Sokeri

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

Viikot kuluu

Onpas mennyt kauan viime päivityksessä. Tänään viikkoja jo 26+2 ja juhannuskin on ehditty juhlia. Vietimme koko juhannuksen vanhempieni luona. Pikkuveljeni ja isoveljeni puolisoineen olivat myös paikalla. Oli oikein mukavaa, vaikkakin päätäni särki perjantaista lähtien ja olo oli muutenkin huono. Sunnuntaina oikeastaan vasta havahduin kuinka väsynyt ja huonovointinen olin ollut koko viikonlopun. En oikeastaan edes maininnut kellekkään asiasta. En halunnut pilata mieheni tai äitini juhannusta. Kävin eilen lääkärissä joka määräsi loppukuuksi sairaslomalle. Menen siis vasta ensiviikon tiistaina töihin. Hemoglobiinini oli laskenut viime neuvolan (17.6) mukaan 105:teen. Aluksi unohdin hakea raudan ja sen jälkeen olen ottanut yhtä päivässä. Nyt lääkäri nosti annoksen kahteen päivässä. Toivotaan, että olo alkaisi kohentua nopeasti.

Mieskin oli neuvolassa mukana viime viikolla. Eipä se siitä hirveästi varmaan hyötynyt, mutta oli kuulemma mukava kuullu Pikku-Ruun sydämmen tykytys. Pikkuinen tulee kerta kerralta rohkeammaksi puolustustaistelussaan pahaa doppleria vastaan. Viimeksi tunsin potkut hieman sen jälkeen kun anturi oli jo nostettu pois. Nyt kaveri monotti reippaasti anturia kuuntelun ollessa vielä kesken. Hemoglobiinin alhaisuuden lisäksi ei ollut mitään kummallisa. Kaikki oli niinkuin pitikin. Kohdun sf-mitta oli 23.5cm kun se viimeksi oli 19cm. Menee siis ihan nätisti keski- ja yläkäyrän puolessa välissä. Painoa oli tullut 286 g viikossa. Tarkkailen muuten vieläkin lähes hysteerisesti painoani. Vaikka tiedän ettei se kannataisi. Varsinkin kun painon nousu ei tunnu hirveästi riippuvan ruokailustani... Se nousee joka tapauksessa kauheaa vauhtia. Ja toisaalta olen vielä varsin kirkkaasti suositelluissa rajoissa.

Jälkeenpäin on muuten alkanut ottamaan aika paljon päähän se, ettei tuota hemoglobiinia ole seurattu neuvolassa. 12.2 Hb oli huikeat 145 29.4 lukema oli 119. Se on aika kumma, ettei tuossa vaiheessa jo mietitä rautakuurin aloittamista, kun keskiraskaudessa lähes kaikilla Hb laskee. ja vielä kummallisempaa on, ettei seuraavalla neuvolakäynnillä 26.5 ole otettu hemoglobiinia ollenkaan. Kai se nyt pitäisi ottaa edes seurantaan, kun suunta on kumminkin selkeästi alaspäin. Ja sitten lähes kaksi kuukautta myöhemmin kauhistellaan, että no jopas on alas päässyt. Yllätys? No kai se on neuvolankin kanssa sitten niin, että pitää osata vaatia. Eikä tässä mikään hätä sinäänsä ole. Olisin vaan voinut päästä aika paljon helpommalla kun tämä väsymys ja voimattomuus ei olisi päässyt ihan näin pitkälle. Ja kun siellä neuvolassa kumminkin juostaan kolmen viikon välein, eikä sieltä hirveästi mitään "henkistä" ole irti saanut, niin voisiko sitten edes tehdä tällaiset seurannat ja huolehtia niistä ilman odottajan aktiivista panosta ja muistuttelua? Vali vali...

Töissä sairaslomani otettiin hyvin vastaan. Lähin esimieheni kehoitti lepäämään ja totesi, että on sääli kun olen poissa, mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi mieltäni lämmitti kun hän vielä kysyi, että kaikki varmasti on kuitenkin kunnossa ja korjaantuu levolla. Hyvään harjoittelupaikkaan olen kyllä päässyt. Kyseinen firma on kyllä kohottanut profiiliaan ihan hirveästi. Ja olen kumminkin aina pitänyt sitä hyvänä firmana.

Meillä oli Tallinnan-reissu suunniteltuna viikonlopulle. Tarkoituksena on lähteä perjantaina (joukossa mukana siis minä, mieheni, serkkuni ja hänen poikaystävänsä) ja yöpyä kaksi yötä tätimme asunnolla. Utelin eilen lääkäriltä, että pitänee varmaan peruuttaa koko reissu (mikä on harmillista senkin takia, ettei rahoja varmaan enää saa takaisin.) Lääkäri oli sitä mieltä, etten missään nimessä saa perua matkaa ja että oikeastaan minun pitää lähteä sinne. Mennä omaan tahtiin, rentoutua ja lomailla. Kuulemma juuri se mitä nyt tarvitsisin. Eli minulla on lääkärin määräys kyseiselle matkalle. Silti hieman mietityttää onko se sopivaa ollenkaan.

Anoppi oli jo muutama viikko sitten ostanut pienelle alesta Tutan punaisen potkupuvun. Ensimmäinen vaatelahja pikkuiselle. Oma äitini toi laivalta tuliaiseksi kahdet Espritin bodyt ja college-asun. Olivat kyllä aivan ihanania. Onko väärin jos haluaa pukea lapsensa pelkästään Espritin ja Benettonin vaatteisiin... Ei vaan, tottakai ihania vauvan- ja lastenvaatteita on vaikka millä mitalla monilla merkeillä. Äitini ostoksissa värinä oli rohkea vaaleanpunainen. Jos Ruu onkin poika saa hän totutella pinkkiin, mutta eikös se ole aika muodikas väri miestenkin asusteissa =)

Vaaleanpunaista valitsin luonnovalkoisen kaveriksi myös virkkaustyöhöni. Nyt kun olen sairaslomalla ja tarvitsen jotain rentouttavaa tekemistä, niin ajattelin virkata vauvalle jotain. Tosin en osaa alkuunkaan virkata joten tiedä tuosta rentouttavasta sitten... Ostin oikein sellaisen lehdenkin mistä noita ohjeita voi katsoa. Harmi vain, että ne ohjeet on kirjoitettu jollain salaisella koodikielellä mitä ainakaan minä en osaa purkaan. Ensimmäiseksi virkkuutyökseni valitsin sitten ihan omasta päästäni vauvanpeiton. Tämä siksi, että osaan virkata ainostaan sitä yhtä "perusjuttua" (huomaa ammattitermit), eikä minulla ole hermoja tehdä mitään kauhean tarkkaa (eli sellaista minkä pitäisi sopia päälle). Nyt olen jo onnistunut kaivamaan ala-astemuistoistani myös pylvään ja puolipylvään teon. Eli näillä mennään. Onneksi vauva ei peittojen päälle syntyessään ymmärrä. Ja eikös se ajatus ole tärkein? Ainakin tuo viltti (mikäli ikinä valmistuu) on rakkaudella tehty. Luulis lämmittävän =) En muuten ikinä olisi kuvitellut sanovani: Virkkaan vauvalleni peittoa. Että kaikkea sitä ihminen tekeekin...

Pistän tähän loppuun muutaman kuvan meidän vaunuista.

23+0

Poks Poks. Viikot kulkee eteenpäin tasaisen varmasti. Masu on kasvanut kovaa vauhtia, mutta onneksi kuitenkin kiltisti keskellä käyriä.

Neuvola oli maanantaina ja se oli taas aika turha tapaus. Painosta valitti, mielestäni ihan turhaan sillä sitä on tullut n. 6 kg raskauden aikana. Ei sen pitäis nyt vielä ihan liikaa olla. Arvot oli kunnossa ja sydänäänet löytyi nopeasti. Pulssi pikkuisella huiteli 140 ja 150 välillä. Hiukan taisi kuuntelu Pikku-Ruuta harmittaa, kun tuntui muutama muksaus heti kuuntelun perään. Kelan laput sain (odottavat vielä palautusta) ja sairaalan esitieto-lomakkeen. Sitten täytin jonkun surkuhupaisan kyselyn mielialoistani. "Onko itsesi satuttaminen tuntunut hyvältä ajatukselta viime päivinä?" Surkeinta asiassa ei ollut itse kysely, vaan sen läpikäyminen. Täti otti täyttämäni lapun ja pisteytti nopeasti: "Kaksi pistettä, se on hyvä, ei siitä sen enempää." Jahas, se oli siis siinä sitten se keskustelu... Ei sinäänsä, olen ollut jo pari vuotta vallan onnellinen koko ajan ja kasvavasti jopa, mutta jotenkin tuntui aika köyhältä tuollainen. Että ei kyllä vahingossakaan huomattaisi jos minulla olisi jokin huonosti tai jos olisi jotain sydämmellä. Täysin turhaa siis.

Viime sunnuntai-illalla mies yritti kuunnella pikkuisen sydänääniä poski mahallani. Jonkin ajan kuluttua Pikku-Ruulla meni ilmeisesti hermot ja se potkaisi mojovasti miestä poskeen. Niin että molemmat tunsimme sen oikein hyvin. Miehen ilme oli aivan ihana. Sen suu levisi isoon hymyyn ja silmät tuikki tähtinä kun se hihkaisi: "Potkasko se mua päähän?". Voi sitä naurua mikä siitä seuras. Ja tais mulla muutama kyynelkin siinä samalla tulla.

Pistän tähän vauvelin tossu-kokoelmasta kuvan. Miestä nauratti, että taitaa tulla äitiinsä kun sillä on jo noin monet kengät vaikkei ole edes syntynyt saati osaa kävellä. Mutta ei niillä kengillä tarvi kävellä, kunhan ne on nätit =)


Siniset hiiret on miehen tuoma tuliainen Ruotsista, norsutossut oli pakko ostaa kun ne oli yhteensopivat sen hupparipuvun kanssa ja keltaiset happy starit on isoveljeltä ulkomaan tuliaisia. Että kyllä vauvelin kelpaa =)

edit: lisäsin tosissaan aikaisempaan postaukseen kuvat