oli kaikki kohdillaan, kuten epäilinkin. Viime viikon maanantaina kurkku oli aamusella hieman käheä ja sitten tiistaina ekana työpäivänä olikin sitten jo aikas heikko olla. Aamu alkoi ankeasti turvonneilla imusolmukkeilla. Niin olivat kipeät etten päätä saanut käännettyä kunnolla. Töissä ei olisi auttanut pitää taukoja ollenkaan, koska heti kun lakkasi keskittymästä tuli sellainen olo, että tippuu hetkenä minä hyvänsä. Keskiviikkona oli onneksi se neuvolalääkäri. Hän kirjoitti sitten loppuviikon sairaslomaa ja määräsi verikokeisiin. Tulehdusarvot olivat 45 ja leukosyytit 9.7. Molemmat koholla siis. Hemoglobiini oli 113 eli se on lähtenyt nousuun. Sovittiin sitten perjantaina, että olen vielä maanantain (eli tämänpäivän) pois töistä ja menen aamulla labraan ja iltapäivällä kontrollikäynnille lääkärille. Viikonloppuna nuhainen, raskas ja hutera olo palasi takaisin, mutta tänään tulehdusarvot olivat paremmat ja leukosyytit laskeneet 8.7:ään. Sain vielä tämän viikon sairaslomaa. Että kyllä tämä tästä. Onneksi töissä painottivat sitä, että kukaan ei joudu ahtaalle tai pulaan vaikka sairaslomalla olenkin. Että sitä ei kuulemma tarvitse ollenkaan miettiä.

Oikealla puolella vatsaa on tuntunut inhottavia vihlasuja, mutta lienevät jotain kasvamista taas. Onneksi ovat aika satunnaisia. Pikku-Ruu on tänäänkin liikkunut paljon ja tunkenut varpaitaan tai jotain jonnekkin sellaiseen väliin, että multa meinaa välillä karata huuto. Niin osaa napakasti napauttaa, että oikein kipeää tekee. Mies lupasi pitää pikkuiselle puhuttelun illalla. Mutta ihanaa, että liikkeet ovat noin selkeitä. Ei ainakaan sen suhteen ole siis mitään huolta. Neuvolassa muuten lääkäri epäili että raivotarjonnassa tuolla oltaisiin.

Kaiken tämän lisäksi meillä alkoi kylppäriremontti viikonlopuuna. Seinästä paljastui vanhan muovimaton alta harvinaisen omituinen kahdella jalalla kävelevien puudeleiden somistama lasikuitutapetti. Ja on muuten kiinni niin tiukassa että. Lisäksi muutamasta kohtaa löytyi puudeleiden lisäksi hometta. Mahtavaa...Minä olen keitellyt kahvia miehelle ja apuna olleelle anopille ja yrittänyt olla stressaamatta ja ajattelematta noita pirun puudeleita saati sitä hometta (mikä tosin ei onneksi olekaan ongelma kun se on nimenomaan tuon puudelitapetin pinnassa, ei seinärakenteessa). Anopin kanssa mies repi tapetteja koko sunnuntain, saamatta kuitenkaan juuri mitään aikaiseksi. Tänään sitten appiukko kävi vuokraamassa jonkun helvetin koneen jolla lähtee kyllä vaikka koko seinä. Tuo on siis joku järjettömän kokoinen piikkauskone jossa on todella iso taltta teränä. En varmaan edes jaksaisi kannatella sitä (ja minäkin olen kyllä normaaleilla piikeillä piikkaillut). Tuolla mies sitten surruttaa menemään ja mä istun korvatulpat päässä makkarissa. Säälin kyllä ihan hirveästi meidän kissoja. Mieheni ei pidä koneista, vempeleistä, autoista tai mistään vastaavasta, mutta toi piikki saa jonkun kohdan sen miehisyydestä heräämään. Se on meinaan kummallisesti jopa innoissaan tosta hommasta. Kumma homma =) Mutta hyvä vain, että jaksaa työpäivänkin jälkeen tuolla rusnata. Mä muuten säälin meidän naapureitakin...

Tänään saapui KenguRuusta tilaamani Ergo Baby Carrier -kantoreppu. Värinä juurikin tuo linkin musta/beessi. KenguRuussa oli tarjous jossa oli mukana myös vastasyntyneen lisäosa (mintun värinen oli valitettavasti ainoa vaihtoehto). Hitsin hitsi kun oli kivaa saada jotain uutta vauvalle. Meillä kun on mnyt näitten mun sairastelujen takia jäänyt ihan kokonaan kaikki suunnittellut Ikea-reissut sun muut. Ja voi olla ettei ihan heti ehditä/voida kaupoille lähteäkkään. Innostuin myös tilaamaan Beboliinasta bambu joustofrotee uniliinan. Ystäväni on niin hehkuttanut kapaloinnin toimivuutta ja toisaalta tuollaisen liinan helppoutta, että oli pakko. Ja samalla tilasin sitten myös yhden bodyn ja takin... Kun siis joka tapauksessa täytyy maksaa ne postimaksut ja ne oli alennuksessakin... On muuten vaikea miettiä noitten liinojen jne. värimaailmaa. Tuollakin oli kivoja tuollaisia kukallisia uniliinoja tarjouksessa, mutta päädyin kumminkin valkoiseen liinaan ruskeilla kanttauksilla. Ajattelin, että talvella noi kukkakuviot voi tuntua liian kesäisiltä. Ja talvihan sitten jo kohta on kun pikkuinen maailmaan saadaan.

Sinirastaanpesälle iso kiitos maininnasta! Katselen myöhemmin joskos sitä jaksaisi pistää hommaa kiertämään.

Sokeri

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

Viikot kuluu

Onpas mennyt kauan viime päivityksessä. Tänään viikkoja jo 26+2 ja juhannuskin on ehditty juhlia. Vietimme koko juhannuksen vanhempieni luona. Pikkuveljeni ja isoveljeni puolisoineen olivat myös paikalla. Oli oikein mukavaa, vaikkakin päätäni särki perjantaista lähtien ja olo oli muutenkin huono. Sunnuntaina oikeastaan vasta havahduin kuinka väsynyt ja huonovointinen olin ollut koko viikonlopun. En oikeastaan edes maininnut kellekkään asiasta. En halunnut pilata mieheni tai äitini juhannusta. Kävin eilen lääkärissä joka määräsi loppukuuksi sairaslomalle. Menen siis vasta ensiviikon tiistaina töihin. Hemoglobiinini oli laskenut viime neuvolan (17.6) mukaan 105:teen. Aluksi unohdin hakea raudan ja sen jälkeen olen ottanut yhtä päivässä. Nyt lääkäri nosti annoksen kahteen päivässä. Toivotaan, että olo alkaisi kohentua nopeasti.

Mieskin oli neuvolassa mukana viime viikolla. Eipä se siitä hirveästi varmaan hyötynyt, mutta oli kuulemma mukava kuullu Pikku-Ruun sydämmen tykytys. Pikkuinen tulee kerta kerralta rohkeammaksi puolustustaistelussaan pahaa doppleria vastaan. Viimeksi tunsin potkut hieman sen jälkeen kun anturi oli jo nostettu pois. Nyt kaveri monotti reippaasti anturia kuuntelun ollessa vielä kesken. Hemoglobiinin alhaisuuden lisäksi ei ollut mitään kummallisa. Kaikki oli niinkuin pitikin. Kohdun sf-mitta oli 23.5cm kun se viimeksi oli 19cm. Menee siis ihan nätisti keski- ja yläkäyrän puolessa välissä. Painoa oli tullut 286 g viikossa. Tarkkailen muuten vieläkin lähes hysteerisesti painoani. Vaikka tiedän ettei se kannataisi. Varsinkin kun painon nousu ei tunnu hirveästi riippuvan ruokailustani... Se nousee joka tapauksessa kauheaa vauhtia. Ja toisaalta olen vielä varsin kirkkaasti suositelluissa rajoissa.

Jälkeenpäin on muuten alkanut ottamaan aika paljon päähän se, ettei tuota hemoglobiinia ole seurattu neuvolassa. 12.2 Hb oli huikeat 145 29.4 lukema oli 119. Se on aika kumma, ettei tuossa vaiheessa jo mietitä rautakuurin aloittamista, kun keskiraskaudessa lähes kaikilla Hb laskee. ja vielä kummallisempaa on, ettei seuraavalla neuvolakäynnillä 26.5 ole otettu hemoglobiinia ollenkaan. Kai se nyt pitäisi ottaa edes seurantaan, kun suunta on kumminkin selkeästi alaspäin. Ja sitten lähes kaksi kuukautta myöhemmin kauhistellaan, että no jopas on alas päässyt. Yllätys? No kai se on neuvolankin kanssa sitten niin, että pitää osata vaatia. Eikä tässä mikään hätä sinäänsä ole. Olisin vaan voinut päästä aika paljon helpommalla kun tämä väsymys ja voimattomuus ei olisi päässyt ihan näin pitkälle. Ja kun siellä neuvolassa kumminkin juostaan kolmen viikon välein, eikä sieltä hirveästi mitään "henkistä" ole irti saanut, niin voisiko sitten edes tehdä tällaiset seurannat ja huolehtia niistä ilman odottajan aktiivista panosta ja muistuttelua? Vali vali...

Töissä sairaslomani otettiin hyvin vastaan. Lähin esimieheni kehoitti lepäämään ja totesi, että on sääli kun olen poissa, mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi mieltäni lämmitti kun hän vielä kysyi, että kaikki varmasti on kuitenkin kunnossa ja korjaantuu levolla. Hyvään harjoittelupaikkaan olen kyllä päässyt. Kyseinen firma on kyllä kohottanut profiiliaan ihan hirveästi. Ja olen kumminkin aina pitänyt sitä hyvänä firmana.

Meillä oli Tallinnan-reissu suunniteltuna viikonlopulle. Tarkoituksena on lähteä perjantaina (joukossa mukana siis minä, mieheni, serkkuni ja hänen poikaystävänsä) ja yöpyä kaksi yötä tätimme asunnolla. Utelin eilen lääkäriltä, että pitänee varmaan peruuttaa koko reissu (mikä on harmillista senkin takia, ettei rahoja varmaan enää saa takaisin.) Lääkäri oli sitä mieltä, etten missään nimessä saa perua matkaa ja että oikeastaan minun pitää lähteä sinne. Mennä omaan tahtiin, rentoutua ja lomailla. Kuulemma juuri se mitä nyt tarvitsisin. Eli minulla on lääkärin määräys kyseiselle matkalle. Silti hieman mietityttää onko se sopivaa ollenkaan.

Anoppi oli jo muutama viikko sitten ostanut pienelle alesta Tutan punaisen potkupuvun. Ensimmäinen vaatelahja pikkuiselle. Oma äitini toi laivalta tuliaiseksi kahdet Espritin bodyt ja college-asun. Olivat kyllä aivan ihanania. Onko väärin jos haluaa pukea lapsensa pelkästään Espritin ja Benettonin vaatteisiin... Ei vaan, tottakai ihania vauvan- ja lastenvaatteita on vaikka millä mitalla monilla merkeillä. Äitini ostoksissa värinä oli rohkea vaaleanpunainen. Jos Ruu onkin poika saa hän totutella pinkkiin, mutta eikös se ole aika muodikas väri miestenkin asusteissa =)

Vaaleanpunaista valitsin luonnovalkoisen kaveriksi myös virkkaustyöhöni. Nyt kun olen sairaslomalla ja tarvitsen jotain rentouttavaa tekemistä, niin ajattelin virkata vauvalle jotain. Tosin en osaa alkuunkaan virkata joten tiedä tuosta rentouttavasta sitten... Ostin oikein sellaisen lehdenkin mistä noita ohjeita voi katsoa. Harmi vain, että ne ohjeet on kirjoitettu jollain salaisella koodikielellä mitä ainakaan minä en osaa purkaan. Ensimmäiseksi virkkuutyökseni valitsin sitten ihan omasta päästäni vauvanpeiton. Tämä siksi, että osaan virkata ainostaan sitä yhtä "perusjuttua" (huomaa ammattitermit), eikä minulla ole hermoja tehdä mitään kauhean tarkkaa (eli sellaista minkä pitäisi sopia päälle). Nyt olen jo onnistunut kaivamaan ala-astemuistoistani myös pylvään ja puolipylvään teon. Eli näillä mennään. Onneksi vauva ei peittojen päälle syntyessään ymmärrä. Ja eikös se ajatus ole tärkein? Ainakin tuo viltti (mikäli ikinä valmistuu) on rakkaudella tehty. Luulis lämmittävän =) En muuten ikinä olisi kuvitellut sanovani: Virkkaan vauvalleni peittoa. Että kaikkea sitä ihminen tekeekin...

Pistän tähän loppuun muutaman kuvan meidän vaunuista.

Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.


Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.


Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

Hermoilua ja paniikkia

Eilen oli ensimmäinen työpäivä kesätyöpaikassani. Työ vaikuttaa todella lupaavalta ja erittäin haasteelliselta. Ensimmäinen päivä oli jännittävä ja lisää jännitystä päivään tuli hieman ennen ruokatuntia. Vessassa käydessäni huomasin, että olin vuotanut rusehtavaa verta. Tiedän, että tällaiset tuhrut ovat normaaleja, mutta kamalalta se silti tuntui. Varsikin kun tämä oli ihan uusi juttu. Päätin soittaa ruokatunnilla neuvolaan, jotta kiltti täti voisi rauhoitella vauhkoa ensiodottajaa. "Olen tämän ja huomisen päivän koulutuksessa" -kiltti täti sanoi puhelinvastaajassa. Jotenkin olin niin luottanut neuvolan apuun, että menin ihan tolaltani ja soitin itkukurkussa miehelleni. Hän käski soittaa yksityiselle tai jonnekkin.

Lähdin siis ensimmäisenä työpäivänä ruokailun jälkeen lääkäriin. Ei ihan ihanteellisin aloitus kesätöille. Onneksi on mukavan tuntuiset esimiehet ja liukuvat työajat. Hiukan kaunistelin kyllä lähdön syytä, kun en halunnut alkaa sille miehelle vuodoistani puhumaan. Matkalla lääkäriin vastaan tuli hirveä määrä lastenvaunuja. Oli kyllä todella työn takan pitää isoimmat kyyneleet poiss poskilta. Sitä vaan niin pelkää, että ultran kuvaruudulla ei ole mitään liikettä, ei lainkaan eloa.

20 minuuttia ja 80 euroa myöhemmin palasin hyvillä mielin takaisin töihin. Sydän löi ja liikkeitä näkyi hyvin. Kaikki siis kunnossa, eikä mitään näkyvää syytä missään. Lääkäri kehotti menemään seuraavalla kerralla äippäpolille tai jonnekkin päivystykseen. Hän ei normaalisti kuulemma edes tee muita kuin alkuraskauden ultria ja ihmetteli kovasti, että minut oli pistetty hänelle. Ei kuulemma pystynyt katsomaan muuta kuin ihan perusjutut, sillä kokemusta/taitoa ei löytynyt (löytyi kuitenkin taitoa laskuttaa joka tapauksessa täysi hinta...). Jos huoli ei olisi ollut kova ja helpotus suuri, niin olisi kyllä ottanut päähän tommonen rahastus. Mutta tosissaan ei minulle tullut paniikissa edes mieleen soitella mihinkään päivystykseen. Pitää ottaa selvää noista numeroista jne. ennen kuin tarvetta sellaisille tulee.

Eli hormonien ja työjännityksen myötä päästiin aikamoiseen paniikkiin aika pienestä jutusta. Pääasia kuitenkin, että kaikki on siis kaikki hyvin.

Hormonit

Olin jotenkin ajatellut, että alkuraskaus olisi ollut pahin hormonien aiheuttaman mielialojen heittelyn kannalta. Olin väärässä. Tämä "seesteinen" keskiraskaus ei ole kovin seesteinen eikä rauhallinen ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko ajan pahempia.

Hermostun sadasosa sekunnissa. Täydellinen päivä saattaa muuttua lähes helvetiksi kun alkaa suututtamaan. Ja suututtamaan alkaa lähes mistä tahansa syystä. Olen tapellut (huom. me emme ole miehen kanssa tapelleet vaan olen kyllä hoitanut sen ihan yksin) mm. miehen äidin syntymäpäivälaulusta, pappani 70 vee lahjasta ja kaikesta muusta turhasta, mikä ei kunnolla kiinnosta minua edes silloin kun tappelen. Olemme sopineet mieheni kanssa, että olen nyt toistaiseksi aina oikeassa ja hienosti hän on karikoita vältellytkin. Arjen sankari tuo minun mieheni.

Tänään sain hirveän hepulin seuraavanlaisesta asiasta. Totesin miehelleni, että uusi makean himoni on aika petollinen. Karkkia kun voi syödä töissä ja koulussa, mutta sipsejä ei. Mieheni totesi, että kyllä sipsejäkin voi koulussa ja töissä syödä. Tästä kommentista vedin aivan kauheat pultit mitkä alkoivat marmatuksella, jatkuivat kimityksellä autossa ja loppuivat koko automatkan (n.30 min.) kestävään itkuun. Tosin itkun lomassa minua naurattikin ihan hirveästi kun koko homma oli aivan psykoottista ja täysin absurdia. Itkusta ei vain tullut loppua vaikka kuinka yritin. Mitä ihmettä minä teen itseni kanssa? Ei tämä voi näin jatkua. Mutta kun minä en kertakaikkisesti hallitse itseäni vaikka oikeasti yritän. Toivottavasti pystyn töissä olemaan itkemättä... Ja luojan kiitos tuo mies on ainakin toistaiseksi jaksanut olla järkkymätön kallio mitä vasten olen saanut myrskytä. Loputtomiin hän ei kuitenkaan tätä kestä. Enkä kyllä minäkään, tahtoo itsensä takaisin!

Ja jos tämä on nyt seesteistä aikaa niin en uskalla edes ajatella mitä edessä on =)

16 + 0

Tästähän on tullut kerran viikossa päivitettävä blogi.

Koulussa on hurjasti kiireitä ja väsymys painaa päälle. Pahaolo on vaivannut aina välillä ja viime yönä heräsin kovaan kipuun heti rintalastan alla. Kipu säteili rintakehään ja olkapäähän asti. Yöllä sitä tietenkin pelkäsi sydänkohtausta ja vaikka mitä. Onneksi herätin miehen, joka sai minut rauhottumaan ja pystyin joten kunten nukahtamaan uudelleen. Todennäköisesti tuo "kohtaus" oli rasvaisen ruuan aiheuttamaa ärsytystä, ikäänkuin närästystä. Olin illalla syönyt vieraisilla ollessani paljon sipsejä ja muita herkkuja. Nyt loppui sitten kaiken rasvaisen ruoan syöminen.

Meillä on miehen kanssa kehittynyt ihana sunnuntai-illan perinne. Minullahan vaihtuu raskausviikot aina sunnuntaisin. Käperrymme illalla peittojen alle ja minä luen neuvolasta saamastamme vauvakirjasta alkavan viikon tapahtumat. Mitä sikiölle kuuluu, mitä odottavalle äidille tapahtuu ja mitä tulevan isän pitäisi huomioida. Pohdimme yhdessä näitä asioita ja haaveilemme tulevasta. Ne ovat ihania ja lämpimiä hetkiä, jotka toivon muistavani aina (ja etenkin silloin kun on vaikeampia aikoja). Miten onnelliseksi ihminen voikaan tuntea itsensä maatessaan omassa sängyssään oma käsi vatsan päällä ja miehen käsi suojelemassa molempia päällimmäisenä.

Että jos joskus pääsee unohtumaan, tai asiasta on epäselvyyttä: Olen aivan järjettömän onnellinen elämääni tällä hetkellä.

15+0

Eli uusi viikko alkaa taas. Tiistaina on neuvola. Sitä odotan jo innolla, sillä haluaisin päästä taas kuulemaan sydänäänet ja varmistumaan, että kaikki on hyvin. Muuten täällä on mennyt kaikki aika tasaisesti. Väsymys on helpottanut, mutta paha olo on nostanut päätään. Että se siitä hehkeästä keskiraskaudesta...

Olin viime viikolla kirjoittamassa työsopimusta kesäksi ja kerroin pomolle olevani raskaana. Hän onnitteli kovasti ja kysyi kauanko olen tiennyt. Pakkohan siihen sitten oli vastata, että tiesin jo silloin kun olin haastattelussa, mutten viitsinyt vielä silloin kertoa kun olin niin alkuvaiheessa vasta. Pomo totesi, ettei tietenkään tarvinnut kertoa sillä eihän raskaus tähän työsuhteeseen mitenkään vaikuta. Hän kiitti kuitenkin kovasti, että kerroin hänelle nyt. Sanoin myös sen vuoksi halunneeni sopimuksen vain heinäkuulle, että mahdollisimman varmasti pystyisin tekemään kesän ilman sairaslomia tai muita. Hän kuitenkin ehdotti että jatkaisimme sopimusta elokuun lopulle asti! Aivan ihana suhtautuminen ja mahtavalta tuntuva työpaikka. Pomo tosiaan on vielä mies, joten yllätyin yltiöpositiivisesta asennoitumisesta todella paljon. Aivan mahtavaa!


Viikonloppuna olin äitini kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui vaunut. Hassua ajatella, että me omistamme nyt sitten lasten vaunut. Tai yhdistelmävaunut/rattaathan nuo on. Saksalaiset Teutonia -merkkiset kärryt heittoaisalla ja muilla hilavitkuttimilla. Ale hinta oli 399.- ja mukana tuli siis kova kantokoppa. Toivotaan, etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Pidin kyllä noista todella paljon, enemmän kuin Emmaljungan ceroxista (joka oli siis toinen vaihtoehto). Vaunujen valinta taitaa olla aika paljon makukysymys. Kaikista vaunuista kun tuntuu löytyvän samat perusjutut. Jossain vaunussa on joku hyväpuoli, mutta toisaalta siitä saattaa puuttua joku toinen asia. Ja käytössä vasta tietää tuliko ostettua hyvät ja mitkä asiat sitten ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä puolet todella ärsyttäviä. Äitini loppujenlopuksi halusi maksaa vaunut ja annoin hänen tehdä niin. Ostakoon tulevalle lapsenlapselleen. Tosin nyt täytyy selittää anopille jotain, sillä hänkin olisi kai halunnut ostaa meille vaunut... Muuten meillä on kohta mummojen sota käynissä.

Anniina oli blodgissaan aikaisemmin pohtinut vauvakuumetta. Tämä sai minut miettimään asiaa omalla kohdallani. En ole aikaisemmin uskonut koko kuumeeseen. Ajattelin, että se on akkojen höpötystä. Nuoret hukassa olevat naiset haluavat elämälleen jotain tekemistä ja miettivät sitten, että voi vitsi kun vauvat on ihqui ja semmonen ois siis tosi kiva. Tai että vauvakuume on kolmikymppisten kaiken haluavien uraohjusten tapa perustella tympiintyneille miehilleen, että nyt sitten se kuuluisa biologinen kello tikittää. Että tik tak ja täydellinen perhe tänne. Kun ei muutakaan enää keksitä.

Ja sitten se iski, eikä se ollut mitään mitä olin kyynisesti aikaisemmin ajatellut. Vauvakuumeeni alkoi salakavalasti ihan vain muutamalla mietteellä. Aaamuisin saatoin miettiä miten erilainen aamurytmi olisi vauvan kanssa. Koulusta tullessani saatoin yllättää itseni pohtimasta kuntani lastenhoitojärjestelyjä. Ja iltaisin mieleni hapuili jotain pehmeää ja vauvan tuoksuista. Tämä oli vielä ihan siedettävää ja hauskaa, mutta sitten se syveni. Ja syveni. Lopultaa minusta tuntui kuin elämässäni ei olisi juuri mitään järkeä. Kuin olisin vain välitilassa, menossa jotain tärkeää kohti, mutta tällä kyseisellä vaiheella ei olisi mitään virkaa tai merkitystä. Pelkästään elämästäni ei puuttunut jotain vaan myös minusta ihmisenä, naisena. Jokin tärkeä pala oli kadoksissa ja se pala ei ollut mikään pieni murunen vaan musta suuri aukko. Tämä kaikki tuntui lähes fyysisenä kouristuksena mahan pohjassa. Lisäksi soppaa hämmensi ihmetys tästä kaikeasta. Miten yht´äkkiä lähes täydellinen elämäni olikin aivan turha? Ja miten ihmeessä siitä, saati minusta itsestäni, puuttui jotain kun aina ennen elämäni ja minuuteni oli ollut verrattaen ehyttä.

Että pitänee pyytää koko maailman vauvakuumeisilta naisilta anteeksi. Olen pahoillani, en aikaisemmin tiennyt mitä käytte läpi. Ja kyllä, olen Anniinan kanssa samaa mieltä siitä, että terminä vauvakuume on aivan liian kevyt ja huoleton.

Väsyttää ja kissaperheen ihmetyksiä

Muutama päivä onkin jo vierähtänyt viime tekstistä. Väsymys on iso. Imuroinnin jälkeen on pakko ottaa päiväunet. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla väsyttää ja yöllä nukun huonosti... Huono-olo velloo tasaisesti ja tulee seurakseni jos en juo ja syö tarpeeksi usein. Toisaalta jos syön liikaa/en tarpeeksi etova olo ei katoa mihinkään. Tasapainoilua siis. Välillä tuntuu, että ainut aika jolloin ei ole huono-olo, on silloin kun syö. Pitäisi siis mussuttaa koko ajan jotain, heti kun leuat lakkaa käymästä niin alkaa etoa. Pahoinvonti on suurimmillan jostain syystä illalla. No ainakin nuo alun valittelut oireettomuudesta voi lopettaa :)

Olemme mieheni kanssa huomanneet erään asian. Joka-ikinen kelle olemme kertoneet raskaudesta (paitsi neuvolatäti) ovat hyvin nopeasti kysyneet huolestuneella äänellä, "mitäs te teette kissoille!?" Me ei oikein ymmärretä mitä ihmettä niille nyt pitäisi tehdä. Joo tottakai mies hoitaa hiekkojen putsauksen ja tietenkään nuorempi kissa ei enää saa nukkua mun kainalossa. Ja sitten kun vauva on maailmassa pitää huolehtia kissaverkoista pinnasängyn päällä ja muutenkin tarkkailla miten nuo kaksi ottaa pikkuisen vastaan. Mutta siis ei me mitenkään erityisesti ajateltu mitään tehdä meidän kissoille. Eräskin tosin tokaisi heti että jahas teidän kissat pitää sitten lopettaa. Milloin tästä maailmasta on tullut sellainen, ettei eläinperheeseen voi tulla vauvaa ja missä ihmeen välissä eläimestä on tullut kertakäyttötavaraa jonka voi hävittää kun ei enää tarvitse sitä, tai se ei enää sovikkaan suunnitelmiin. Kyllä me nuo kissat ollaan otettu ihan niiden koko ikää ajatellen. Tietysti voi käydä niin, että esim. tuo nuorempi rotuelikko ei hyväksy uutta tulokasta ja heittäytyy hankalaksi, mutta siihen reagoidaan sitten jos niin käy, ei etukäteen eikä varmuudenvuoksi. Tottakai vauva on etusijalla, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että nuo kaksi ovat kuuluneet tähän perheeseen jo monta vuotta ja haluan lapsenikin tutustuvan noihin mainioihin otuksiin.

Viimeiseksi syy sille, että en ole kirjoittanut moneen päivään. Menin jotenkin lukkoon Anniinan surusta, enkä osannut kirjoittaa tänne mitään. Tänään aamulla päädyin kuitenkin siihen, että se etten kirjoita omista tuntemuksistani ja iloitse täällä omasta raskaudestani, ei auta tai helpota Anniinaa varmasti millään tavalla. Pahalta tuntuu heidän puolesta. Ja jotenkin se tulee niin lähelle kun raskaus oli suurinpiirtein samoilla viikoilla omani kanssa. Voimia ja halauksia heille!

Nyt ne tietää

Eli nyt kaikki vanhemmat ja veljet tietävät raskaudesta. Ja olen niin onnellinen asiasta! Anoppi oli haltioissaan. Ihmetteli ja ihasteli, sanoi ostavansa villalankaa ihan kohta. Anopin mies halasi ja onnitteli jäyhään tyyliinsä. Appiukko sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras uutinen. Itkeä tirautti (oli hieman maistissa) ja totesi, että annoimme hänelle syyn elää seuraavat 20-vuotta. Appiukon uusi vaimo hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa ja hoki "aivan mahtavaa, tää on paras juttu". Omille veljilleni soitin ja olivat ihmeissään, mutta iloisia ja miehen veli oli myös hetken puulla päähän lyöty :) Kerroimme myös miehen ainoalle elossa olevalle isovanhemmalle. Mummo ei ensin ymmärtänyt, että minä olen raskaana, luuli että puhuimme jostain muusta. Sitten se ei uskonut, että me puhumme totta. Lopuksi sanoi, että "jaa onko joku pettänyt" (oletan ja toivon, että tarkoitti ehkäisyä). Että noinkin iloiset ensikommentit. Sanoi kyllä vierailun lopuksi sitten, että on hieno asia ja kaikkea. Mutta hetken kyllä kiristeltiin hampaita noitten kommenttejen takia...

Olimme eilen ristiäisissä ja minulla ei ollut vesipulloa mukana. Kannan vesipulloa nykyään lähes kaikkialla, sillä janoni on kasvanut hirveästi. Eilen huomasin, että jos en saa tyydytettyä janoa tilalle tulee huono ja etova olo. Oli inhaa odottaa tilaisuuden loppumista kauhean janon ja etomisen kourissa. Hymyilytti kun mietein, että olen valittanut oireettomuutta. Sitä saa mitä tilaa! Lisäksi olen huomannut, että herään aamuyöllä pahaan oloon. En ole kertaakaan joutunut nousemaan sen takia vaan olen pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun sitten viimein herään niin olo on hyvä.

Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun asiaan kuin tähän raskauteen. En tunnu ajattelevan juuri muuta. Se on oikeastaan aika rasittavaa ja häiritsee koulunkäyntiäkin hieman. Toivon, että tämä hiukan tasaantuu kun totun tähän koko asiaan. En kai voi koko yhdeksää kuukautta miettiä vain vauvaa ja lukea vain vauvalehtiä. Enhän? Hulluksihan tässä tulee :) Eilen kun siellä ristiäisissä oltiin ja sitä sankaria ihasteltiin niin tuli semmonen olo, että 9 kk on ihan hullun pitkä aika, en mä jaksa odottaa! Mutta toisaalta todella hyvä, että tässä on tämmönen aika totutella ajtukseen ja järjestellä asioita.

Vapaa päivä

Vapaa päivä! Ihana asia, vaikkakin kouluhommia olisi kasallinen ja imuroidakkin kai pitäisi. Keskustelin juuri maratooni puhelun äitini kanssa vauva-asioista, vanhemmuudesta, isovanhemmuudesta ja tunteistamme maan ja taivaan välillä. Oli todella mukavaa rupatella ja kuulla myös äitini omia raskausmuistoja. Hänelläkään ei ole ollut sen suurempia pahoinvointeja raskauksien aikana, joten ehkä minullakaan ei sitten tarvitse olla :)

Tänään kerromme uutiset anopille. Saas nähdä miten siellä reagoidaan asiaan. En oikein osaa arvella, kun reaktiot saattaa periaatteessa olla mitä tahansa haikean onnellisesta itkusta mauttomiin vitseihin. Eiköhän siellä kuitenkin iloisia ja onnellisia olla. Noh tänään se nähdään! Mieheni vanhemmat ovat eronneet, mutta asuvat kuitenkin molemmat samalla paikkakunnalla kuin me. Mieheni oli ilmeisesti tänään kertomassa vain äidilleen. Isälleen ei ollut ajatellut kertoa. Tosin minä olen sitä mieltä, että se saattaa olla (tai siis on) appiukkoa kohtaan epäkohteliasta ja loukkaavaa. Pitää vielä keskustella tuon miehen kanssa asiasta ja onko varma päätöksestään.

Oireita ei ole tullut lisää, mutta vanhat ovat suurinpiirtein pysyneet. Aikaisemmasta listasta puuttui valkopippurin inho. Lopetin sen käytön jo ennen kuin tein testin, sillä se haisi ja maistui aivan hirveälle ja kuvottavalle. Saattaa siis olla, että se liittyy tähän raskauteen. Lisäksi olen syönyt viime aikoina usein karkkia. Tämä, uskokaa tai älkää, on uusi himo minulle. En ole koskaan sen kummemmin välittänyt makeasta. Olen syönyt ehkä n.10 karkkia per kuukausi, eli en juuri mitään. Nyt olen ostanut suklaapatukkaa, irtokarkkeja ja leivoin jopa suklaakakunkin! Pitää alkaa tästä lähtien hiukan katsomaan mitä suuhunsa pistää...

Ei kai tässä auta muu kuin ryhtyä imurointiin. Pitäisi vielä ehtiä ostamaan jotain mukavaa huomisiin ristiäisiin joihin saimme kutsun. Pikku tytölle pitäisi jotain löytää. Voi vaan olla aika vaikeaa rajoittaa ostot huomiselle sankarille :)

Neppa Testaa

Eli tein eilen illalla uuden testin jonka mieheni ystävällisesti haki minulle. Testi näytti välittömästi plussaa (tottakai), mutta olin kyllä niin huojentunut ja iloinen. Jee mä oon rakas raskaana! Ja mies ihmettelee päätään pyörittäen, että veikö tämä raskaus viimeisenkin valon pilkahduksen mikä päässäni liikkui :D Tässä kuva eilisestä testistä (28.1.2008):


Ja laitetaan nyt sitten se ensimmäinen testi (tai itse asiassa toinen testi, ihan eka näytti jonkun haamujen haamun) (20.1.2008):

Eli plussiaha nuo ovat. On muuten hankalaa saada järkevä kuva testistä (kuten myös Rakas Nuppunen -blogissa todettiin). Tuo ensimmäisen testin kuva on parempi, kun sen kanssa jaksoin vääntää. Eilisestä vaan räpsäsin, mutta siinä tuo viivakin oli hirveästi tummempi.

Ihmettelin eilen keskenmenoriskejä. Sivustolle eksyin Käiverön odotusta -blogin kautta. Tajusin yht´äkkiä, että olen miettinyt nuo riskit ja prosentit aivan väärin päin! 3-5 rv (tähän siis itse sijoitun) on 80% selviytymismahdollisuus loppuraskauteen. Se on todella paljon. Tuli luottavaisempi olo. Suuri osa raskauksista etenee normaalisti loppuun asti. 80% tuntuu oikein mukavalta prosentti määrältä. Kyseisenä aikana on kuitenkin 8% riski sille, että sikiö kuolee kohtuun ja siis 20% kokonaisuudessaan sille, että jokin menee vikaqan. Onhan toki 8% /20% "paljon" kun huomioi asiayhteyden. Eli ikäviä asioita voi toki tapahtua, mutta kyllä se epätodennäköisempää kuitenkin on.

Odottelen vieläkin oireita. Toivoisin kovasti saavani edes jotain selvää. Sen verran olen huomannut, että illalla iskee paha olo jos en syö tasaisesti. Eli minulla taitaa aamupahoinvointi ollakkin iltapahoinvointia.

Puhelin soitto vanhemmille

Peruin eilen illalla kaikki lupaukseni pitää tämä asia salassa... En voinut olla kertomatta äidilleni. Oli todella ihanaa kertoa ja kuulla toisen iloiset ja onnelliset reaktiot. Äiti halusi äkkiä päästä kertomaan isälleni, joten lopetimme puhelun (noin puolen tunnin keskustelun ja ihastelun jälkeen). Äitini oli mennyt olohuoneeseen ja todennut isälle, että onpa erikoinen päivä. Isäni oli heti huudahtanut "Neppa on raskaana". En käsitä mistä se sen arvas! Ei äitikään ollut arvannut mitään meidän yrityksestämme. Isä soitti vielä onnitellakseen ja oli ihan haltioissaan hänkin. Ilokseni kumpikaan ei millään tavalla kyseenalaistanut tätä ajankohtaa. Kumpikaan ei edes ottanut koulua puheeksi. Ja kun minä otin niin molemmat totesivat, että heidän mielestään olen aivan oikean ikäinen ja tämä on juuri sopiva aika esikoiselle. Ei se koulu sieltä mihinkään katoa. Ja äiti huomautti vielä käyneensä itse koulunsa kolmen pienen lapsen äitinä. Olen siis todella tyytyväinen, että kerroin heille. Tosin vannotin heidät lupaamaan ettei muille sukulaisille vielä kerrota! Veljilleni haluan kertoa ennen muita sukulaisia. Siitä tulee hauskaa! Miehen vanhemmat eivät vielä myöskään tiedä. Appiukko käsittääkseni jo odottaa lastenlapsia ja uskoisin anopinkin suhtautuvan asiaan iloisesti. Jotenkin enemmän jännittää tuo anopille kertominen kuin edes omalle äidille. Äitini ilosta olin kuitenkin niin varma kuin saattaa.

Tänä aamuna, varmaan tuon eilisen puhelinsoiton takia , iski hirveä epävarmuus siitä jos en olekaan raskaana. Jos tekemäni testi oli viallinen. Tein vain sen yhden testin missä näkyi se haalea viiva. Jos tulkitsin väärin, jos se haalea viiva oli liian haalea tai vääränlainen muuten vaan. Mitä jos uskottelin vanhemmilleni mahtavan ilon, vaikken edes ole raskaana. Aivan järjettömiä ajatuksia, tiedän! On vain niin vaikea uskoa, että tämä raskautuminen ylipäätänsä kävi näin helposti (eli kolmannella yk:lla). Soitin miehelleni että hakee testin mulle jos ehtii. Se hieman ihmetteli taas mun touhotusta mutta lupasi käydä apteekissa.

Olisi ehkä helpompi olla jos olisi enemmän oireita. Saattaisin olla hetken ihan tyytyväinen jos saisin aamupahoinvointia. Tai rinnat kipeytyisivät. Välillä noita rintoja (etenkin vasenta...) vihloo hieman mutta siinä kaikki. Jano on vieläkin kovempi kuin normaalisti ja seurauksena myös vessassa käyntien määrä on kasvanut. Vihlontoja ja jomotuksia alavatsassa on silloin tällöin, enimmäkseen iltasella. Mutta siinähän ne oireet sitten olikin.

Cazze blogista Käiverön odotusta ja Aada blogista Rakas nuppunen ovat molemmat hihkaisseet olevansa samoilla viikoilla kuin minä. Mukava saada vertaistukiluettavaa. Iloista odotusta kaikille!

Tieto lisää tuskaa...

Olen tässä miettinyt tätä raskaaksi tulemisen yrittämistä ja raskaana olemisen alkua. Usein sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta tässä asiassa kyllä tietämättömyyskin aiheuttaa kovia tuskan hetkiä. Koko raskausasia on minun luonteelleni jotenkin hankala. En juurikaan tunne voivani vaikuttaa raskauteen: siihen milloin se tapahtuu (mikäli tapahtuu) ja jos se tapahtuu niin jatkuuko se (ja kuinka kauan), onko lopputulos terve ja niin edelleen. Yhtä tietämättömyyttä. Siis tuskaa. Pitää luovuttaa uskon ja toivon varaan elämänsä suurin ja tärkein asia. Tuntuu aika pelottavalta kun on kuitenkin yleensä tottunut vaikuttamaan elämänsä suuriin asioihin ja niiden lopputuloksiin.

viime päivinä on vihlonut välillä oikealta ja välillä vasemmalta puolelta. Toisinaan samaan aikaan. Eilen poltteli myös keskeltä hetken, onneksi se meni ohi. Keskenmenon pelko koputtelee takaraivossa, vaikka mitään realistista syytä siihen ei ole. Vain tilastolliset syyt. Tästä pääsemme tuohon vanhaan totuuteen - tieto lisää tuskaa. Kaikki ne tunnit, jotka olen käyttänyt internetin syövereitä selaillen, vain voimistavat kaikkia mahdollisia pelkoja. Ei kaikesta tarvitsisi tietää prosentteja, todennäköisyyksiä ja pahimpia mahdollisia tapauksia. Varsinkin kun esim. tuohon keskenmenoon en voi juurikaan vaikuttaa. Ennen on tainnut odotusaika olla huolettomampaa? Lasta ollaan kasvatettu "siinä sivussa", ilman järjettömiä määriä tiedon etsintää, lukemista ja vertailua. Ollaan oltu vailla listoja asioista joita ei saa tehdä tai joita pitää tehdä, sekä asioista joita ehkä on hyvä välttää tai harjoittaa kohtuudella. Ja kappas, lapset ovat silloinkin syntyneet suurimmilta osin terveinä.

Ja sitten se kaikkein stressaavin tieto: stressaaminen odotusaikana ei ole hyväksi!
...voi auta armias...