Kissojen koiruuksia ja mammavaatteita

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huominen aloitetaan 14+0 hymyllä =) Taitaa tämä jäljellä oleva kuusi kuukautta mennä nopeammin kuin osaan kuvitellakkaan. Lisään muuten tuonne sivuun Pikku-Ruun uusimman kuvan.

Keskiviikkona nuorempi kissoistamme oli rasittava. Se halusi huomiota ja juuri siihen kainaloon, missä viinirypälekulho sopivasti lojui. Siirtelin sinnikkäästi kissaa kerta toisensa jälkeen minulle paremmin sopivalle kyljelle. Viimeisellä kerralla mieheni sattui yskäisemään juuri passelissa kohdassa, mikä sai jostain syystä kissassa aikaan pakokauhun. Pelästyessään se pyrkii sängyn alle - suorinta tietä. Tällä kertaa minä satuin olemaan kissan ja suorimman reitin välissä joten otus ampaisi ylitseni ja ponnisti mahani päältä vielä lisävauhtia. Tai siltä se ainakin tuntui. Viisi kiloinen kaveri kun pomppii päällä niin eihän se tietenkään mukavalta tunnu. Tiedän kyllä, että sikiö on hyvin suojassa lapsiveden ja kaiken muun takia. Hermostuksissani soitin kuitenkin seuraavana päivänä neuvolaan ja pyysin päästä kuuntelemaan sydänääniä. Aivan mahtava laitos tällainen Suomen neuvolapalvelu! Eli viikolla 13+5 Pikku-Ruun pulssi oli 152. Liikettäkin kuului. Painoa en ollut saanut yhtään lisää ja verenpaine oli hyvä. Täti sanoi, että raskauden myötä sitä joskus pelkää kaikkia asioita ja että parempi tuollainen on tarkistuttaa kuin kiusata lasta stressaamisella.

Tänään missionani oli ostaa housut itselleni. Löysin mukavat äitiysfarkut. Oli kyllä hassua etsiä liikeestä äitiysvaatehyllyt ja alkaa penkomaan. Ei noista farkuista edes oikein huomaa että ovat äitiysmallia, etenkin jos pitää vyötä. Sen verran kapea se kangaskaistale on. Pähkäilin, että saattavat olla hyödylliset myös synnytyksen jälkeen. Vaikka ulkopuoliset eivät varmasti mahassani mitään outoa vielä huomaan, on nuo äitiyshousut kyllä niin paljon mukavammat jalassa. Viime viikolla olin useina päivinä tunneilla pitkän paidan kanssa housut auki =) Vaatekaupoilta tarttui mukaan tavallisen topin lisäksi myös alennuksesta ostettu tunika kesäksi. Niin ja sitten tietysti tämä:


Ei voinut vastustaa =) Se menee samaan kasaan pikkuisen valkoisen bodyn ja söpön vihreän norsu-kuvioisen bodyn kanssa. Pehmoisia.

NP-Ultra 12+4

Tänään siis oli tuo odotettu niskapussi-ultra. Minua ei jostain syystä edes ehtinyt kovin paljoa jännittämään koko seula. Itseasiassa pahin kromosomihäiriö-paniikki laantui kun päätimme ettemme lähde ylimääräisiin veriseuloihin (niitä ei meillä täälläpäin tarjota). Kummallista oikeastaan, että sitten kun päätimme luottaa luontoon ja omaan tuuriimme (ja toki tähän seulovaan ultraan) niin suurimmat pelot ja ahdistukset katosi. Tältä kantilta ajatellen ratkaisumme oli oikea olkoon lopputulos mikä tahansa.

Ja takaisin tähän päivään. Tällä kertaa emme joutuneet kovin kauaa odottamaan odotushuoneessa. Aika meinaan lensi kaupungilla ja keltaiset pääsiäiskynttilät jäivät tiimarin hyllylle kun huomasimme olevamme lähes myöhässä ultrasta. Nyt en siis ehtinyt kovin paljoa keräämään jännitystä tuijotellen odotushuoneen valkoisia seiniä. En myöskään ehtinyt teeskennellä lukevani vanhaa suomen kuvalehteä.

Lääkäri oli taas todella mukava ja muisti meidät (tai ainakin sai meidät luulemaan niin). Kaksi sekunttia ennen ultrauksen alkua mieleeni iski absurdi pelko siitä, ettei siellä olekkaan mitään. Ei siis pelko siitä, että Pikku-Ruu olisi kuollut kohtuun, eikä siitäkään että joku olisi huonosti. Vaan todellakin pelko siitä, ettei siellä ole mitään. Tyhjä ruutu.

Mutta siellähän tuo sintti polskutteli. 6,18 senttiä viikkoja vastaavaa ihanuutta. Selkäranka oli kehittynyt oikein, eikä siellä näkynyt katkoksia. Sydämen kammiot ja eteiset löytyi ja seinämät oli kiinni kuten piti. Sydän myös pumppasi verta oikein. Tämän lääkäri näytti meille jollain ohjelmalla joka näytti pumpatun veren punaisena ja lähtevän veren sinisenä. Veri kiersi myös oikein virtsarakon molemmille puolille. Munuaiset löytyivät ja myös ne altaat. Raajat olivat oikean mittaisia ja pää myös. Niskaturvotus oli 1,3 mm joka on hyvä tulos (riskiluku ikäni huomioon ottaen oli 1/5000 eli 0,02%) tätä kai laskee vielä nenäluun selkeä näkyminen. Profiili oli kuulemma kuin oppikirjasta =) Siinä sitä myhäiltiin ylpeänä täydellistä vauvaamme katsellen.

Hommaan meni lähes tunti, sillä lopussa yritimme saada 3D-kuvaa Pikku-Ruusta. Tyyppi vain päätti alkaa nukkumaan keskenkaiken ja onnistui sitä ennen kaivautumaan jonnekkin niin, ettei kuvaa saanut. Lääkäri kirjoitti raporttinsa jotta Ruu saisi herätä rauhassa ja yritimme sen jälkeen uudelleen. Ruu heräsikin, mutta ei suostunut pysymään paikoillaan hyvässä asennossa tarpeeksi kauaa. Siellä se heilutti meille ja taisi olla jo sitä mieltä, että tämä operaatio on nyt ohi. Harmi, ettei saatu sitä kuvaa mutta eihän sillä mitään tutkimusellista tahi lääketieteellistä merkitystä ole. Ja koko hommasta saatiin kuitenkin dvd. Ihan kiva, että voi katsoa kotonakin kaveria "livenä". Vaikka en kyllä aina kauheasti näe siitä pikselimössöstä mitään =)

Ja ei, me emme tiedä sukupuolta vielä! Lakatkaa kysymästä sitä! Kyllä me sitten varmasti kerromme kun me tiedämme (mikäli haluamme sitä tietoa edes kenenkään kanssa etukäteen jakaa). Ja mikä ihmeen väli sillä nyt sitten edes on. Sama se meille on kumpaa sukupuolta Pikku-Ruu edustaa, kunhan on ihmislapsi. En pysty ymmärtämään mitä hemmetin väliä sillä sukupuolella sitten on kellekkään muulle. Tiedän kyllä, että hyväähän ihmiset tarkoittaa ja välittämisen takia kyselevät. Mutta välillä tuntuuu pahalta kun itse on ihan innoissaan mahtavista uutisista ja siitä että kaikki on hyvin ja toinen vain sanoo että: ihania uutisia, joko sukupuoli on tiedossa? Tuntuu siltä kuin siinä sivuutettaisiin koko sikiön kehittymisen ihme ja tämän maailmankaikkeuden kaunein asia ja keskitytään johonkin "turhuuteen". Voisiko tämänkin purkauksen pistää hormoonien piikkiin...? =)

12+0 ohitettu

Eli tänään komeilee sitten 12+1. Miehelle eilen sanoin, että yksi virstanpylväs on saavutettu. Yllätyin siitä, kuinka iloinen se asiasta oli. Kaipa tuokin jännittää ja huolehtii enemmän kuin välillä näyttää. Hassu ja ihastuttava se on muutenkin. Eilen se oli heti aamusta valmistautunut suklaamuna-kulhon kanssa virpojia lahjomaan. Oli muuten pettynyt mies illalla, kun ei yhtä ainokaista trullia käynyt. Yritin sille kyllä sanoa, että ei ne kerrostaloihin niin suurina määrinä tule.

Piti muuten kirjottaa jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi. Saamattomuus onkin läsnä koko ajan nykyään. En saa otetta koulusta, en huushollin huollosta, en pyykin pesusta tai edes ruoanlaitosta. Ilmeisesti haluaisin vain käpertyä sängylle Pikku-Ruun kanssa ja helliä yhteistä olomuotoamme. Todella outoa ja edelleenkin varsin rasittavaa. Meillä kun alkaa koulussakin olemaan suurin kiire päällä ja tehtäviä vaikka naapureille jakaa. Mutta ei niin ei. Ehkä tämä on joku luonnon tapa varmistaa, että pieneen tulokkaaseen aletaan valmistautumaan? Viesti on hei jo mennyt perille, nyt tarvis jaksamista ja motivaatiota!

Torstaina on sitten np-ultra. Sanomattakin lienee selvää, että se jännittää jo nyt. Usko siihen, että kaikki on kunnossa on kuitenkin kova (tai ainakin kohtalainen...). Lupasimme toisillemme, että jos ja kun kaikki on kunnossa niin menemme ja ostamme Pikku-Ruulle symbolisesti jonkun potkupuvun tai vastaavan. Ikäänkuin huudamme ääneen, että meidän pienokaisemme kasvaa ja voi hyvin, me saamme vauvan! Ja sitten sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella ennen kuin minut siihen pakotetaan.

Kerroin muuten koulussa yhdelle ystävälleni. Se hyppi ja pomppi ja kiljui =) Oli mukavaa kun kaveri oli niin täysillä iloinen puolestamme. Olen myös nähnyt unia missä kerron eri ihmisille, että meille tulee vauva. Jotenkin tässä vaiheessa se kertomisen vimma alkaa kummasti laantumaan. Sillon ihan alussa olisi halunnut tiedottaa kaikille tutuille ja tuntemattomillekkin asiasta. Nyt olen ajatellut, että ehkä en koulussa kerro oikeastaan muille. Huomaavat sitten jos se nyt sattuu näkymään ulospäin ennen huhtikuun loppua. Hassu muutos mielestäni.

Syke

Eli tänään aamulla oli neuvola. Kaikki oli mainiosti. Verenpaine oli ehkä hiukan matala, mutta hyvän rajoilla sekin. Painoa oli tullut lisää hieman yli 200g per viikko, mikä kuulemma on normaali ja hyvä juttu. Tuntuu vaan jotenkin kovin paljolta, varsinkin kun on koko viime vuoden tarkkaillut painoaan häitä varten. Kai se täytyisi vaan yrittää ymmärtää, että se paino tulee nousemaan monta monituista kiloa.

Ihmetystä aiheutti veriseula. Pyysin jo aikaisemmin puhelimessa, että pääsisin veriseulaan ja nyt sainkin sinne lähetteen. Yksityinen lääkäri joka tekee ultrani sanoi, että seula olisi hyvä ottaa viikolla 11 (eli nyt), ok selkeä homma. Mutta mutta, nyt tämä neuvolatäti sanoi, että se näyte pitää ottaa viikolla 15 (eli joksus piiitkän ajan päästä). Onkohan nyt kyse edes samasta testistä. Hittolainen. Pitää varmaan yrittää soitella sinne yksityiselle ja ihmetellä tätä hommaa.

Ja se syke. En kyllä edes jännittänyt ettei sitä kuuluisi, vaikka se ei heti löytynytkään. Jotenkin vaan luotin, että kyllä se sieltä kuuluviin saadaan. Niinkuin saatiinkin. Hetki siis meni ennen kuin se viuhuna alkoi kuulumaan. Ja samantien kaveri tempasi liikeelle ja etsiminen aloitettiin alusta. Kuulemma vilkas tapaus tämä meidän Pikku-Ruu.

Tämän päivän teemana on siis "kaikki hyvin"!

edit: niin siis pulssi pieniosella oli noin 160

11+0

Pääsimme taas uudelle viikolle, jipii. Huomenna on onneksi neuvola. Toivoisin kovasti, että se täti yrittäisi kuunnella sydän-ääniä ja tietysti, että ne sydän-äänet myös kuuluisi.

Olimme eilen veljeni ja hänen kihlattunsa kanssa teatterissa ja syömässä. Päivä oli todella mukava ja jaksoin sen yllättävän hyvin. Taitaa olla helpottamassa tuo väsymys ja pahoinvointi. Olin kuitenkin pitkään syömättä ennen ravintolaan menoa ja ainoastaan teatterista ennen väliaikaa oli hetkellisesti huono olo. Eli hyvältä näyttää. Tosin nyt voin sitten alkaa miettimään, että mihin ne oireet katoaa ja onko tämä normaalia =) Niin tai näin, aina väärin päin.

Ja sitten vielä autossa kotiin tulomatkalla oikealta puolelta vihlaisi voimakkaasti joitain kertoja peräkkäin. Se on vaikea olla ajattelematta mitään pahaa kun alavatsassa tuntuu siltä kuin joku tökkäisi teräaseella silloin tällöin. Sitä sitten yrittää muistuttaa itselleen, että jos kipu on voimakasta ja jatkuvaa tai siihen liittyy verenvuotoa niin vasta sitten pitää huolestua. Kaikki muu on raskaudessa normaalia... Ja eihän muutama viiltävä kipu nyt ole jatkuvaa, eikä se itseasiassa ollut edes varmaan mitään kovin voimakasta kipua. Selkeää ennemminkin. Mutta joka tapauksessa toivoisin huomenna kuulevani Pikku-Ruun sydämen äänet, että voisin olla varmempi siitä, että siellä se vaan hieman kivuliaasti kasvattelee kotiaan.

Olen nyt antanut tämän blogin osoitteen yhdelle ystävälleni ja eilen veljelleni. Äitini ei osoitetta halunnut, koska pelkäsi häiritseväsä "päiväkirjaani", eikä halua ikäänkuin tunkeilla. Höpsö kaveri tuo tuleva mummu. Saa nähdä muuttuuko kirjoitusteni tyyli nyt kun muutama tuttu kuitenkin tietää sivujen olemassa olosta.

Niin juu. Anoppini oli ystävällisesti kertonut taas eteenpäin tästä uutisesta, täysin ulkopuoliselle kaupassa. Hän ei vielä tiedä, että on taas jäänyt kiinni. Luulisi jotenkin, ettei se suun kiinni pitäminen olisi niin vaikaa, mutta ilmeisesti olen väärässä. Joka tapauksessa olisi ollut mukavaa, että meidän toiveitamme olisi kunnioitettu. Nyt se alkaa olemaan yksi ja sama, sillä tämä paikkakunta on sen verran pieni, että todennäköisesti kaikki ketä asia vähäänkään kiinnostaa ovat jo tietoisia raskaudestani. Ja hitto, todennäköisesti nekin joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa tietävät jo.