Elämän ensiviikot

Olemme olleet kotona nyt jo muutaman viikon. Kaikki on mennyt hienosti ja päivät ovat soljuneet ohi kuin huomaamatta. Tähän elämään tottui sillä sekunnilla kun avasimme kotimme oven sairaalasta tullessamme. Ja toisaalta kaikki tuntuu vielä jonkinlaiselta unelta. Toisinaan aamuisin katselen vauvaamme ja ihmettelen miten tähän tultiin ja miten ihmeessä meitä on siunattu tuollaisella pienellä ihmeellä. Tyttö on nukkunut yönsä lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Hän on syönyt hyvin ja ollut suloinen tapittaja ollessaan hereillä. Maitoa on tullut riittämiin ja hiukan enemmänkin. Sohvamme, sänkymme ja kaikki mahdolliset tyynymme taitavat olla jo maidon kuorruttamia. Harsoja ostettiin heti lisää, sillä varsinkin alussa maitoa suihkusi enemmän kuin Pöppiäinen ehti nielemään. Pöppiäinen ihmettelee maailmaa suurilla silmillään ja yrittää jo hieman ähkien jutellakkin jotain. Ollessaan mahallaan mahaa vasten, yrittään hän kovasti nostaa päätään ja onnistuukin tässä lyhyissä pätkissä. Neuvolatäti ihasteli tytön jäntevyyttä ja virkeyttä. Pöppiäinen oli hereillä koko kotikäynnin ajan ja ihmetteli silmät pyöreinä maailman menoa.

Olemme uskaltautuneet neuvolakäynnin lisäksi muutamalle vaunulenkille, kauppaan, mummolaan, pappalaan ja ystävämme luo visiitille. Kaikki reissut ovat menneet oikein hyvin ja Pöppiäinen on suurimman osan ajasta aina nukkunut tyytyväisenä. Imetys on onnistunut hyvin vieraissakin paikoissa. Oman mielenterveyden kannalta on ollut todella tärkeää huomata, että pääsemme vauvan kanssa liikkumaan lähes kuten ennenkin. Asioita täytyy vain suunnitella hieman enemmän ja tarkemmin, mutta sosiaalinen elämä ei siis ole mahdotonta. Tosin tylsää tai erakoitumisen vaaraa ei vielä ole ollut sillä vieraita on riittänyt ja paljon on ihmisiä vielä käymättäkin.

On aivan ihanaa, että mies on kotona kesälomalla (4 vko) ja sen jälkeen vielä kolme viikkoa isyyslomalla. En todellakaan haluaisi jäädä vielä kahdestaan Pöppiäisen kanssa. On paljon mukavampaa kun on toinen ihminen vierellä tässä alussa. Ei tarvitse yksin ihmetellä uusia asioita tai pähkäillä mitä tehdä ja toisaalta mies ei jää paitsi näistä ensimmäisistä viikoista. Pöppiäinen meinaan näyttääkin hieman erilaiselta joka päivä.

Mies on omaksunut uuden isä-roolinsa todella hyvin. Hän ei ole ollut minulle apulaisena vaan hän toimii vauvan tasavertaisena huoltajana. Jotkut asiat mies osaa paremmin ja kysyn auliisti häneltä neuvoja ja mielipiteitä, kuten hänkin kyselee minulta. Ihanaa kun on vierellä ihminen jota rakastaa aivan valtavasti ja joka jakaa kaiken tämän uuden ja ihmeellisen. Hukutamme tytön suukkoihin.

Synnytyksestä olen toipunut hyvin. Sairaalassa oloa odotetusti inhosin ja olikin todella ihanaa päästä kotiin. Mieliala on ollut hyvä ja onnellinen, tosin iltaisin on aina välillä ollut jonkinnäköistä ahdistusta havaittavissa. Sitäkin vähenevissä määrin, ehkä hormoonit alkavat tasaantua tai jotain. Tunteita on siis ollut laidasta laitaan ja kaikki tunteet ovat olleet voimistettuja. Eräänä päivänä Pöppiäinen nukahti syliini ja hymyili oikein leveästi. Olin niin onnellinen, että aloin itkemään ja mies pyöritteli minulle päätään hymyillen. Mies meni vessaan ja sieltä tullessaan ihmetteli, että itkenkö minä vieläkin sitä hymyä? En tietenkään itkenyt enää sitä hymyä, mutta kun Pöppiäinen hymyili samalaisen leveän hymyn uudelleenkin =) Pitihän sitä sitten hiukan itkeäkkin uudelleen...

Aloitin muutama päivä sitten kirjoittamaan synnytyksestä, mutta en ole varma haluanko kuitenkaan julkaista sitä täällä. Jotenkin se on niin henkilökohtainen ja tunteikas aihe, että en ehkä halua edes nimettömänä pistää sitä kaikkien nähtäville. Pitää katsoa miltä ajatus tuntuu hieman myöhemmin.

40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Kissansuoja pinnasänkyyn

Elikkäs suoja on nyt valmis. Eipä siitä mikään kauneuden perikuva tullut, mutta uskoisin että se nyt on niin kätevä kuin tommonen hökötys voi olla. Ja ainakin sen pitäis kestää ja pitää noi terroristi-kisut oikealla puolella pinnistä. Eli tällainen:


Neuvolakin oli tänään. Kaikki kunnossa: hb 130 (jee), liikkeet ++, vauvan syke 142 ja sf-mitta oli kasvanut 35:teen kun viimeksi se oli laskenut. Vauvan pää ei enää tuntunut käteen. En oikein tiedä tarkoittiko se sitä, että se on kiinnittynyt vai vaan sitä että Pikku-Ruu on laskeutunut paremmin lähtöasemiin. Kyllä sen silti huomaa kävelyssä ja kumartumisessa ja muussa, että alempana ollaan.

Tänään on juilinut alavatsaa välillä ja mulla on varmaan ollut harjoitussuppareita tässä illan mittaan. Ylävatsa kiristyy ja tulee sellainen olo kuin jännittäisi kovasti jotain. Henki ikäänkuin salpaantuu. En oikein osaa selittää, tiedä sitten mitä lienevät =) Viikkojaha tänään oli 38+4. Saapa nähdä mennäänkö lasketunajan yli.

37+2

Mihin tämä aika on oikein mennyt? Mä olen luullut päivittäneeni tätä blogia muutama viikko sitten, mutta ilmeisesti en ole tehnyt niin. Ihmeellinen tämä raskauspää. Tosin sen jälkeen kun tuo meidän kone räjähti niin tämä päivittäminen on ollu työläämpää. Miehen työkoneella pitää nettailla iltasella, joten ei kauheasti jää aikaa,

Loppuraskauden ultrassa tuli käytyä viikolla 35+4. Kaikki oli mainiosti ja tytöltä Pikku-Ruu näytti vieläkin. Painoarvio oli 2605g ja painoarvio laskettuna aikana noin 3500 ehkä hieman alle. Ennemmin kuulemma siro ja pieni tyttö kuin iso. Oli mukava saada tietää, että kaikki on hyvin. Tällä kertaa tuo ultra oli kyllä sellainen, että ei me miehen kanssa hirveästi siinä mitään erotettu tai nähty. Vauveli on jo niin iso, että siitä sai vain lähikuvia. Ei enää sellaista isoa koko kuvaa mistä tajuaa että tossa se vauva on.

Synnytysvalmennuksissa ollaan käyty. Kunnan omat on ollu ihan surkeita ja mies sai vaan ensimmäisestä paniikin. Se on hirveän herkkä mun kivuille ja haluais suojella mua kaikelta pahalta, joten sille on aika rankka ajatella että se joutuu katselemaan vaikka 10 tuntia mun kipuja voimatta auttaa. Tosissaan se valmennus ei antanut ainakaan mulle mitään uutta. Jos oli lukenut neuvolan oppaat, ja koskaan kuullutkaan googlettamisesta, ei siitä saanut mitään irti. Ranskalaisilla viivoilla pääasiat vanhoiklla kalvoilla. Ja ihan oikeasti mitä hyötyä on näyttää niitä 80-luvun synnytysvalmennusvideoita? Pitäiskö mun jotenkin tajuta jotain mystistä niitten avulla? Tai oppia sellaista katsomalla synnyttämään. Että ahaa tuossa tuota ähisevän naisen naamaa näytetään lähikuvassa ja ja kappas nyt se lapsi nostetaan rinnalla. No worries nyt mä tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitää tehdä. Onneksi tuo sairaalan oma synnytysvalmennus oli huomattavasti asiallisempi, informatiivisempi ja ajantasalla. Miehen pelkoa ja jännitystä se vähensi ihan huomattavasti ja ton ultran jälkeen se jo hymyili, että piece of cake. Mä tosin toppuuttelin etten ihan noin pitkälle menis, eiköhän tässä kumminkin haastetta riitä =)

Muutama viikko sitten päänsärky ja hetkellinen näköhäiriö piti jännitystä yllä. Päätäni oli särkenyt hieman jo kolme päivää ja olo oli ollut muutenkin "höttöinen". Tähän kun lisäsi jokapuolelle vilistävät pallot, niin kova oli huoli. Soitin neuvolaan, mutta täti siellä ei ollut kiinnostunut verenpaineistani tai proteiineista. Käski vaan lähteä synnärille jos näyt palaa. Että mun ois pitänyt ajaa puolentunnin ajomatka sairaalaan kattoon verenpaine. Että ei voi neuvolassa mitata, siihen ehkä ois menny siltä n. 5 min. Harmitti kun tuntui siltä ettei se ottanut tosissaan mun "hätää". Ja tokihan mä tiesin, ettei mitään sellaista hätää ole, että tuskinpa mitään raskausmyrkytystä kumminkaan. Se päänsärkykin ois ollu kovaa eikä sellaista alkavaa ja lisäksi ois ollu turvotusta jne. Mutta silti oisin kaivannut sen verenpaineen ja pissatestin oman mielenrauhan takia. Kävin sitten seuraavana päivänä mittaamassa sen paineen terkkarin aulassa kun muistin, että siellä oli semmoinen "mittaa itse"-piste. Matalat olivat kuten mulla yleensä. Näköhäiriöt eivät ole tulleet takaisin ja olo koheni kun nukuin seuraavan päivän.

Miehen kanssa ollaan rakennettu pinnasänkyyn kissasuojaa (miehen veljen ystävällisellä avustuksella). En oikein vakuuttunut noista netistä saatavista kissaverkoista (varmasti myötäisivät meidän ronttien painon alla) ja sellainen puinen/metallinen maksaa lähemmäs 100 euroa (!). Joten ollaan sitten suunniteltu ja rakennettu omaa mallia. "Verhoilu" on vielä hieman kesken, mutta muuten alkaa olla valmista. Tehtiin kaksi puukehikkoa joihin laitettiin metalliverkot. Reunat päätin pehmustaa jottein metalliverkon päät raavi minua tai vauvaa tai pinnasänkyä. Kaksiosaiseen päädyimme siksi, että ajattelimme sen olevan kätevämpi esim. yöimetysten kannalta. Yksiosaisena (kuten kaupan vastaava oli) sen käsittely olisi hankalaa ja painavaa. No käytännössä sen sitten näkee kuinka toimiva tuo on. Kissat se ainakin pitää pinnasängyn ulkopuolella mikä lienee pääasia. Pistän kuvia tukemaan tätä epäselvää sepustusta kunhan saadaan se valmiiksi.

Paikat alkaa puutumaan joten lienee aika lopetella. Yritän olla hiukan nopeampi päivityksissä vastaisuudessa. Vaikka eihän tässä nyt montaa viikkoa enää olekkaan!

28+1

Hiukan on aikaa taas vierähtänyt viime postauksesta. Tallinnan reissu meni hyvin. En tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin söin =) Todella rentouttavaa siis. Sokerit oli kaikki kohdillaan, kuten epäilinkin. Viime viikon maanantaina kurkku oli aamusella hieman käheä ja sitten tiistaina ekana työpäivänä olikin sitten jo aikas heikko olla. Aamu alkoi ankeasti turvonneilla imusolmukkeilla. Niin olivat kipeät etten päätä saanut käännettyä kunnolla. Töissä ei olisi auttanut pitää taukoja ollenkaan, koska heti kun lakkasi keskittymästä tuli sellainen olo, että tippuu hetkenä minä hyvänsä. Keskiviikkona oli onneksi se neuvolalääkäri. Hän kirjoitti sitten loppuviikon sairaslomaa ja määräsi verikokeisiin. Tulehdusarvot olivat 45 ja leukosyytit 9.7. Molemmat koholla siis. Hemoglobiini oli 113 eli se on lähtenyt nousuun. Sovittiin sitten perjantaina, että olen vielä maanantain (eli tämänpäivän) pois töistä ja menen aamulla labraan ja iltapäivällä kontrollikäynnille lääkärille. Viikonloppuna nuhainen, raskas ja hutera olo palasi takaisin, mutta tänään tulehdusarvot olivat paremmat ja leukosyytit laskeneet 8.7:ään. Sain vielä tämän viikon sairaslomaa. Että kyllä tämä tästä. Onneksi töissä painottivat sitä, että kukaan ei joudu ahtaalle tai pulaan vaikka sairaslomalla olenkin. Että sitä ei kuulemma tarvitse ollenkaan miettiä.

Oikealla puolella vatsaa on tuntunut inhottavia vihlasuja, mutta lienevät jotain kasvamista taas. Onneksi ovat aika satunnaisia. Pikku-Ruu on tänäänkin liikkunut paljon ja tunkenut varpaitaan tai jotain jonnekkin sellaiseen väliin, että multa meinaa välillä karata huuto. Niin osaa napakasti napauttaa, että oikein kipeää tekee. Mies lupasi pitää pikkuiselle puhuttelun illalla. Mutta ihanaa, että liikkeet ovat noin selkeitä. Ei ainakaan sen suhteen ole siis mitään huolta. Neuvolassa muuten lääkäri epäili että raivotarjonnassa tuolla oltaisiin.

Kaiken tämän lisäksi meillä alkoi kylppäriremontti viikonlopuuna. Seinästä paljastui vanhan muovimaton alta harvinaisen omituinen kahdella jalalla kävelevien puudeleiden somistama lasikuitutapetti. Ja on muuten kiinni niin tiukassa että. Lisäksi muutamasta kohtaa löytyi puudeleiden lisäksi hometta. Mahtavaa...Minä olen keitellyt kahvia miehelle ja apuna olleelle anopille ja yrittänyt olla stressaamatta ja ajattelematta noita pirun puudeleita saati sitä hometta (mikä tosin ei onneksi olekaan ongelma kun se on nimenomaan tuon puudelitapetin pinnassa, ei seinärakenteessa). Anopin kanssa mies repi tapetteja koko sunnuntain, saamatta kuitenkaan juuri mitään aikaiseksi. Tänään sitten appiukko kävi vuokraamassa jonkun helvetin koneen jolla lähtee kyllä vaikka koko seinä. Tuo on siis joku järjettömän kokoinen piikkauskone jossa on todella iso taltta teränä. En varmaan edes jaksaisi kannatella sitä (ja minäkin olen kyllä normaaleilla piikeillä piikkaillut). Tuolla mies sitten surruttaa menemään ja mä istun korvatulpat päässä makkarissa. Säälin kyllä ihan hirveästi meidän kissoja. Mieheni ei pidä koneista, vempeleistä, autoista tai mistään vastaavasta, mutta toi piikki saa jonkun kohdan sen miehisyydestä heräämään. Se on meinaan kummallisesti jopa innoissaan tosta hommasta. Kumma homma =) Mutta hyvä vain, että jaksaa työpäivänkin jälkeen tuolla rusnata. Mä muuten säälin meidän naapureitakin...

Tänään saapui KenguRuusta tilaamani Ergo Baby Carrier -kantoreppu. Värinä juurikin tuo linkin musta/beessi. KenguRuussa oli tarjous jossa oli mukana myös vastasyntyneen lisäosa (mintun värinen oli valitettavasti ainoa vaihtoehto). Hitsin hitsi kun oli kivaa saada jotain uutta vauvalle. Meillä kun on mnyt näitten mun sairastelujen takia jäänyt ihan kokonaan kaikki suunnittellut Ikea-reissut sun muut. Ja voi olla ettei ihan heti ehditä/voida kaupoille lähteäkkään. Innostuin myös tilaamaan Beboliinasta bambu joustofrotee uniliinan. Ystäväni on niin hehkuttanut kapaloinnin toimivuutta ja toisaalta tuollaisen liinan helppoutta, että oli pakko. Ja samalla tilasin sitten myös yhden bodyn ja takin... Kun siis joka tapauksessa täytyy maksaa ne postimaksut ja ne oli alennuksessakin... On muuten vaikea miettiä noitten liinojen jne. värimaailmaa. Tuollakin oli kivoja tuollaisia kukallisia uniliinoja tarjouksessa, mutta päädyin kumminkin valkoiseen liinaan ruskeilla kanttauksilla. Ajattelin, että talvella noi kukkakuviot voi tuntua liian kesäisiltä. Ja talvihan sitten jo kohta on kun pikkuinen maailmaan saadaan.

Sinirastaanpesälle iso kiitos maininnasta! Katselen myöhemmin joskos sitä jaksaisi pistää hommaa kiertämään.

Sokeri

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

Viikot kuluu

Onpas mennyt kauan viime päivityksessä. Tänään viikkoja jo 26+2 ja juhannuskin on ehditty juhlia. Vietimme koko juhannuksen vanhempieni luona. Pikkuveljeni ja isoveljeni puolisoineen olivat myös paikalla. Oli oikein mukavaa, vaikkakin päätäni särki perjantaista lähtien ja olo oli muutenkin huono. Sunnuntaina oikeastaan vasta havahduin kuinka väsynyt ja huonovointinen olin ollut koko viikonlopun. En oikeastaan edes maininnut kellekkään asiasta. En halunnut pilata mieheni tai äitini juhannusta. Kävin eilen lääkärissä joka määräsi loppukuuksi sairaslomalle. Menen siis vasta ensiviikon tiistaina töihin. Hemoglobiinini oli laskenut viime neuvolan (17.6) mukaan 105:teen. Aluksi unohdin hakea raudan ja sen jälkeen olen ottanut yhtä päivässä. Nyt lääkäri nosti annoksen kahteen päivässä. Toivotaan, että olo alkaisi kohentua nopeasti.

Mieskin oli neuvolassa mukana viime viikolla. Eipä se siitä hirveästi varmaan hyötynyt, mutta oli kuulemma mukava kuullu Pikku-Ruun sydämmen tykytys. Pikkuinen tulee kerta kerralta rohkeammaksi puolustustaistelussaan pahaa doppleria vastaan. Viimeksi tunsin potkut hieman sen jälkeen kun anturi oli jo nostettu pois. Nyt kaveri monotti reippaasti anturia kuuntelun ollessa vielä kesken. Hemoglobiinin alhaisuuden lisäksi ei ollut mitään kummallisa. Kaikki oli niinkuin pitikin. Kohdun sf-mitta oli 23.5cm kun se viimeksi oli 19cm. Menee siis ihan nätisti keski- ja yläkäyrän puolessa välissä. Painoa oli tullut 286 g viikossa. Tarkkailen muuten vieläkin lähes hysteerisesti painoani. Vaikka tiedän ettei se kannataisi. Varsinkin kun painon nousu ei tunnu hirveästi riippuvan ruokailustani... Se nousee joka tapauksessa kauheaa vauhtia. Ja toisaalta olen vielä varsin kirkkaasti suositelluissa rajoissa.

Jälkeenpäin on muuten alkanut ottamaan aika paljon päähän se, ettei tuota hemoglobiinia ole seurattu neuvolassa. 12.2 Hb oli huikeat 145 29.4 lukema oli 119. Se on aika kumma, ettei tuossa vaiheessa jo mietitä rautakuurin aloittamista, kun keskiraskaudessa lähes kaikilla Hb laskee. ja vielä kummallisempaa on, ettei seuraavalla neuvolakäynnillä 26.5 ole otettu hemoglobiinia ollenkaan. Kai se nyt pitäisi ottaa edes seurantaan, kun suunta on kumminkin selkeästi alaspäin. Ja sitten lähes kaksi kuukautta myöhemmin kauhistellaan, että no jopas on alas päässyt. Yllätys? No kai se on neuvolankin kanssa sitten niin, että pitää osata vaatia. Eikä tässä mikään hätä sinäänsä ole. Olisin vaan voinut päästä aika paljon helpommalla kun tämä väsymys ja voimattomuus ei olisi päässyt ihan näin pitkälle. Ja kun siellä neuvolassa kumminkin juostaan kolmen viikon välein, eikä sieltä hirveästi mitään "henkistä" ole irti saanut, niin voisiko sitten edes tehdä tällaiset seurannat ja huolehtia niistä ilman odottajan aktiivista panosta ja muistuttelua? Vali vali...

Töissä sairaslomani otettiin hyvin vastaan. Lähin esimieheni kehoitti lepäämään ja totesi, että on sääli kun olen poissa, mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi mieltäni lämmitti kun hän vielä kysyi, että kaikki varmasti on kuitenkin kunnossa ja korjaantuu levolla. Hyvään harjoittelupaikkaan olen kyllä päässyt. Kyseinen firma on kyllä kohottanut profiiliaan ihan hirveästi. Ja olen kumminkin aina pitänyt sitä hyvänä firmana.

Meillä oli Tallinnan-reissu suunniteltuna viikonlopulle. Tarkoituksena on lähteä perjantaina (joukossa mukana siis minä, mieheni, serkkuni ja hänen poikaystävänsä) ja yöpyä kaksi yötä tätimme asunnolla. Utelin eilen lääkäriltä, että pitänee varmaan peruuttaa koko reissu (mikä on harmillista senkin takia, ettei rahoja varmaan enää saa takaisin.) Lääkäri oli sitä mieltä, etten missään nimessä saa perua matkaa ja että oikeastaan minun pitää lähteä sinne. Mennä omaan tahtiin, rentoutua ja lomailla. Kuulemma juuri se mitä nyt tarvitsisin. Eli minulla on lääkärin määräys kyseiselle matkalle. Silti hieman mietityttää onko se sopivaa ollenkaan.

Anoppi oli jo muutama viikko sitten ostanut pienelle alesta Tutan punaisen potkupuvun. Ensimmäinen vaatelahja pikkuiselle. Oma äitini toi laivalta tuliaiseksi kahdet Espritin bodyt ja college-asun. Olivat kyllä aivan ihanania. Onko väärin jos haluaa pukea lapsensa pelkästään Espritin ja Benettonin vaatteisiin... Ei vaan, tottakai ihania vauvan- ja lastenvaatteita on vaikka millä mitalla monilla merkeillä. Äitini ostoksissa värinä oli rohkea vaaleanpunainen. Jos Ruu onkin poika saa hän totutella pinkkiin, mutta eikös se ole aika muodikas väri miestenkin asusteissa =)

Vaaleanpunaista valitsin luonnovalkoisen kaveriksi myös virkkaustyöhöni. Nyt kun olen sairaslomalla ja tarvitsen jotain rentouttavaa tekemistä, niin ajattelin virkata vauvalle jotain. Tosin en osaa alkuunkaan virkata joten tiedä tuosta rentouttavasta sitten... Ostin oikein sellaisen lehdenkin mistä noita ohjeita voi katsoa. Harmi vain, että ne ohjeet on kirjoitettu jollain salaisella koodikielellä mitä ainakaan minä en osaa purkaan. Ensimmäiseksi virkkuutyökseni valitsin sitten ihan omasta päästäni vauvanpeiton. Tämä siksi, että osaan virkata ainostaan sitä yhtä "perusjuttua" (huomaa ammattitermit), eikä minulla ole hermoja tehdä mitään kauhean tarkkaa (eli sellaista minkä pitäisi sopia päälle). Nyt olen jo onnistunut kaivamaan ala-astemuistoistani myös pylvään ja puolipylvään teon. Eli näillä mennään. Onneksi vauva ei peittojen päälle syntyessään ymmärrä. Ja eikös se ajatus ole tärkein? Ainakin tuo viltti (mikäli ikinä valmistuu) on rakkaudella tehty. Luulis lämmittävän =) En muuten ikinä olisi kuvitellut sanovani: Virkkaan vauvalleni peittoa. Että kaikkea sitä ihminen tekeekin...

Pistän tähän loppuun muutaman kuvan meidän vaunuista.

23+0

Poks Poks. Viikot kulkee eteenpäin tasaisen varmasti. Masu on kasvanut kovaa vauhtia, mutta onneksi kuitenkin kiltisti keskellä käyriä.

Neuvola oli maanantaina ja se oli taas aika turha tapaus. Painosta valitti, mielestäni ihan turhaan sillä sitä on tullut n. 6 kg raskauden aikana. Ei sen pitäis nyt vielä ihan liikaa olla. Arvot oli kunnossa ja sydänäänet löytyi nopeasti. Pulssi pikkuisella huiteli 140 ja 150 välillä. Hiukan taisi kuuntelu Pikku-Ruuta harmittaa, kun tuntui muutama muksaus heti kuuntelun perään. Kelan laput sain (odottavat vielä palautusta) ja sairaalan esitieto-lomakkeen. Sitten täytin jonkun surkuhupaisan kyselyn mielialoistani. "Onko itsesi satuttaminen tuntunut hyvältä ajatukselta viime päivinä?" Surkeinta asiassa ei ollut itse kysely, vaan sen läpikäyminen. Täti otti täyttämäni lapun ja pisteytti nopeasti: "Kaksi pistettä, se on hyvä, ei siitä sen enempää." Jahas, se oli siis siinä sitten se keskustelu... Ei sinäänsä, olen ollut jo pari vuotta vallan onnellinen koko ajan ja kasvavasti jopa, mutta jotenkin tuntui aika köyhältä tuollainen. Että ei kyllä vahingossakaan huomattaisi jos minulla olisi jokin huonosti tai jos olisi jotain sydämmellä. Täysin turhaa siis.

Viime sunnuntai-illalla mies yritti kuunnella pikkuisen sydänääniä poski mahallani. Jonkin ajan kuluttua Pikku-Ruulla meni ilmeisesti hermot ja se potkaisi mojovasti miestä poskeen. Niin että molemmat tunsimme sen oikein hyvin. Miehen ilme oli aivan ihana. Sen suu levisi isoon hymyyn ja silmät tuikki tähtinä kun se hihkaisi: "Potkasko se mua päähän?". Voi sitä naurua mikä siitä seuras. Ja tais mulla muutama kyynelkin siinä samalla tulla.

Pistän tähän vauvelin tossu-kokoelmasta kuvan. Miestä nauratti, että taitaa tulla äitiinsä kun sillä on jo noin monet kengät vaikkei ole edes syntynyt saati osaa kävellä. Mutta ei niillä kengillä tarvi kävellä, kunhan ne on nätit =)


Siniset hiiret on miehen tuoma tuliainen Ruotsista, norsutossut oli pakko ostaa kun ne oli yhteensopivat sen hupparipuvun kanssa ja keltaiset happy starit on isoveljeltä ulkomaan tuliaisia. Että kyllä vauvelin kelpaa =)

edit: lisäsin tosissaan aikaisempaan postaukseen kuvat

Kissojen koiruuksia ja mammavaatteita

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huominen aloitetaan 14+0 hymyllä =) Taitaa tämä jäljellä oleva kuusi kuukautta mennä nopeammin kuin osaan kuvitellakkaan. Lisään muuten tuonne sivuun Pikku-Ruun uusimman kuvan.

Keskiviikkona nuorempi kissoistamme oli rasittava. Se halusi huomiota ja juuri siihen kainaloon, missä viinirypälekulho sopivasti lojui. Siirtelin sinnikkäästi kissaa kerta toisensa jälkeen minulle paremmin sopivalle kyljelle. Viimeisellä kerralla mieheni sattui yskäisemään juuri passelissa kohdassa, mikä sai jostain syystä kissassa aikaan pakokauhun. Pelästyessään se pyrkii sängyn alle - suorinta tietä. Tällä kertaa minä satuin olemaan kissan ja suorimman reitin välissä joten otus ampaisi ylitseni ja ponnisti mahani päältä vielä lisävauhtia. Tai siltä se ainakin tuntui. Viisi kiloinen kaveri kun pomppii päällä niin eihän se tietenkään mukavalta tunnu. Tiedän kyllä, että sikiö on hyvin suojassa lapsiveden ja kaiken muun takia. Hermostuksissani soitin kuitenkin seuraavana päivänä neuvolaan ja pyysin päästä kuuntelemaan sydänääniä. Aivan mahtava laitos tällainen Suomen neuvolapalvelu! Eli viikolla 13+5 Pikku-Ruun pulssi oli 152. Liikettäkin kuului. Painoa en ollut saanut yhtään lisää ja verenpaine oli hyvä. Täti sanoi, että raskauden myötä sitä joskus pelkää kaikkia asioita ja että parempi tuollainen on tarkistuttaa kuin kiusata lasta stressaamisella.

Tänään missionani oli ostaa housut itselleni. Löysin mukavat äitiysfarkut. Oli kyllä hassua etsiä liikeestä äitiysvaatehyllyt ja alkaa penkomaan. Ei noista farkuista edes oikein huomaa että ovat äitiysmallia, etenkin jos pitää vyötä. Sen verran kapea se kangaskaistale on. Pähkäilin, että saattavat olla hyödylliset myös synnytyksen jälkeen. Vaikka ulkopuoliset eivät varmasti mahassani mitään outoa vielä huomaan, on nuo äitiyshousut kyllä niin paljon mukavammat jalassa. Viime viikolla olin useina päivinä tunneilla pitkän paidan kanssa housut auki =) Vaatekaupoilta tarttui mukaan tavallisen topin lisäksi myös alennuksesta ostettu tunika kesäksi. Niin ja sitten tietysti tämä:


Ei voinut vastustaa =) Se menee samaan kasaan pikkuisen valkoisen bodyn ja söpön vihreän norsu-kuvioisen bodyn kanssa. Pehmoisia.

Syke

Eli tänään aamulla oli neuvola. Kaikki oli mainiosti. Verenpaine oli ehkä hiukan matala, mutta hyvän rajoilla sekin. Painoa oli tullut lisää hieman yli 200g per viikko, mikä kuulemma on normaali ja hyvä juttu. Tuntuu vaan jotenkin kovin paljolta, varsinkin kun on koko viime vuoden tarkkaillut painoaan häitä varten. Kai se täytyisi vaan yrittää ymmärtää, että se paino tulee nousemaan monta monituista kiloa.

Ihmetystä aiheutti veriseula. Pyysin jo aikaisemmin puhelimessa, että pääsisin veriseulaan ja nyt sainkin sinne lähetteen. Yksityinen lääkäri joka tekee ultrani sanoi, että seula olisi hyvä ottaa viikolla 11 (eli nyt), ok selkeä homma. Mutta mutta, nyt tämä neuvolatäti sanoi, että se näyte pitää ottaa viikolla 15 (eli joksus piiitkän ajan päästä). Onkohan nyt kyse edes samasta testistä. Hittolainen. Pitää varmaan yrittää soitella sinne yksityiselle ja ihmetellä tätä hommaa.

Ja se syke. En kyllä edes jännittänyt ettei sitä kuuluisi, vaikka se ei heti löytynytkään. Jotenkin vaan luotin, että kyllä se sieltä kuuluviin saadaan. Niinkuin saatiinkin. Hetki siis meni ennen kuin se viuhuna alkoi kuulumaan. Ja samantien kaveri tempasi liikeelle ja etsiminen aloitettiin alusta. Kuulemma vilkas tapaus tämä meidän Pikku-Ruu.

Tämän päivän teemana on siis "kaikki hyvin"!

edit: niin siis pulssi pieniosella oli noin 160

11+0

Pääsimme taas uudelle viikolle, jipii. Huomenna on onneksi neuvola. Toivoisin kovasti, että se täti yrittäisi kuunnella sydän-ääniä ja tietysti, että ne sydän-äänet myös kuuluisi.

Olimme eilen veljeni ja hänen kihlattunsa kanssa teatterissa ja syömässä. Päivä oli todella mukava ja jaksoin sen yllättävän hyvin. Taitaa olla helpottamassa tuo väsymys ja pahoinvointi. Olin kuitenkin pitkään syömättä ennen ravintolaan menoa ja ainoastaan teatterista ennen väliaikaa oli hetkellisesti huono olo. Eli hyvältä näyttää. Tosin nyt voin sitten alkaa miettimään, että mihin ne oireet katoaa ja onko tämä normaalia =) Niin tai näin, aina väärin päin.

Ja sitten vielä autossa kotiin tulomatkalla oikealta puolelta vihlaisi voimakkaasti joitain kertoja peräkkäin. Se on vaikea olla ajattelematta mitään pahaa kun alavatsassa tuntuu siltä kuin joku tökkäisi teräaseella silloin tällöin. Sitä sitten yrittää muistuttaa itselleen, että jos kipu on voimakasta ja jatkuvaa tai siihen liittyy verenvuotoa niin vasta sitten pitää huolestua. Kaikki muu on raskaudessa normaalia... Ja eihän muutama viiltävä kipu nyt ole jatkuvaa, eikä se itseasiassa ollut edes varmaan mitään kovin voimakasta kipua. Selkeää ennemminkin. Mutta joka tapauksessa toivoisin huomenna kuulevani Pikku-Ruun sydämen äänet, että voisin olla varmempi siitä, että siellä se vaan hieman kivuliaasti kasvattelee kotiaan.

Olen nyt antanut tämän blogin osoitteen yhdelle ystävälleni ja eilen veljelleni. Äitini ei osoitetta halunnut, koska pelkäsi häiritseväsä "päiväkirjaani", eikä halua ikäänkuin tunkeilla. Höpsö kaveri tuo tuleva mummu. Saa nähdä muuttuuko kirjoitusteni tyyli nyt kun muutama tuttu kuitenkin tietää sivujen olemassa olosta.

Niin juu. Anoppini oli ystävällisesti kertonut taas eteenpäin tästä uutisesta, täysin ulkopuoliselle kaupassa. Hän ei vielä tiedä, että on taas jäänyt kiinni. Luulisi jotenkin, ettei se suun kiinni pitäminen olisi niin vaikaa, mutta ilmeisesti olen väärässä. Joka tapauksessa olisi ollut mukavaa, että meidän toiveitamme olisi kunnioitettu. Nyt se alkaa olemaan yksi ja sama, sillä tämä paikkakunta on sen verran pieni, että todennäköisesti kaikki ketä asia vähäänkään kiinnostaa ovat jo tietoisia raskaudestani. Ja hitto, todennäköisesti nekin joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa tietävät jo.

Säteilyturvakeskus ja ensimmäinen neuvola

Eli ensimmäiset asiat ensiksi. Sain viikonloppuna hulppean ahdistuskohtauksen miettiessäni tuota aikaisemmin kertomaani säteilyjupakkaa. Siinä sitten vollotin miehen kainalossa, kunnes päätin tehdä asialle jotain. Lähtein säteilyturvakeskuksen kysymys-sähköpostiin viestin jossa tiedustelin tilannetta ja sitä, toimiko opettaja oikein. Vastaus tuli nopeasti ja poisti pahan mielen. Tässä lyhennettynä sisältö:

"Tietojemme mukaan kyseisessä ammattikorkeakulussa on opetuskäytössä
erittäin matala-aktiivisia lähteitä, joista ei oikein käytettynä ole vaaraa
henkilöstölle, opiskelijoille eikä myöskään sikiölle.
Tämän vuoksi ei ole ollut perusteltua asettaa erityisiä rajoituksia lähteiden käytölle
eikä raskaana oleville opiskelijoille. -- Vertailun vuoksi voi todeta, että luonnon taustasäteilystä saamme
saman suuruisen annoksen yhdessä tunnissa."

Ihana nykyteknologia ja sähköinen pikaviestintä! Helpotti hysteeristä oloa kummasti. Tosin itkuisuus ei johtunut pelkästään tuosta tapahtumasta... sunnuntaina meinasin itkeä söpöjen koiratarrojen takia. En yleensä ole mikään vollottaja ja en edes erityisemmin pidä koirista, joten kohtaus tuli hyvin yllättäen :) Kuka mä olen...

Ensimmäinen neuvola oli tänään. Täti oli supermukava ja tilanne rento. Luettavaa tuli paljon ja muutenkin tietoa tuli lisää (osa tosin kertausta, mutta mikäs se opintojen äiti olikaan). Kaupungissamme tarjotaan sekä nt-ultra että rakenne ultra. Lisäksi saa alkuraskauden ultran jos haluaa määrittää tarkat viikot! Aivan mahtavaa palvelua! Ja sitten tulee se mutta ja perkele. Paikan ainoa lääkäri joka tekee noita on aivan kauhea. En voisi ikinä kuvitella antavani se äijän ronkkia alapäätäni. No way. Se mies kolahtaa tosi lujaa mun hermoja vasten ja on käyttäytynyt aikaisemmin välinpitämättömästi ja inhottavasti. Että se niistä palveluista. Hemmetti. Neuvolatäti ymmärsi minua oikein hyvin ja kannusti menemään yksityiselle jos siltä tuntuu (en taida olla eka joka niin valitsee...). Sanoi tämän olevan minun raskauteni ja kehoni, ei kenenkään muun ja että päätökset ovat minun päätöksiäni. Heidän tulee niitä kunnioittaa. Oli kyllä kiva täti :) Varasin siis yksityiseltä alkuraskaudenultran. Se on kahden viikon päästä. Sinne asti pitäis jaksaa odottaa, tuntuu kauhean pitkältä ajalta. Niin neuvolassa selvisi myös, että olin käsittänyt puhelimessa viikot väätin (ihmettelinkin, että miten ne laskee sen niin eri tavalla kun mentiin niin takapakkia). Eli nyt kasassa on 7+2 eli ollaankin jo viikolla 8. Ou jee. Varhaisultra on siis viikolla 10. Eli ei kovin varhain. Mä tässä kokoajan pohdin että pitäiskö sitä kumminkin siirtää parilla viikolla niin, että vois tehdä sen nt-ultran sitten. Hmm. Ei osaa päättää. Vaakakupissa on malttamattomuus/paniikki siitä ettei siellä ketään ole ja toisaalta tieto siitä, että aika pian se nt-ultrakin on ja jos kaikki ultrat tehdään kerran yksityisellä niin rahaakin siihen menee jonkun verran. Pitää jutella miehen kanssa kun se tulee kotiin.

Pikku-Ruu

Sisälläni kasvavaa yksilöä olemme alkaneet kutsumaan Pikku-Ruuksi. Nimi sai alkunsa kun katselimme juttua kaksoslasten kenguruhoidosta. Kengurusta tuli luonnollisesti mieleen Nalle Puhista tuttu Ruu ja niin se nimi sitten vakiintui käyttöön. Tai paljonko nyt viikossa voi mikään vielä vakiintua, mutta kuitenkin :)

Olen kuurannut tänään kylpyhuonetta ja todennut, että se tila tarvitsisi remontin. Siihen menee vaan aika monta tonnia rahaa. Todella harmillista. Parempi se kuitenkin on tehdä ennen kuin tila menee pilalle ja on liian myöhäistä, sekä tolkuttoman kallista. Saan todennäköisesti ennakkoperintöä isältäni lähiaikoina, ehkä siitä voisi yrittää lohkaista osan noihin kustannuksiin. Ärsyttää vaan kun meillä on kaikki muutkin remontit hiukan vielä vaiheessa. Listat puuttuu ja keittiöstä valolistat jne. Pientä säätöä, mutta niin aikaa vievää ja kuluttavaa kumminkin. Lisäksi haluaisin tehdä tasoitustyöt kunnolla ja maalata makkarin seinät uudelleen. Tosin taidan odottaa siihen, että Pikku-Ruun saapuminen on lähempänä/varmempaa. Olen jo ihastellut erilaisia tapettikuvia ja suunnitellut jo kaikkea hassua ja hauskaa sisustuksellisesti (joku voisi käskeä minua ottamaan rauhallisesti ja palaamaan takaisin maanpinnalle...). Olemme päättäneet asua Pikku-Ruun syntymänkin jälkeen tässä kaksiossamme. Pidämme kuitenkin tästä asunnosta ja sijainnista. Lisäksi makuuhuoneemme on todella tilava, joten kyllä tänne vauvan kamppeetkin mahtuu. Lisäksi tupla tai tripla määrä lainaa ei houkuttele.

Neuvola mietityttää minua. En tiedä pitäisikö miehen tulla mukaan jo ensimmäisellä kerralla? Toisaalta olisi kiva, että hän voisi olla ihan alusta asti tiiviisti mukana ja ehkä kysellä omia kysymyksiään jo heti nyt. Toisaalta jos siellä on ekalla kerralla vain minun terveystarkastus niin onkohan toisen sen takia kannattavaa olla pois töistä. "Anteeksi, mutta en tule aamulla töihin sillä menen katsomaan kun vaimoani punnitaan..." Mutta jos siellä onkin jotain tärkeää... Ja toisaalta koko homma hiukan jännittää mua joten voisi olla mukava, että mukana ois tuki ja turva. Mutta sitten taas toisaalta voisi olla mukava luoda jonkinlainen suhde siihen neuvolatätiin ihan rauhassa, ilman että mies häiriköisi omilla kysymyksillään. Hmm... Kinkkistä kerrassaan, onneksi on vielä aikaa miettiä asiaa.

Tulevat isovanhemmat

Tulevat isovanhemmat eivät tiedä raskaudesta vielä mitään. Jos anoppi ei ole sitä arvannut. Minun vanhemmiltani on helpompi asiaa vielä salata, sillä he asuvat valitettavan kaukana meistä. Puhelimessa on helpompi pitää pokka ja jutella niitä näitä. Haluamme kertoa vanhemmillemme vasta sitten kun tiedämme varmasti että siellä joku todella on. Tämä lapsi on kaikille ensimmäinen laatuaan. Meille ensimmäinen lapsi ja meidän vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi. Voi meinaan todeta, että tällä minikokoisella otuksella mahassani on aika suuret odotukset täytettävänä! Mutta toisaalta hän tulee olemaan täydellinen meidän kaikkien silmissä joka tapauksessa. Oletan siis, että tulevat isovanhemmat ottavat uutisen iloisena vastaan. Vaikkakin se tarkoittaa minulle välivuotta koulusta.

Minua mietityttää kauanko joudumme odottamaan ennen kuin pääsemme kertomaan uutisesta. Niskapoimu-ultra on meillä kai vasta joskus maaliskuun alussa. Sinne on aivan hirveästi vielä aikaa! Mahtaakohan ne kuunnella neuvolassa sitä ennen jo sydänääniä? Vai pitäisiköhän sijoittaa yksityiseen varhaisultraan? Olen miettinyt myös pitäisikö mieheni tulla jo ensimmäiseen neuvolakäyntiin mukaan? Onko se vain minun punnitus tilaisuus vai puhutaanko siellä jotain tärkeää / sellaista missä miehen kannattaisi olla kuulolla?

Kovasti kysymyksiä taas. Kuka niihin vielä kertoisi vastaukset...

Neuvolasta

Mies on ystävänsä luona ja minun pitäisi lukea tenttiin. Joten vältelläkseni lukemista ajattelin kirjoittaa hieman eilisestä soitostani neuvolaan. Se jännitti minua, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa ja mitä odottaa puhelulta. Aloitin keskustelun fiksusti toteamalla, että soitinkohan nyt oikeaan numeroon kun mä oon varmaan raskaana. Neuvolatäti kertoi puhelun tulleen oikeaan paikkaan eli äitiysneuvolaan. Kerroin uudelleen olevani raskaana ja heti perään iski epävarmuuden tunne siitä että olenkohan oikeasti raskaana. Selitin hieman arastellen että haalea viiva siis oli vain tullut. Täti totesi, että raskaanahan sinä. Sain neuvola-ajan kahden viikon päähän ja olen kuulemma lauantaina (eli tänään) viikolla 5 eli 4+0. Sitten kyselin kaikki mieleen tulleet ajatukset (pitääkö/saako mies olla mukana jo ekalla neuvola kerralla, montako ultraa kaupunkimme tarjoaa jne.). Hän vakuutti myös että nuo vihlomiset on ihan ok. Kysyin myös missä ne ultrat järjestetään, johon täti hymyilevällä äänellä totesi "tuossa viereisessä huoneessa". Lopuksi vastasin hänen kysymyksiinsä ja meinasin purskahtaa itkuun ilosta kun hän kysyi, että odotanko esikoista. Oli niin mahtavaa sanoa kyllä! Onneksi tuo nainen vaikutti oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Sellaiselta miltä kehtaa kysyä hölmöjä kysymyksiä.

Hölmöjä kysymyksiä todennäköisesti kehittyy vaikka millä mitalla mitä pidemmälle päästään. Tämä kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. Toistaiseksi olen ollut taipuvainen liialliseen miettimiseen ja turhaan höpsöilyyn. Johtuu osittain siitä, että olen niin innoissani. Haluan muistaa koko ajan olevani raskaana. Eilen googletin jotta uskalsin syödä juustoa leivän päällä, se kun oli tanskalaista alkuperää... Aivan turhaa hössötystä, tiedän. Mutta jotenkin se konkretisoi tätä raskautta minulle. Ehkä tämä hössötys on jopa yritys kontrolloida tätä arvaamatonta asiaa.

Tässä sitä nyt sitten ollaan!

Elämäni ensimmäinen blogi saa juuri nyt alkunsa. Elämäni ensimmäinen raskaus on saanut alkunsa jo joitakin viikkoja sitten. Kovin on jännittävää ja ihmeellistä.

Kun sunnuntaina 20.1 testiin piirtyi haalea viiva kontrolliviivan viereen, olimme kerrassaan kummastuneita. Suuria tunteenpurkauksia emme kokeneet, lähinnä vain ihmetystä ja ehkä jopa lamaantuneisuutta. Älkää nyt käsittäkö väärin. Tulos oli ja on mitä toivotuin! Kolmannella yrityskierrolla tärpännyt ihme on meille todellakin tervetullut. Ja kyllä minä sen jollain tavalla tunnuin etukäteen tietävänkin. Ala-vatsaa vihloi välillä molemmilta puolilta, jano oli koko ajan käsittämätön, alavatsa oli myös turvonnut.

Tänään soitin neuvolaan. Se tuntui kummalliselta, mutta todella mukavalta!

Mies tuli kotiin, pitää mennä kertomaan neuvolasoitosta!