Joulun toivotukset

Meillä on tiedossa ihmeellinen joulu. Ihmeelliseksi ja täydelliseksi sen tietenkin tekee oma lintusemme. Hassua ajatella, että viime jouluna harmittelin juuri alkaneita kuukautisiani ja toivoin kovasti tammikuun tuovan uutisen plussasta (ja niinhän se toikin). Ja nyt tuo tuhiseva nyytti on tullut kotiimme ja sydämiimme ja on tehnyt meistä kahdesta perheen. Kaiken lisäksi tuo tuhiseva nyytti ei edes ole enää mikään pieni nyytti. Ennemminkin kunnon pökkelö, jonka kädet ja jalat viuhtoo kuin lentoon opettelevalla variksen poikasella. Meidän pieni lintusemme.

Olemme tänään lähdössä joulun viettoon vanhempieni luokse. En varmaan ehdi päivittelemään blogiani ennen kuin vasta välipäivinä (tai myöhemmin), joten toivotan

Ihanaa, ihmeellistä ja suloisen täydellistä joulua kaikille!

Yllätyksiä

Pöppiäinen nukahti päiväunilleen joten kunnostaudun kirjoittamalla tänään kaksi postausta. Minun on jo pidempään pitänyt kertoa asioista joista olen yllättynyt Pöppiäisen syntymän myötä. Suurin osa näistä asioista on sellaisia mitä olen kyllä luullut tietäväni jo ennen lasta, mutta lapsen myötä olen huomannut etten oikeastaan ole tiennyt mitään tai ainakaan ymmärtänyt asioita ihan kokonaan.

Synnytys
No synnytys kaikkinensa oli jotain mitä en kyllä ollut osannut kuvitella. Sekä hyvässä että pahassa. Kivut olivat paljon suuremmat mitä osasin odottaa, mutta koko homman ihmeellisyys oli jotain vielä enemmän. Jotenkin se synnytys vaan on niin maaginen ja alkukantainen asia, että vaikka se oli ihan hirveää niin silti siitä jäi hirveän hyvät muistot. Todella erikoinen tapahtuma siis ja olen tyytyväinen ja iloinen että olen saanut kokea sen ainakin kerran.

Kasvu
Tästä kirjoitinkin jo tuohon aikaisempaan postaukseen. Lapsen kasvun ja kehityksen vauhti on uskomattoman hurjaa. Ja oletan, että tuleva vuosi on vielä hurjempaa tämän osalta. Todennäköisesti yllätyn silti vauvan kehityksestä päivittäin.

Nukkuminen
Jostain olin saanut käsityksen, että vauvat järjestään huutavat yöt tai ainakin kukkuvat ja syövät kahden tunnin välein. Meillä tämä ei ole pitänyt paikkaansa lainkaan, vaan Pöppiäinen on alusta asti nukkunut yönsä yhdellä syötöllä ja nyt jo usein kahdestatoista kuuteen aamulla, eli oikeastaan ilman yösyöttöä. Nukkumaan meno on ollut kohtalaisen helppoa. Tässä asiassa oli kyllä oikein mukava yllättyä =)

Rutiini
Yllättävää on ollut myös se miten nopeasti vauvanhoidosta on tullut rutiinia ja miten rohkeasti olen uskaltanut vauvaani hoitaa. Pelkäsin, että en osaisi tai uskaltaisi ottaa päävastuuta vauvasta, sillä minulla ei ole ollut mitään kokemusta vauvanhoidosta. Ennen Pöppiäistä en ole vaihtanut yhtään vaippaa. Noh, nyt voin jo todeta, että eipä sillä ole ollut mitään väliä. Ehkä siitä on ollut jopa hyötyä, sillä on ollut helppo antaa miehelleni tilaa olla isä ja opetella vauvanhoitoa kun itsekään en ole ollut mikään pro.

Sitovuus
Tottakai tiesin, että vauva tarvitsee minua 24h/7, mutta silti se sitovuus ja paine mitä äitiys on tuonut tullessaan on päässyt yllättämään. Ja se miten sidoksissa tunnetasolla olen vauvaani. Tämä on myös aika ahdistavaa (mikä sekin on tietyllä tavalla ollut aika yllättävä tunne). On ollut päiviä kun toivoisin miehen ja Pöppiäisen lähtevän tunniksi jonnekkin, että saisin nukuttua päiväunet. Jos he ovat toisessa huoneessa en osaa rentoutua vaan olen ikäänkuin hälytysvalmiudessa vauvalleni. Tuntuu siltä kuin minuuteni olisi sulautumassa pysyvästi johonkin metrin mittaiseen rääpäleeseen, joka on iilimadon tavoin aina kiinni minussa (vaikka ei fyysisesti läsnä edes olisikaan). Tämä jatkuva sitovuus, vaativuus ja vastuu on ollut välillä hyvin uuvuttavan tuntuista. Tämä kaikki on yllättänyt minut, sillä olin kuvitellut että uupuminen johtuisi vauvan huudosta ja huonosti nukutuista öistä.

Rakkaus
Tämä on yllättänyt minut myös täysin. Oletin tietysti rakastavani vauvaani ylikaiken, mutta en pystynyt kyllä ennen lastani kuvittelemaan mitä se tarkoittaa. Rakkaus käsitteenä on saanut uuden määritelmän ja uudet mittasuhteet. Rakkaus vauvaani kohtaan on jotain hyvin erilaista mitä tunnen miestäni kohtaan. Minut yllätti tunteen voimakkuus ja puhtaus. Rakastan Pöppiäistä niin suunnattomasti, että hänen katsomisensa saa aikaan lähes fyysisen reaktion minussa (hormonit tietysti voimentavat tätä tunnetta). Rakkauteni vauvaa kohtaan on kovin pyyteetöntä (toisin kuin miestäni kohtaan =)) Pöppiäisen täytyy vain olla olemassa ansaitakseen rakkauteni. Hymy aamulla on vain plussaa. Tuntuu uskomattomalta, että voin tuntea jotain näin käsittämättömän vahvaa jotain noin pientä ja avutonta olentoa kohtaan, jonka olen tuntenut vasta muutaman hassun kuukauden.

Päivää pitkästä aikaa

Aikaa on vierähtänyt todella paljon, kun mukamas aina on niin kiire.

Pöppis on kasvanut kovasti. Katselin yhtenä päivänä valokuvia ja totesin, että eipä tuo ole enää mikään vastasyntynyt vauva, vaan vallan iso tyttö jo! Vaikka kaikki aina hokevat miten nopeasti vauvat kasvaa, en silti tajunnut että se todella tapahtuu noin nopeasti. Hymyjä singahtelee hyvinä päivinä joka suuntaan ja huonoinakin ainakin herra mustekalalle ja muutamalle muulle lelulle. Makuuhuoneen tapetin kukkaset saavat myös yleensä aamuisin oman hymy-annoksensa. Lisäksi joka aamuinen hiusteharjaus peilin edessä saa yleensä isot hymyt aikaiseksi. Kädet ja jalat viuhtoo kovasti, näyttää kuin pieni variksenpoikanen opettelisi lentämään. Lisäksi ollaan opittu paljon uusia ääniä. Nyt on selkeästi erotettavissa kipu-huuto, nälkä, kiukku ja esim. tylsistyminen/syliin kaipuu. Tiuhaan tahtiin kuuluu uusia kiekahduksia.

Imettäminen on onnistunut (välillä hammasta purren ja yölläkin pumpaten) oikein hyvin. Muutamana iltana ollaan annettu korviketta kun äidillä ja tyttärellä on molemmilla mennyt hermot, mutta silloin Pöppis on syönyt sitä vain n.20 ml, eli ei oikeastaan mitään. Imettäminen on muuten aika kompleksinen juttu. Se on minusta työlästä ja hankalaa, vaikka se on hyvin onnistunutkin ja maitoa on riittänyt. Silti se on jotenkin stressaavaa kun ei tiedä paljonko vauva syö ja saako se oikeasti tarpeekseen. Pitää miettiä omia syömisiä ja juomisia ja koko touhu vie aikaa. Jos haluan lähteä jonnekkin vauvan kanssa pitää aina miettiä missä imetän (en oikein pidä ajatuksesta julkisesta imetyksestä) ja jos haluan lähteä ilman vauvaa pitää iana pumpata maitoa pakkaseen. Tiedän kyllä, että monet kokevat imettämisen helpoksi ja näppäräksi. Minä en koe. Aion silti kyllä imettää niin pitkään kuin se on mahdollista ja niin pitkään kun se ei ahdista minua. Imettämiseen on muutenkin ladattu ihan hirveästi jotain kummallisia "hyvä äiti"-oletuksia ja jokainen puolituttukin aloittaa keskustelun jonkilaisella "onko maito riittänyt" -kommentilla. Olen ottanut tavaksi sanoa "oikein hyvin" ja aion jatkaa tätä niin kauan kuin edes hiukan imetän, riippumatta siitä miten maito oikeasti on riittänyt. Minun rintojeni maidontuotanto ei kuulu millään tavalla kellekkään, enkä aio alkaa mitään tilitystä siitä tekemään. Ja ärsyttävimpiä kommentteja on tullut silloin jos on kertonut, että välillä tuntuu siltä kuin maito ei riittäisi ja illat on ollut joskus aika hankalia ja raskaita. Joka kerta saan ihmisiltä (yleensä itseäni vanhemmilta naisilta) lämpimän äidillisen hymyn ja "syö, juo ja nuku tarpeeksi" -mantran. Ihan tosi, voitte kyllä uskoa että teen kaikkeni jotta saisin lapseni ruokittua omista rinnoistani, en kaipaa ulkopuolisen "tietoa" siitä, että vauvan rintaraivarit johtuvat juomattomuudestani. Ja silti, vaikka vihaan kaikkea typerää syyllistämistä ja imettäjien glorifiointia, tuntui kauhealta ja jotenkin nololta ostaa pari purkkia korviketta varuiksi kaappiin. Teki mieli selittää kassaneidille, että kyllä meillä oikeasti ollaan ihan täysimetyksellä ja että nää on niinku vaan varatoimi, varmuuden vuoksi. Jälkeenpäin häpesin itseäni ja reaktiotani. Ihminen on kummallinen.

Nyt kun pääsimme tähän "huono äiti" -teemaan niin paljastettakoon, että olemme jättäneet lapsemme kahdenkuukauden kypsässä iässä isovanhempien hoitoon jotta itse olemme päässeet pikkujouluihin ja voineet juoda terästetyt glögit. Minun vanhempani tulivat siis meille ja katsoivat Pöppiäistä n. 6 tuntia. Minulta pääsi itku kun laitoin ulko-oven kiinni. Olin ihan yllättynyt kuinka vaikeaa vauvan hoitoon jättäminen oli. Luulin, että lähtisin juosten ja hymyhuulilla, mutta ei se mennytkään ihan niin. Ilta oli kuitenkin aivan ihana ja ajattelin Pöppistä vain n. 15 minuutin välein. Isäni viestitti väliaikatietoja ja he pärjäsivät oikein hyvin. Pöppis oli koko päivän ollut mitä ihanimmalla tuulella ja jatkoi samaa illalla. Tulimme kymmenen aikaan kotiin ja eipä tuo kovin kärsineeltä vauvalta vaikuttanut =) Oli kuitenkin todella ihanaa osallistua illan viettoon ensimmäistä kertaa lähes vuoteen siten, että en tuntenut itseäni millään tavalla ulkopuoliseksi. Teki todella hyvää!

Nyt tuolta pieneltä alkaa menemään hermot tuossa sitterissä, joten jatkan joskus myöhemmin.