Arki, isä ja kyynel

Päivät rullaa eteenpäin tasaisesti. Olen ollut todella yllättynyt siitä miten mukavaa elämä kotona vauvan kanssa voikaan olla. Nautin täysin siemauksin yhteisestä ajasta pienen Nuppuseni kanssa. Joka päivä rutiinit toistuvat kuta kuinkin samanlaisina. Ja jostain syystä minusta on kauhean kivaa kun päivät ovat lähes toistensa toisintoja. Ystävien ja sukulaisetn vierailut maustavat arkea. En olisi ikinä uskonut, että näin puuduttava ja tylsä elämä voisi olla minulle omiaan. Lapsen myötä oppii niin hirveästi itsestään.

Miehellä oli sunnuntaina oikein erikoisen kova "minä-rakastan-Nuppua"-päivä. Ainahan se on Nupusta innostunut ja otettu, mutta sunnuntaina sen silmistä loisti koko päivän aivan hirmuinen kiintymys vauvaa kohtaan. Ne antoivat minun nukkua pitkään (kuten yleensäkin viikonloppuna) ja touhottelivat aamutoimiaan rauhassa kahden. Mies oli opettanut Nupulle miten pelleä mätkitään, siis hutkeivat sellaista lelua mikä on mahdoton kaataa ja joka kilisee heiluessaan. Että en mä itseasiassa ihan kauheesti nukkunut enää siinä vaiheessa kun kuuntelin vaan sitä kilinää, miehen innostunutta selostusta ja Nupun innostuneita kiljahduksia. Ja jestas miten ihastunut Nuppu on isäänsä. Äiti on kyllä niiiin tylsä kun sen naamaa pitää tuijottaa päivät pitkät. Mutta isi se se vasta on jotain. Sille kujerretaan ja keikistellään. Äiti sitten taas on liikutuksesta kyynelissä kun se katsoo noiden kahden touhuja. Sunnuntaina ne ei saanu toisistaan tarpeeksi vaan touhottivat koko päivän kaiken näköistä hassua. Sai äiti taas hiukan hengähdystaukoa hoitorutiineista.

Toi liikutus ja kyyneleet on muuten tuttu juttu täällä. Vieläkin. Että kyllä sen hormonien jylläämisen huomaa muustakin kuin aivan järjettömästä hiustenlähdöstä. Ennen raskautta en ole ollut mikään hirvee herkistelijä jos nyt en silti koskaan mikään täysi kalliokaan. Mutta sitten kuvioihin tuli hormonit. Raskausajan pohjanoteeraus oli itkukohtaus Armageddonin loppukohtauksessa. Voi tsiisus, että hävetti vaikka oltiin vaan kotosalla. Ja miestä nauratti kun meikä vollottaa semmosen elokuvan loppua mistä en edes oikein pidä. Nyt ajassa jälkeen raskauden pohjanoteeraus tuli yllättäen alppihiihdon parissa. Liikutuin kovasti kunPoutiainen voitti ensimmäisen pronssinsa. Ja se totaalinen pohja tuli vastaan kun uutisissa näytettiin uusintana se ja taas minä liikutuin kyyneliin. Rasittavaa! Ei kai tää oo pysyvää?

Pitäisi kirjoittaa vielä reviirin laajentamisesta junailuun ja kiinteiden aloittamisesta jotain juttua. Mutta nyt taas Nuppu kutsuu.

Niin ja myöhästynyttä ystävänpäivää kaikille!

Imetyksestä taas

Tuohon imetysasiaan vielä sen verran, että en tunne imetystukipuhelinta tai jotain vastaavaa oikein omaksi foorumikseni. Imetystukilistan sivuilta olen kyllä etsinyt apua ja monesta muustakin lähteestä. En vain oikein enää keksi mitä tässä muka voisi tehdä. Vika voi olla jossain mitä olen syönyt, jossain hajussa mikä minuun on tarttunut tai ties missä. Jos vauva ei suostu syömään niin se ei suostu syömään. Tämän olen todennut. Ei vaikka kokeilisin mitä ihmeellisempiä asentoja (kainalosta, makuultaan vauvan päällä roikottaen, seisaaltaan heijaten, sängyllä istuen ja pompottaen, kävellen ja niin edelleen). En käytä mitään hajusteita (satunnaisesti deodoranttia) enkä mitään pesuaineita. Välillä olen kokeillut tiuhempaa ruokailuväliä ja välillä pidempää. Eipä tunnu olevan vaikutusta. Sitä jotenkin luulis, että jos vauvalla on ihan hirvee nälkä niin se söis, mutta tää tapaus vaikuttaa siltä että se kyllä mieluummin kiukuttelee vaikka ois kuinka nälkäinen kuin alentuis tekemään jotain mitä on päättänyt olla tekemättä (taitaa tulla äitiinsä). Tuntuu siis siltä, että silloin kun Nuppu päättää olla tissittelemättä ei sen päätä käännä kerta kaikkiaan mikään. Mun itsepäinen vauvani =)

Maidontulo on vähentynyt näiden vihakausien takia ja sen nostaminen vaatisi tiivistä tissillä oloa, mikä tässä meidän tilanteessa on aika haastava vaatimus. Aamuisin tissi kelpaa ja nykyään iltaa kohden aletaan kieltäytymään. Tämä on siis seurausta tuosta, maidon vähenemisestä. Mutta en enää jaksa tapella, syököön illalla pullosta. Olen kuitenkin saanut asian kanssa jonkun näköisen rauhan. Joku voisi sanoa, että ole luovuttanut mutta sen jonkun kannattaa ehkä sanoa se vain salaa selän takana. Toi koko asian vatvominen alkoi käymään niin paljon psyykeen päälle, että näin on paaaaljon parempi. Ja onnekksi Nuppu on sentään jo 4kk, on se ainakin jotain hyötyä saanut jo tähänkin mennessä. Se ei kyllä tee hyvää kiintymyssuhteen kehitykselle jos äiti tuntee suurta epätoivoa, armotonta hylkäämisen tunnetta ja jopa pientä vihaa, joka toinen viikko tai jopa useasti päivässä kun toinen ei kelpuutakkaan tissejä ravinnonlähteekseen. En halua muistaa Nupun vauva-ajasta vain sitä, miten imetys ei onnistunut. Sitä paitsi musta tää on ollu aika onnistunut imetys ihan näinkin. Niin kauan ajattelin nyt jatkaa tota yö/aamuimetystä kun maitoa riittää ja Nuppu sen sallii. Mutta ensi kerralla kirjoitan jostain muusta kuin imetyksestä. On tässä meidän elämässä paljon muutakin kuin pari tissejä ja kiukutteleva kakara =) Ja itseasiassa vaikka toi kova tahtoja onkin ja välillä vauhdikas kiukustumaan niin se ei kyllä ole pitkä vihainen. Se sulaa yleensä sadasosa sekunnissa ihan hymyksi. Ihana lapsi.