perjantaina, helmikuuta 29, 2008

26 mm

Yksi kuva kertoo tuhat sanaa. (Tämä kuva tosin on hieman suttuinen kun se on kameralla näpsästy.) (edit: Viikkoja 9+4)

torstaina, helmikuuta 28, 2008

Sydän lyö

Tänään oli siis se ensimmäinen ultra. Jännitti odotusaulassa ihan hirveästi ja unohdin vähän väliä miten hengitetään. Varsinainen pakokauhu iski noin kaksi sekunttia ennen kuin itse tutkimus alkoi. Teki mieli pompata siitä laverilta pois ja sanoa, että tää oli tässä ei me tarvitakkaan mitään ultraa, kiitos ja näkemiin! Kauhu siitä, että siellä ei ole mitään elävää iski niin lujaa vasten kasvoja, että ajattelin etten halua tietää. Niin kauan kun mä en tiedä niin voin olla "onnellinen". Mies tarrasi käteen kiinni ja jälkeenpäin kun puhuimme niin hän oli miettinyt mitä ihmettä hän voi tehdä tai sanoa jos siellä ei olekkaan kaikki kunnossa.

Ja sitten se pieni lihapulla näkyi siinä ruudulla ja lääkäri osoitti meille pienen, mutta tiheän sydämmen väpätyksen. Pikku-Ruu oli siinä. Ihan oikeassa paikassa, oikean mittainen ja oikein kehittynyt. Laskettuaika pysyi entisellään. Kuvaruudulta löytyi kättä ja jalkaa, sekä pikkuista selkärankaa. Täydellinen 2,6 cm kokoinen sikiö. Kyyneleet nousivat silmiini ja mies antoi hellän pusun otsalle.

Lääkäri, joka oli aivan ihana vanhempi mies, selitti meille sikiön rakennetta ruudulta opastaen, osoitti ruskuaispussin ja paljon muuta. Oli mukavaa, että hän kertoi kaiken niin perusteellisesti ja vastaili mieheni kysymyksiin. Minä tuijotin ruutua ja nyökkälin, muuhun en liikutukseltani ja ihmetykseltäni pystynyt. Mahtavaa bonusta oli se, että lääkäri innostui ottamaan myös 3D kuvan pikkuisesta (ja ilman lisäveloitusta). Siitä on maallikon paljon helpompi ymmärtää katsovansa sikiötä. Miestä alkoi lopussa, jännityksen tasaannuttua, huimaamaan ja hänen piti istahtaa nurkassa olevalle tuolille ettei taju olisi karannut. Hän on varsin herkkä huimaukselle. Mahtaa raukka pärjätä tooodella hyvin synnytyksessä =)

Täällä siis ollaan onnellisissa ja mahtavissa tunnelmissa. Täytyy nyt vain toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Sormet ja varpaat ristissä.

(edit: viikkoja tällöin 9+4)

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

Anteeksi mitä?

Kaupassa tuttavan kanssa perunalaarin edessä käyty keskustelu:

Tuttava: Moikka! Kuulin, että teitä saa onnitella.
Mies: Anteeksi mitä?
Minä: Niin siis mitä?
Tuttava: Niin siis, että saa siis onnitella, you know
Mies: Anteeksi mistä?
Minä: Niin juu, mutta siis mitä?
Tuttava: No onneksi olkoon, ensin avioliitto ja nyt sitten lopullinen vankeus.
Mies: *heh* Joo...
Minä: *heh* Niin...

Että näin... Todella rakentava keskustelu. Oltiin vaan niin yllättyneitä molemmat ja tuntu jotenkin niin ahdistavalta saada onnittelut joltain tutulta, jonka ei todellakaan pitäisi tietää mun raskaudesta mitään. Syyllinen keksittiin kyllä heti ja anoppi saikin kuulla mieheltä kunniansa. Vahingossa oli kuulemma lipsahtanut ja ei tule toistumaan (vaikea vaan uskoa tommosiin vahinkoihin...) Lisäksi äitini soitti ja kertoi kertoneensa ystävälleen, eli sekin sai sitten läksytystä osakseen. Mikä noita tulevia isoäitejä oikein vaivaa! Nyt ymmärrän, miksei välttämättä kannata kertoa läheisillekkään ennen kuin ollaan päästy näitten "riskiviikojen" yli. Ne läheiset kun ei välttämättä pidä suutaan kiinni. Ja nyt se ei ole meidän käsissämme ketkä kaikki tietävät ja miten pian. Sillä aivan kuten äitimme kertoivat luotettaville ystävilleen, kertovat nämä luotettavat ystävät vain ja ainostaan omille luotettaville ystävilleen. Ja pienet kun on piirit niin soppa on valmis.l Huoh.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Uusi viikko

9+0 tänään, eli uudella viikolla (10) mennään. Jokainen viikko tuntuu pienoiselta voitolta. Sunnuntaita odotetaan kuin kuuta nousevaa =) että sellaista sykleissä elämistä täällä. Ultraa odottaa malttamattomasti. Jännittäen. Toiveikkaasti?

lauantaina, helmikuuta 23, 2008

Ultran odotusta ja sukupuolipohdintaa

Ultra-aika on ensiviikolla, mutta tuntuu kuin siihen olisi ikuisuus. Vähintään. Onneksi päätimme mennä tuonne varhaisultraan. Pelottaa kovin, ettei siellä olekaan ketään tai jos on niin ettei kaikki ole kunnossa. Onneksi ensi viikolla saa jotain varmistusta. Välillä olen lähes varma, että olen vain jollain tavalla sairas (joku omituinen syöpä tai jotain) ja tästä syystä kuukautisia ei tule ja olo on oireellinen... Jep jep, tekee hyvää psyykkeelle. Ei auta kuin uskoa ja luottaa. Rasittavaa kerrassaan.

Keskustelimme eilen siitä, miten jotkut toivovat lapsensa olevan jotain tiettyä sukupuolta (tai lähes kaikki kai, vaikkakin oikeasti kumpikin on tietty yhtä tervetullut). Mies totesi, että mehän odotetaan tyttöä, vaikka ei se poikakaan paha ois. Hänellä on kuulemma sellainen olo, että tyttö tulee. Itse en oikein tiedä. Luulin olevani aika neutraali näissä toiveissa ja oletin toivovani vain "vauvaa", jotain lähes sukupuoletonta. Monta viikkoa sitten sanoin tosin, että tämä tuleva lapsi on äitini tyttären tytär. En edes huomannut, että olin sukupuolisoinut (onkohan tuo edes sana?) Pikku-Ruun. Ehkä siis odotan itsekkin tyttöä. Tiedä noista.

Ihanainen Anniina oli antanut blogilleni tunnustuksen. Kiitos siitä! Pistän maininnan kiertoon (Anniinalle itselleen) ja myös näille blogeille:Pompon odotus ElishiaK Käiverön odotus ja neron kasvatus ja hoito. Kaikki linkkilistallani olisivat ansainneet maininnan, plokkasin tohon pari.


maanantaina, helmikuuta 18, 2008

Väsyttää ja kissaperheen ihmetyksiä

Muutama päivä onkin jo vierähtänyt viime tekstistä. Väsymys on iso. Imuroinnin jälkeen on pakko ottaa päiväunet. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla väsyttää ja yöllä nukun huonosti... Huono-olo velloo tasaisesti ja tulee seurakseni jos en juo ja syö tarpeeksi usein. Toisaalta jos syön liikaa/en tarpeeksi etova olo ei katoa mihinkään. Tasapainoilua siis. Välillä tuntuu, että ainut aika jolloin ei ole huono-olo, on silloin kun syö. Pitäisi siis mussuttaa koko ajan jotain, heti kun leuat lakkaa käymästä niin alkaa etoa. Pahoinvonti on suurimmillan jostain syystä illalla. No ainakin nuo alun valittelut oireettomuudesta voi lopettaa :)

Olemme mieheni kanssa huomanneet erään asian. Joka-ikinen kelle olemme kertoneet raskaudesta (paitsi neuvolatäti) ovat hyvin nopeasti kysyneet huolestuneella äänellä, "mitäs te teette kissoille!?" Me ei oikein ymmärretä mitä ihmettä niille nyt pitäisi tehdä. Joo tottakai mies hoitaa hiekkojen putsauksen ja tietenkään nuorempi kissa ei enää saa nukkua mun kainalossa. Ja sitten kun vauva on maailmassa pitää huolehtia kissaverkoista pinnasängyn päällä ja muutenkin tarkkailla miten nuo kaksi ottaa pikkuisen vastaan. Mutta siis ei me mitenkään erityisesti ajateltu mitään tehdä meidän kissoille. Eräskin tosin tokaisi heti että jahas teidän kissat pitää sitten lopettaa. Milloin tästä maailmasta on tullut sellainen, ettei eläinperheeseen voi tulla vauvaa ja missä ihmeen välissä eläimestä on tullut kertakäyttötavaraa jonka voi hävittää kun ei enää tarvitse sitä, tai se ei enää sovikkaan suunnitelmiin. Kyllä me nuo kissat ollaan otettu ihan niiden koko ikää ajatellen. Tietysti voi käydä niin, että esim. tuo nuorempi rotuelikko ei hyväksy uutta tulokasta ja heittäytyy hankalaksi, mutta siihen reagoidaan sitten jos niin käy, ei etukäteen eikä varmuudenvuoksi. Tottakai vauva on etusijalla, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että nuo kaksi ovat kuuluneet tähän perheeseen jo monta vuotta ja haluan lapsenikin tutustuvan noihin mainioihin otuksiin.

Viimeiseksi syy sille, että en ole kirjoittanut moneen päivään. Menin jotenkin lukkoon Anniinan surusta, enkä osannut kirjoittaa tänne mitään. Tänään aamulla päädyin kuitenkin siihen, että se etten kirjoita omista tuntemuksistani ja iloitse täällä omasta raskaudestani, ei auta tai helpota Anniinaa varmasti millään tavalla. Pahalta tuntuu heidän puolesta. Ja jotenkin se tulee niin lähelle kun raskaus oli suurinpiirtein samoilla viikoilla omani kanssa. Voimia ja halauksia heille!

tiistaina, helmikuuta 12, 2008

Säteilyturvakeskus ja ensimmäinen neuvola

Eli ensimmäiset asiat ensiksi. Sain viikonloppuna hulppean ahdistuskohtauksen miettiessäni tuota aikaisemmin kertomaani säteilyjupakkaa. Siinä sitten vollotin miehen kainalossa, kunnes päätin tehdä asialle jotain. Lähtein säteilyturvakeskuksen kysymys-sähköpostiin viestin jossa tiedustelin tilannetta ja sitä, toimiko opettaja oikein. Vastaus tuli nopeasti ja poisti pahan mielen. Tässä lyhennettynä sisältö:

"Tietojemme mukaan kyseisessä ammattikorkeakulussa on opetuskäytössä
erittäin matala-aktiivisia lähteitä, joista ei oikein käytettynä ole vaaraa
henkilöstölle, opiskelijoille eikä myöskään sikiölle.
Tämän vuoksi ei ole ollut perusteltua asettaa erityisiä rajoituksia lähteiden käytölle
eikä raskaana oleville opiskelijoille. -- Vertailun vuoksi voi todeta, että luonnon taustasäteilystä saamme
saman suuruisen annoksen yhdessä tunnissa."

Ihana nykyteknologia ja sähköinen pikaviestintä! Helpotti hysteeristä oloa kummasti. Tosin itkuisuus ei johtunut pelkästään tuosta tapahtumasta... sunnuntaina meinasin itkeä söpöjen koiratarrojen takia. En yleensä ole mikään vollottaja ja en edes erityisemmin pidä koirista, joten kohtaus tuli hyvin yllättäen :) Kuka mä olen...

Ensimmäinen neuvola oli tänään. Täti oli supermukava ja tilanne rento. Luettavaa tuli paljon ja muutenkin tietoa tuli lisää (osa tosin kertausta, mutta mikäs se opintojen äiti olikaan). Kaupungissamme tarjotaan sekä nt-ultra että rakenne ultra. Lisäksi saa alkuraskauden ultran jos haluaa määrittää tarkat viikot! Aivan mahtavaa palvelua! Ja sitten tulee se mutta ja perkele. Paikan ainoa lääkäri joka tekee noita on aivan kauhea. En voisi ikinä kuvitella antavani se äijän ronkkia alapäätäni. No way. Se mies kolahtaa tosi lujaa mun hermoja vasten ja on käyttäytynyt aikaisemmin välinpitämättömästi ja inhottavasti. Että se niistä palveluista. Hemmetti. Neuvolatäti ymmärsi minua oikein hyvin ja kannusti menemään yksityiselle jos siltä tuntuu (en taida olla eka joka niin valitsee...). Sanoi tämän olevan minun raskauteni ja kehoni, ei kenenkään muun ja että päätökset ovat minun päätöksiäni. Heidän tulee niitä kunnioittaa. Oli kyllä kiva täti :) Varasin siis yksityiseltä alkuraskaudenultran. Se on kahden viikon päästä. Sinne asti pitäis jaksaa odottaa, tuntuu kauhean pitkältä ajalta. Niin neuvolassa selvisi myös, että olin käsittänyt puhelimessa viikot väätin (ihmettelinkin, että miten ne laskee sen niin eri tavalla kun mentiin niin takapakkia). Eli nyt kasassa on 7+2 eli ollaankin jo viikolla 8. Ou jee. Varhaisultra on siis viikolla 10. Eli ei kovin varhain. Mä tässä kokoajan pohdin että pitäiskö sitä kumminkin siirtää parilla viikolla niin, että vois tehdä sen nt-ultran sitten. Hmm. Ei osaa päättää. Vaakakupissa on malttamattomuus/paniikki siitä ettei siellä ketään ole ja toisaalta tieto siitä, että aika pian se nt-ultrakin on ja jos kaikki ultrat tehdään kerran yksityisellä niin rahaakin siihen menee jonkun verran. Pitää jutella miehen kanssa kun se tulee kotiin.

perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Säteilyvaara

Minulla on pakollisia fysiikanlaboratorioita. Viime viikolla koe-aiheenamme oli säteily. Tutkeimme siis säteilevän materiaalin säteilyvoimakkuutta ja vaimenemista. Ennen kokeen alkua sain jallitettua opettajan eristettyyn tilaan (vaati muuten hiukan odottelua ja väijymistä...) jossa sain kysyttyä onko säteilystä haittaa sikiölle. Nainen vilkuili kovasti vatsaani ja sanoi, että ei haittaa mutta jos haluat voit oman mielenrauhasi takia olla käsittelemättä säteileviä aineita. En tietenkään käsitellyt aineita, mutta osallistuin kokeeseen vaikkakin oloni oli epäilevä ja opettaja ei ollut mutinallaan saanut minua vakuutetuksi turvallisuudesta.

Kun pääsin kotiin alkoi minua todella harmittamaan osallistumiseni. Opettaja ei mielestäni ollut vakuuttavan kuuloinen ja kommentti mielenrauhasta jäi mietityttämään. Jos kerran mitään vaaraa ei ole niin miksi minun pitäisi olla käsittelemättä ainetta. Ja säteilyynhän nyt ei tarvi suoranaista kontaktia. Mulla oli epämiellyttävä olo asian suhteen jo ennen kokeen alkua ja jälkikäteen ajateltuna ei olisi pitänyt osallistua tai ainakin olisi pitänyt kysyessä varmistaa asia paremmin. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että tuo nainen varmasti tiesi mitä puhui ja mittaamamme säteily määrät oliva hyvin pieniä, eli eivät varmasti haitallisia. Eihän se opettaja tietenkään olisi antanut minun osallistua jos asiasta olisi voinut olla vaaraa alkiolle/sikiölle.

Päätin joka tapauksessa, että tästä lähin jos minulla itselläni on epämiellyttävä olla jossain tilanteessa niin vihellän pelin poikki ettei jälkikäteen tarvitse kärvistellä tai katua. Nytkin voin vain todeta, että tein päätökseni osallistua kokeeseen ja sen kanssa mun on elettävä. Mä teen tällä hetkellä päätökset Pikku-Ruunkin puolesta joten mun kannattaa ehkä keskittyä niihin hiukan entistä tarkemmin.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Mietteitä kertomisesta

Aliisan kirjoittaman kommentin jälkeen olen kovasti miettinyt keskenmenoa. Ja tätä, että olemme kertoneet kaikille läheisille jo tässä vaiheessa, vaikkakin aluperin oli vankka tarkoitus odottaa. Tunsin hetken jopa kasvavaa ahdistusta asian kanssa. Tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta että kaikki voisi mennä hyvin ja pohdein jo itkusilmässä miten tulevat isovanhemmat murtuvat (jeps hormoonit hajottaa pään...) Päädyin lopulta siihen, että en haluaisi yhtään paljastusta vetää takaisin (tai no ehkä sen miehen mummon ei olisi vielä tarvinnut tietää, mutta on miehelle ihan ylitärkeä ihminen). Ne ihmiset joille olemme kertoneet ovat minulle ja miehelleni rakkaita ja me todella tarvitsemme niitä ihmisiä ja heidän tukeaan. Joku sanoikin, että näin aikaisessa vaiheessa kannattaa kertoa vain niille kenen kanssa haluaisi käsitellä myös keskenmenoa. En nyt voi sanoa haluavani veljieni kanssa puhua välttämättä tuollaisesta asiasta, mutta haluan että he tietävät tuollaiset asiat elämästäni. Haluan että he tietävät ja tuntevat minut ihmisenä ja osaavat aina omalla kömpelölläkin tavalla olla tukena minulle.

Tässä siis loppu tulokseni. Rakastan näitä ihmisiä ja he rakastavat minua. Ja vaikka kaikki järki huutaa vastaa, en voi olla tuntematta kiintymystä myös Pikku-Ruuhun. Tiedän, asiat voivat muuttua monella tavalla ja tässä on monta kuukautta edettävänä ennen kuin ollaan syyskuussa. Mutta! On myös olemassa mahdollisuus siihen, että meillä on syyskuussa lapsi, oma pieni vauva, Pikku-Ruu. Ja tällä hetkellä minä haluan uskoa tuohon mahdollisuuteen, vaikka elämä huomenna jo muuttaisi kaiken päälaelleen. En aio surra huomista ennen kuin se saapuu. Ei sitä etukäteen saa kuitenkaan pois surtua.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

Nyt ne tietää

Eli nyt kaikki vanhemmat ja veljet tietävät raskaudesta. Ja olen niin onnellinen asiasta! Anoppi oli haltioissaan. Ihmetteli ja ihasteli, sanoi ostavansa villalankaa ihan kohta. Anopin mies halasi ja onnitteli jäyhään tyyliinsä. Appiukko sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras uutinen. Itkeä tirautti (oli hieman maistissa) ja totesi, että annoimme hänelle syyn elää seuraavat 20-vuotta. Appiukon uusi vaimo hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa ja hoki "aivan mahtavaa, tää on paras juttu". Omille veljilleni soitin ja olivat ihmeissään, mutta iloisia ja miehen veli oli myös hetken puulla päähän lyöty :) Kerroimme myös miehen ainoalle elossa olevalle isovanhemmalle. Mummo ei ensin ymmärtänyt, että minä olen raskaana, luuli että puhuimme jostain muusta. Sitten se ei uskonut, että me puhumme totta. Lopuksi sanoi, että "jaa onko joku pettänyt" (oletan ja toivon, että tarkoitti ehkäisyä). Että noinkin iloiset ensikommentit. Sanoi kyllä vierailun lopuksi sitten, että on hieno asia ja kaikkea. Mutta hetken kyllä kiristeltiin hampaita noitten kommenttejen takia...

Olimme eilen ristiäisissä ja minulla ei ollut vesipulloa mukana. Kannan vesipulloa nykyään lähes kaikkialla, sillä janoni on kasvanut hirveästi. Eilen huomasin, että jos en saa tyydytettyä janoa tilalle tulee huono ja etova olo. Oli inhaa odottaa tilaisuuden loppumista kauhean janon ja etomisen kourissa. Hymyilytti kun mietein, että olen valittanut oireettomuutta. Sitä saa mitä tilaa! Lisäksi olen huomannut, että herään aamuyöllä pahaan oloon. En ole kertaakaan joutunut nousemaan sen takia vaan olen pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun sitten viimein herään niin olo on hyvä.

Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun asiaan kuin tähän raskauteen. En tunnu ajattelevan juuri muuta. Se on oikeastaan aika rasittavaa ja häiritsee koulunkäyntiäkin hieman. Toivon, että tämä hiukan tasaantuu kun totun tähän koko asiaan. En kai voi koko yhdeksää kuukautta miettiä vain vauvaa ja lukea vain vauvalehtiä. Enhän? Hulluksihan tässä tulee :) Eilen kun siellä ristiäisissä oltiin ja sitä sankaria ihasteltiin niin tuli semmonen olo, että 9 kk on ihan hullun pitkä aika, en mä jaksa odottaa! Mutta toisaalta todella hyvä, että tässä on tämmönen aika totutella ajtukseen ja järjestellä asioita.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Vapaa päivä

Vapaa päivä! Ihana asia, vaikkakin kouluhommia olisi kasallinen ja imuroidakkin kai pitäisi. Keskustelin juuri maratooni puhelun äitini kanssa vauva-asioista, vanhemmuudesta, isovanhemmuudesta ja tunteistamme maan ja taivaan välillä. Oli todella mukavaa rupatella ja kuulla myös äitini omia raskausmuistoja. Hänelläkään ei ole ollut sen suurempia pahoinvointeja raskauksien aikana, joten ehkä minullakaan ei sitten tarvitse olla :)

Tänään kerromme uutiset anopille. Saas nähdä miten siellä reagoidaan asiaan. En oikein osaa arvella, kun reaktiot saattaa periaatteessa olla mitä tahansa haikean onnellisesta itkusta mauttomiin vitseihin. Eiköhän siellä kuitenkin iloisia ja onnellisia olla. Noh tänään se nähdään! Mieheni vanhemmat ovat eronneet, mutta asuvat kuitenkin molemmat samalla paikkakunnalla kuin me. Mieheni oli ilmeisesti tänään kertomassa vain äidilleen. Isälleen ei ollut ajatellut kertoa. Tosin minä olen sitä mieltä, että se saattaa olla (tai siis on) appiukkoa kohtaan epäkohteliasta ja loukkaavaa. Pitää vielä keskustella tuon miehen kanssa asiasta ja onko varma päätöksestään.

Oireita ei ole tullut lisää, mutta vanhat ovat suurinpiirtein pysyneet. Aikaisemmasta listasta puuttui valkopippurin inho. Lopetin sen käytön jo ennen kuin tein testin, sillä se haisi ja maistui aivan hirveälle ja kuvottavalle. Saattaa siis olla, että se liittyy tähän raskauteen. Lisäksi olen syönyt viime aikoina usein karkkia. Tämä, uskokaa tai älkää, on uusi himo minulle. En ole koskaan sen kummemmin välittänyt makeasta. Olen syönyt ehkä n.10 karkkia per kuukausi, eli en juuri mitään. Nyt olen ostanut suklaapatukkaa, irtokarkkeja ja leivoin jopa suklaakakunkin! Pitää alkaa tästä lähtien hiukan katsomaan mitä suuhunsa pistää...

Ei kai tässä auta muu kuin ryhtyä imurointiin. Pitäisi vielä ehtiä ostamaan jotain mukavaa huomisiin ristiäisiin joihin saimme kutsun. Pikku tytölle pitäisi jotain löytää. Voi vaan olla aika vaikeaa rajoittaa ostot huomiselle sankarille :)