40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Arvioitu saapumispäivä lähenee...

Tänään (37+4) laskettuun aikaan on 17 päivää. Se on aika vähän. Olo on jokseenkin tyyni ja rauhallinen. En taida oikein edes tajuta, että tämä kaveri on ennemmin tai myöhemmin tulossa täältä pihalle. Ja tuo myöhemminkin tarkoittaa kuukauden sisällä. Ehkä tämä ymmärtämättömyys on luonnon tapa varmistaa etten mene täysin paniikkiin. Viime viikkoina olen oikeastaan ensimmäistä kertaa todella nauttinut raskaana olemisesta. Itse raskaudesta ja vauvasta olen toki nauttinut ja ollut äärettömän iloinen koko ajan. Mutta tästä olotilasta en oikein ole välittänyt. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Pikku-Ruun vahvempi läsnäolo. Liikkeet ovat huisin voimakkaita (ja välillä ah ihanan kipeitä). Tänään anoppilan kahvipöydässä tuleva mummo ihmetteli pöydän toiseltapuolelta pikkuisen aiheuttamia kumpareita mahassani. Että näkyvät kyllä päälle päin, vaikka rauhallinen touhuaja Pikku-Ruu onkin. Liikkeiden lisäksi hikka esiintyy tasaisesti. Tietenkin myös pinnasänky, hoitopöytä ja muut vauvan tarvikkeet, lisäävät Pikku-Ruun läsnäoloa. On mukavampi nauttia raskaudesta kun tietää, että tämä loppuu kohta (ja helppoa nauttia kun ei ole kummempia kolotuksia).

Vietimme viime viikonloppuna miehen kanssa ihanan sunnuntain. Aloitimme aamun lähtemällä huoltamolle aamiaiselle (kun mitään muuta paikkaa ei täältä pikku kaupungista löytynyt). Aamiaisella pohdimme päivän suunnitelmia ja päätimme lähteä sienimetsään. Sienestäminen oli todella hauskaa vaikkakaan emme loppujen lopuksi tunnistaneet, emmekä keränneet yhtään sientä (lainatusta sienioppaasta huolimatta). Keräsimme sitten puolukoita joista teimme kotona piirakan. Päätimme vielä lähteä illalla katsomaan Wall.e-piirrettyä ja mennä ravintolaan syömään. Paljon ohjelmaa ja kaikki yht´äkkiä suunniteltua ja toteutettua. Aivan ihanaa.

Elokuvissa iskikin sitten pienoinen paniikki. Tuli sellainen olo, että mihin mä oon ryhtynyt. Että olenko mä valmis luopumaan näistä ihanista yllätyksellisistä päivistä kahdestaan tuon ihanan miehen kanssa. Mistä olen luopumassa ja mitä oikein olen saamassa tilalle? Mentiinkö me nyt pilaamaan kaikki hieno ja mahtava mitä me ollaan lähes kymmenen vuotta rakennettu. Mitä sitten jos mulle tulee vauvan syntymän jälkeen näitä ajatuksia. Mitä jos tämä vauva tuntuukin vain joltain vauvalta, ei meidän Pikku-Ruulta. Mitä jos mä en halua lähteä laitokselta kotiin. Isoja kysymyksiä ja pelottavia ajatuksia. En mä noihin kysymyksiin oikeastaan edes tarvi vastausta. Tai siis tiedänhän mä ne vastaukset. Tätä me halutaan ja tästä me ollaan haaveiltu. Tottakai muutokset pelottaa ja varsinkin näin iso muutos, mitä kuintenkin on aika vaikea ennakoida. Luonnolla on tapana hoitaa asiat ja vauvaa oppii rakastamaan vaikkei heti edes hullaantuisikaan. Miehelle puhuin näistä sitten kun oltiin syömässä. Se oli sitä mieltä, että nyt alkaa olemaan hieman myöhäistä katumukselle =) Ja ainahan me pärjätään. Aina ollaan pärjätty. Tyynen olotilan palauttamiseen riitti oikeastaan ihan pelkästään se, että sai sanoa toiselle ääneen että muakin jännittää ja pelottaa.

Oli hauska huomata, että lähes samalla lasketulla-ajalla siunattu Cazze on blogissaan pohtinut hyvin samanlaisia pelkoja.

37+2

Mihin tämä aika on oikein mennyt? Mä olen luullut päivittäneeni tätä blogia muutama viikko sitten, mutta ilmeisesti en ole tehnyt niin. Ihmeellinen tämä raskauspää. Tosin sen jälkeen kun tuo meidän kone räjähti niin tämä päivittäminen on ollu työläämpää. Miehen työkoneella pitää nettailla iltasella, joten ei kauheasti jää aikaa,

Loppuraskauden ultrassa tuli käytyä viikolla 35+4. Kaikki oli mainiosti ja tytöltä Pikku-Ruu näytti vieläkin. Painoarvio oli 2605g ja painoarvio laskettuna aikana noin 3500 ehkä hieman alle. Ennemmin kuulemma siro ja pieni tyttö kuin iso. Oli mukava saada tietää, että kaikki on hyvin. Tällä kertaa tuo ultra oli kyllä sellainen, että ei me miehen kanssa hirveästi siinä mitään erotettu tai nähty. Vauveli on jo niin iso, että siitä sai vain lähikuvia. Ei enää sellaista isoa koko kuvaa mistä tajuaa että tossa se vauva on.

Synnytysvalmennuksissa ollaan käyty. Kunnan omat on ollu ihan surkeita ja mies sai vaan ensimmäisestä paniikin. Se on hirveän herkkä mun kivuille ja haluais suojella mua kaikelta pahalta, joten sille on aika rankka ajatella että se joutuu katselemaan vaikka 10 tuntia mun kipuja voimatta auttaa. Tosissaan se valmennus ei antanut ainakaan mulle mitään uutta. Jos oli lukenut neuvolan oppaat, ja koskaan kuullutkaan googlettamisesta, ei siitä saanut mitään irti. Ranskalaisilla viivoilla pääasiat vanhoiklla kalvoilla. Ja ihan oikeasti mitä hyötyä on näyttää niitä 80-luvun synnytysvalmennusvideoita? Pitäiskö mun jotenkin tajuta jotain mystistä niitten avulla? Tai oppia sellaista katsomalla synnyttämään. Että ahaa tuossa tuota ähisevän naisen naamaa näytetään lähikuvassa ja ja kappas nyt se lapsi nostetaan rinnalla. No worries nyt mä tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitää tehdä. Onneksi tuo sairaalan oma synnytysvalmennus oli huomattavasti asiallisempi, informatiivisempi ja ajantasalla. Miehen pelkoa ja jännitystä se vähensi ihan huomattavasti ja ton ultran jälkeen se jo hymyili, että piece of cake. Mä tosin toppuuttelin etten ihan noin pitkälle menis, eiköhän tässä kumminkin haastetta riitä =)

Muutama viikko sitten päänsärky ja hetkellinen näköhäiriö piti jännitystä yllä. Päätäni oli särkenyt hieman jo kolme päivää ja olo oli ollut muutenkin "höttöinen". Tähän kun lisäsi jokapuolelle vilistävät pallot, niin kova oli huoli. Soitin neuvolaan, mutta täti siellä ei ollut kiinnostunut verenpaineistani tai proteiineista. Käski vaan lähteä synnärille jos näyt palaa. Että mun ois pitänyt ajaa puolentunnin ajomatka sairaalaan kattoon verenpaine. Että ei voi neuvolassa mitata, siihen ehkä ois menny siltä n. 5 min. Harmitti kun tuntui siltä ettei se ottanut tosissaan mun "hätää". Ja tokihan mä tiesin, ettei mitään sellaista hätää ole, että tuskinpa mitään raskausmyrkytystä kumminkaan. Se päänsärkykin ois ollu kovaa eikä sellaista alkavaa ja lisäksi ois ollu turvotusta jne. Mutta silti oisin kaivannut sen verenpaineen ja pissatestin oman mielenrauhan takia. Kävin sitten seuraavana päivänä mittaamassa sen paineen terkkarin aulassa kun muistin, että siellä oli semmoinen "mittaa itse"-piste. Matalat olivat kuten mulla yleensä. Näköhäiriöt eivät ole tulleet takaisin ja olo koheni kun nukuin seuraavan päivän.

Miehen kanssa ollaan rakennettu pinnasänkyyn kissasuojaa (miehen veljen ystävällisellä avustuksella). En oikein vakuuttunut noista netistä saatavista kissaverkoista (varmasti myötäisivät meidän ronttien painon alla) ja sellainen puinen/metallinen maksaa lähemmäs 100 euroa (!). Joten ollaan sitten suunniteltu ja rakennettu omaa mallia. "Verhoilu" on vielä hieman kesken, mutta muuten alkaa olla valmista. Tehtiin kaksi puukehikkoa joihin laitettiin metalliverkot. Reunat päätin pehmustaa jottein metalliverkon päät raavi minua tai vauvaa tai pinnasänkyä. Kaksiosaiseen päädyimme siksi, että ajattelimme sen olevan kätevämpi esim. yöimetysten kannalta. Yksiosaisena (kuten kaupan vastaava oli) sen käsittely olisi hankalaa ja painavaa. No käytännössä sen sitten näkee kuinka toimiva tuo on. Kissat se ainakin pitää pinnasängyn ulkopuolella mikä lienee pääasia. Pistän kuvia tukemaan tätä epäselvää sepustusta kunhan saadaan se valmiiksi.

Paikat alkaa puutumaan joten lienee aika lopetella. Yritän olla hiukan nopeampi päivityksissä vastaisuudessa. Vaikka eihän tässä nyt montaa viikkoa enää olekkaan!

Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.


Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.


Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

Hermoilua ja paniikkia

Eilen oli ensimmäinen työpäivä kesätyöpaikassani. Työ vaikuttaa todella lupaavalta ja erittäin haasteelliselta. Ensimmäinen päivä oli jännittävä ja lisää jännitystä päivään tuli hieman ennen ruokatuntia. Vessassa käydessäni huomasin, että olin vuotanut rusehtavaa verta. Tiedän, että tällaiset tuhrut ovat normaaleja, mutta kamalalta se silti tuntui. Varsikin kun tämä oli ihan uusi juttu. Päätin soittaa ruokatunnilla neuvolaan, jotta kiltti täti voisi rauhoitella vauhkoa ensiodottajaa. "Olen tämän ja huomisen päivän koulutuksessa" -kiltti täti sanoi puhelinvastaajassa. Jotenkin olin niin luottanut neuvolan apuun, että menin ihan tolaltani ja soitin itkukurkussa miehelleni. Hän käski soittaa yksityiselle tai jonnekkin.

Lähdin siis ensimmäisenä työpäivänä ruokailun jälkeen lääkäriin. Ei ihan ihanteellisin aloitus kesätöille. Onneksi on mukavan tuntuiset esimiehet ja liukuvat työajat. Hiukan kaunistelin kyllä lähdön syytä, kun en halunnut alkaa sille miehelle vuodoistani puhumaan. Matkalla lääkäriin vastaan tuli hirveä määrä lastenvaunuja. Oli kyllä todella työn takan pitää isoimmat kyyneleet poiss poskilta. Sitä vaan niin pelkää, että ultran kuvaruudulla ei ole mitään liikettä, ei lainkaan eloa.

20 minuuttia ja 80 euroa myöhemmin palasin hyvillä mielin takaisin töihin. Sydän löi ja liikkeitä näkyi hyvin. Kaikki siis kunnossa, eikä mitään näkyvää syytä missään. Lääkäri kehotti menemään seuraavalla kerralla äippäpolille tai jonnekkin päivystykseen. Hän ei normaalisti kuulemma edes tee muita kuin alkuraskauden ultria ja ihmetteli kovasti, että minut oli pistetty hänelle. Ei kuulemma pystynyt katsomaan muuta kuin ihan perusjutut, sillä kokemusta/taitoa ei löytynyt (löytyi kuitenkin taitoa laskuttaa joka tapauksessa täysi hinta...). Jos huoli ei olisi ollut kova ja helpotus suuri, niin olisi kyllä ottanut päähän tommonen rahastus. Mutta tosissaan ei minulle tullut paniikissa edes mieleen soitella mihinkään päivystykseen. Pitää ottaa selvää noista numeroista jne. ennen kuin tarvetta sellaisille tulee.

Eli hormonien ja työjännityksen myötä päästiin aikamoiseen paniikkiin aika pienestä jutusta. Pääasia kuitenkin, että kaikki on siis kaikki hyvin.

Kissojen koiruuksia ja mammavaatteita

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huominen aloitetaan 14+0 hymyllä =) Taitaa tämä jäljellä oleva kuusi kuukautta mennä nopeammin kuin osaan kuvitellakkaan. Lisään muuten tuonne sivuun Pikku-Ruun uusimman kuvan.

Keskiviikkona nuorempi kissoistamme oli rasittava. Se halusi huomiota ja juuri siihen kainaloon, missä viinirypälekulho sopivasti lojui. Siirtelin sinnikkäästi kissaa kerta toisensa jälkeen minulle paremmin sopivalle kyljelle. Viimeisellä kerralla mieheni sattui yskäisemään juuri passelissa kohdassa, mikä sai jostain syystä kissassa aikaan pakokauhun. Pelästyessään se pyrkii sängyn alle - suorinta tietä. Tällä kertaa minä satuin olemaan kissan ja suorimman reitin välissä joten otus ampaisi ylitseni ja ponnisti mahani päältä vielä lisävauhtia. Tai siltä se ainakin tuntui. Viisi kiloinen kaveri kun pomppii päällä niin eihän se tietenkään mukavalta tunnu. Tiedän kyllä, että sikiö on hyvin suojassa lapsiveden ja kaiken muun takia. Hermostuksissani soitin kuitenkin seuraavana päivänä neuvolaan ja pyysin päästä kuuntelemaan sydänääniä. Aivan mahtava laitos tällainen Suomen neuvolapalvelu! Eli viikolla 13+5 Pikku-Ruun pulssi oli 152. Liikettäkin kuului. Painoa en ollut saanut yhtään lisää ja verenpaine oli hyvä. Täti sanoi, että raskauden myötä sitä joskus pelkää kaikkia asioita ja että parempi tuollainen on tarkistuttaa kuin kiusata lasta stressaamisella.

Tänään missionani oli ostaa housut itselleni. Löysin mukavat äitiysfarkut. Oli kyllä hassua etsiä liikeestä äitiysvaatehyllyt ja alkaa penkomaan. Ei noista farkuista edes oikein huomaa että ovat äitiysmallia, etenkin jos pitää vyötä. Sen verran kapea se kangaskaistale on. Pähkäilin, että saattavat olla hyödylliset myös synnytyksen jälkeen. Vaikka ulkopuoliset eivät varmasti mahassani mitään outoa vielä huomaan, on nuo äitiyshousut kyllä niin paljon mukavammat jalassa. Viime viikolla olin useina päivinä tunneilla pitkän paidan kanssa housut auki =) Vaatekaupoilta tarttui mukaan tavallisen topin lisäksi myös alennuksesta ostettu tunika kesäksi. Niin ja sitten tietysti tämä:


Ei voinut vastustaa =) Se menee samaan kasaan pikkuisen valkoisen bodyn ja söpön vihreän norsu-kuvioisen bodyn kanssa. Pehmoisia.

NP-Ultra 12+4

Tänään siis oli tuo odotettu niskapussi-ultra. Minua ei jostain syystä edes ehtinyt kovin paljoa jännittämään koko seula. Itseasiassa pahin kromosomihäiriö-paniikki laantui kun päätimme ettemme lähde ylimääräisiin veriseuloihin (niitä ei meillä täälläpäin tarjota). Kummallista oikeastaan, että sitten kun päätimme luottaa luontoon ja omaan tuuriimme (ja toki tähän seulovaan ultraan) niin suurimmat pelot ja ahdistukset katosi. Tältä kantilta ajatellen ratkaisumme oli oikea olkoon lopputulos mikä tahansa.

Ja takaisin tähän päivään. Tällä kertaa emme joutuneet kovin kauaa odottamaan odotushuoneessa. Aika meinaan lensi kaupungilla ja keltaiset pääsiäiskynttilät jäivät tiimarin hyllylle kun huomasimme olevamme lähes myöhässä ultrasta. Nyt en siis ehtinyt kovin paljoa keräämään jännitystä tuijotellen odotushuoneen valkoisia seiniä. En myöskään ehtinyt teeskennellä lukevani vanhaa suomen kuvalehteä.

Lääkäri oli taas todella mukava ja muisti meidät (tai ainakin sai meidät luulemaan niin). Kaksi sekunttia ennen ultrauksen alkua mieleeni iski absurdi pelko siitä, ettei siellä olekkaan mitään. Ei siis pelko siitä, että Pikku-Ruu olisi kuollut kohtuun, eikä siitäkään että joku olisi huonosti. Vaan todellakin pelko siitä, ettei siellä ole mitään. Tyhjä ruutu.

Mutta siellähän tuo sintti polskutteli. 6,18 senttiä viikkoja vastaavaa ihanuutta. Selkäranka oli kehittynyt oikein, eikä siellä näkynyt katkoksia. Sydämen kammiot ja eteiset löytyi ja seinämät oli kiinni kuten piti. Sydän myös pumppasi verta oikein. Tämän lääkäri näytti meille jollain ohjelmalla joka näytti pumpatun veren punaisena ja lähtevän veren sinisenä. Veri kiersi myös oikein virtsarakon molemmille puolille. Munuaiset löytyivät ja myös ne altaat. Raajat olivat oikean mittaisia ja pää myös. Niskaturvotus oli 1,3 mm joka on hyvä tulos (riskiluku ikäni huomioon ottaen oli 1/5000 eli 0,02%) tätä kai laskee vielä nenäluun selkeä näkyminen. Profiili oli kuulemma kuin oppikirjasta =) Siinä sitä myhäiltiin ylpeänä täydellistä vauvaamme katsellen.

Hommaan meni lähes tunti, sillä lopussa yritimme saada 3D-kuvaa Pikku-Ruusta. Tyyppi vain päätti alkaa nukkumaan keskenkaiken ja onnistui sitä ennen kaivautumaan jonnekkin niin, ettei kuvaa saanut. Lääkäri kirjoitti raporttinsa jotta Ruu saisi herätä rauhassa ja yritimme sen jälkeen uudelleen. Ruu heräsikin, mutta ei suostunut pysymään paikoillaan hyvässä asennossa tarpeeksi kauaa. Siellä se heilutti meille ja taisi olla jo sitä mieltä, että tämä operaatio on nyt ohi. Harmi, ettei saatu sitä kuvaa mutta eihän sillä mitään tutkimusellista tahi lääketieteellistä merkitystä ole. Ja koko hommasta saatiin kuitenkin dvd. Ihan kiva, että voi katsoa kotonakin kaveria "livenä". Vaikka en kyllä aina kauheasti näe siitä pikselimössöstä mitään =)

Ja ei, me emme tiedä sukupuolta vielä! Lakatkaa kysymästä sitä! Kyllä me sitten varmasti kerromme kun me tiedämme (mikäli haluamme sitä tietoa edes kenenkään kanssa etukäteen jakaa). Ja mikä ihmeen väli sillä nyt sitten edes on. Sama se meille on kumpaa sukupuolta Pikku-Ruu edustaa, kunhan on ihmislapsi. En pysty ymmärtämään mitä hemmetin väliä sillä sukupuolella sitten on kellekkään muulle. Tiedän kyllä, että hyväähän ihmiset tarkoittaa ja välittämisen takia kyselevät. Mutta välillä tuntuuu pahalta kun itse on ihan innoissaan mahtavista uutisista ja siitä että kaikki on hyvin ja toinen vain sanoo että: ihania uutisia, joko sukupuoli on tiedossa? Tuntuu siltä kuin siinä sivuutettaisiin koko sikiön kehittymisen ihme ja tämän maailmankaikkeuden kaunein asia ja keskitytään johonkin "turhuuteen". Voisiko tämänkin purkauksen pistää hormoonien piikkiin...? =)

11+0

Pääsimme taas uudelle viikolle, jipii. Huomenna on onneksi neuvola. Toivoisin kovasti, että se täti yrittäisi kuunnella sydän-ääniä ja tietysti, että ne sydän-äänet myös kuuluisi.

Olimme eilen veljeni ja hänen kihlattunsa kanssa teatterissa ja syömässä. Päivä oli todella mukava ja jaksoin sen yllättävän hyvin. Taitaa olla helpottamassa tuo väsymys ja pahoinvointi. Olin kuitenkin pitkään syömättä ennen ravintolaan menoa ja ainoastaan teatterista ennen väliaikaa oli hetkellisesti huono olo. Eli hyvältä näyttää. Tosin nyt voin sitten alkaa miettimään, että mihin ne oireet katoaa ja onko tämä normaalia =) Niin tai näin, aina väärin päin.

Ja sitten vielä autossa kotiin tulomatkalla oikealta puolelta vihlaisi voimakkaasti joitain kertoja peräkkäin. Se on vaikea olla ajattelematta mitään pahaa kun alavatsassa tuntuu siltä kuin joku tökkäisi teräaseella silloin tällöin. Sitä sitten yrittää muistuttaa itselleen, että jos kipu on voimakasta ja jatkuvaa tai siihen liittyy verenvuotoa niin vasta sitten pitää huolestua. Kaikki muu on raskaudessa normaalia... Ja eihän muutama viiltävä kipu nyt ole jatkuvaa, eikä se itseasiassa ollut edes varmaan mitään kovin voimakasta kipua. Selkeää ennemminkin. Mutta joka tapauksessa toivoisin huomenna kuulevani Pikku-Ruun sydämen äänet, että voisin olla varmempi siitä, että siellä se vaan hieman kivuliaasti kasvattelee kotiaan.

Olen nyt antanut tämän blogin osoitteen yhdelle ystävälleni ja eilen veljelleni. Äitini ei osoitetta halunnut, koska pelkäsi häiritseväsä "päiväkirjaani", eikä halua ikäänkuin tunkeilla. Höpsö kaveri tuo tuleva mummu. Saa nähdä muuttuuko kirjoitusteni tyyli nyt kun muutama tuttu kuitenkin tietää sivujen olemassa olosta.

Niin juu. Anoppini oli ystävällisesti kertonut taas eteenpäin tästä uutisesta, täysin ulkopuoliselle kaupassa. Hän ei vielä tiedä, että on taas jäänyt kiinni. Luulisi jotenkin, ettei se suun kiinni pitäminen olisi niin vaikaa, mutta ilmeisesti olen väärässä. Joka tapauksessa olisi ollut mukavaa, että meidän toiveitamme olisi kunnioitettu. Nyt se alkaa olemaan yksi ja sama, sillä tämä paikkakunta on sen verran pieni, että todennäköisesti kaikki ketä asia vähäänkään kiinnostaa ovat jo tietoisia raskaudestani. Ja hitto, todennäköisesti nekin joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa tietävät jo.

Mietteitä kertomisesta

Aliisan kirjoittaman kommentin jälkeen olen kovasti miettinyt keskenmenoa. Ja tätä, että olemme kertoneet kaikille läheisille jo tässä vaiheessa, vaikkakin aluperin oli vankka tarkoitus odottaa. Tunsin hetken jopa kasvavaa ahdistusta asian kanssa. Tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta että kaikki voisi mennä hyvin ja pohdein jo itkusilmässä miten tulevat isovanhemmat murtuvat (jeps hormoonit hajottaa pään...) Päädyin lopulta siihen, että en haluaisi yhtään paljastusta vetää takaisin (tai no ehkä sen miehen mummon ei olisi vielä tarvinnut tietää, mutta on miehelle ihan ylitärkeä ihminen). Ne ihmiset joille olemme kertoneet ovat minulle ja miehelleni rakkaita ja me todella tarvitsemme niitä ihmisiä ja heidän tukeaan. Joku sanoikin, että näin aikaisessa vaiheessa kannattaa kertoa vain niille kenen kanssa haluaisi käsitellä myös keskenmenoa. En nyt voi sanoa haluavani veljieni kanssa puhua välttämättä tuollaisesta asiasta, mutta haluan että he tietävät tuollaiset asiat elämästäni. Haluan että he tietävät ja tuntevat minut ihmisenä ja osaavat aina omalla kömpelölläkin tavalla olla tukena minulle.

Tässä siis loppu tulokseni. Rakastan näitä ihmisiä ja he rakastavat minua. Ja vaikka kaikki järki huutaa vastaa, en voi olla tuntematta kiintymystä myös Pikku-Ruuhun. Tiedän, asiat voivat muuttua monella tavalla ja tässä on monta kuukautta edettävänä ennen kuin ollaan syyskuussa. Mutta! On myös olemassa mahdollisuus siihen, että meillä on syyskuussa lapsi, oma pieni vauva, Pikku-Ruu. Ja tällä hetkellä minä haluan uskoa tuohon mahdollisuuteen, vaikka elämä huomenna jo muuttaisi kaiken päälaelleen. En aio surra huomista ennen kuin se saapuu. Ei sitä etukäteen saa kuitenkaan pois surtua.

Tieto lisää tuskaa...

Olen tässä miettinyt tätä raskaaksi tulemisen yrittämistä ja raskaana olemisen alkua. Usein sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta tässä asiassa kyllä tietämättömyyskin aiheuttaa kovia tuskan hetkiä. Koko raskausasia on minun luonteelleni jotenkin hankala. En juurikaan tunne voivani vaikuttaa raskauteen: siihen milloin se tapahtuu (mikäli tapahtuu) ja jos se tapahtuu niin jatkuuko se (ja kuinka kauan), onko lopputulos terve ja niin edelleen. Yhtä tietämättömyyttä. Siis tuskaa. Pitää luovuttaa uskon ja toivon varaan elämänsä suurin ja tärkein asia. Tuntuu aika pelottavalta kun on kuitenkin yleensä tottunut vaikuttamaan elämänsä suuriin asioihin ja niiden lopputuloksiin.

viime päivinä on vihlonut välillä oikealta ja välillä vasemmalta puolelta. Toisinaan samaan aikaan. Eilen poltteli myös keskeltä hetken, onneksi se meni ohi. Keskenmenon pelko koputtelee takaraivossa, vaikka mitään realistista syytä siihen ei ole. Vain tilastolliset syyt. Tästä pääsemme tuohon vanhaan totuuteen - tieto lisää tuskaa. Kaikki ne tunnit, jotka olen käyttänyt internetin syövereitä selaillen, vain voimistavat kaikkia mahdollisia pelkoja. Ei kaikesta tarvitsisi tietää prosentteja, todennäköisyyksiä ja pahimpia mahdollisia tapauksia. Varsinkin kun esim. tuohon keskenmenoon en voi juurikaan vaikuttaa. Ennen on tainnut odotusaika olla huolettomampaa? Lasta ollaan kasvatettu "siinä sivussa", ilman järjettömiä määriä tiedon etsintää, lukemista ja vertailua. Ollaan oltu vailla listoja asioista joita ei saa tehdä tai joita pitää tehdä, sekä asioista joita ehkä on hyvä välttää tai harjoittaa kohtuudella. Ja kappas, lapset ovat silloinkin syntyneet suurimmilta osin terveinä.

Ja sitten se kaikkein stressaavin tieto: stressaaminen odotusaikana ei ole hyväksi!
...voi auta armias...