37+2

Mihin tämä aika on oikein mennyt? Mä olen luullut päivittäneeni tätä blogia muutama viikko sitten, mutta ilmeisesti en ole tehnyt niin. Ihmeellinen tämä raskauspää. Tosin sen jälkeen kun tuo meidän kone räjähti niin tämä päivittäminen on ollu työläämpää. Miehen työkoneella pitää nettailla iltasella, joten ei kauheasti jää aikaa,

Loppuraskauden ultrassa tuli käytyä viikolla 35+4. Kaikki oli mainiosti ja tytöltä Pikku-Ruu näytti vieläkin. Painoarvio oli 2605g ja painoarvio laskettuna aikana noin 3500 ehkä hieman alle. Ennemmin kuulemma siro ja pieni tyttö kuin iso. Oli mukava saada tietää, että kaikki on hyvin. Tällä kertaa tuo ultra oli kyllä sellainen, että ei me miehen kanssa hirveästi siinä mitään erotettu tai nähty. Vauveli on jo niin iso, että siitä sai vain lähikuvia. Ei enää sellaista isoa koko kuvaa mistä tajuaa että tossa se vauva on.

Synnytysvalmennuksissa ollaan käyty. Kunnan omat on ollu ihan surkeita ja mies sai vaan ensimmäisestä paniikin. Se on hirveän herkkä mun kivuille ja haluais suojella mua kaikelta pahalta, joten sille on aika rankka ajatella että se joutuu katselemaan vaikka 10 tuntia mun kipuja voimatta auttaa. Tosissaan se valmennus ei antanut ainakaan mulle mitään uutta. Jos oli lukenut neuvolan oppaat, ja koskaan kuullutkaan googlettamisesta, ei siitä saanut mitään irti. Ranskalaisilla viivoilla pääasiat vanhoiklla kalvoilla. Ja ihan oikeasti mitä hyötyä on näyttää niitä 80-luvun synnytysvalmennusvideoita? Pitäiskö mun jotenkin tajuta jotain mystistä niitten avulla? Tai oppia sellaista katsomalla synnyttämään. Että ahaa tuossa tuota ähisevän naisen naamaa näytetään lähikuvassa ja ja kappas nyt se lapsi nostetaan rinnalla. No worries nyt mä tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitää tehdä. Onneksi tuo sairaalan oma synnytysvalmennus oli huomattavasti asiallisempi, informatiivisempi ja ajantasalla. Miehen pelkoa ja jännitystä se vähensi ihan huomattavasti ja ton ultran jälkeen se jo hymyili, että piece of cake. Mä tosin toppuuttelin etten ihan noin pitkälle menis, eiköhän tässä kumminkin haastetta riitä =)

Muutama viikko sitten päänsärky ja hetkellinen näköhäiriö piti jännitystä yllä. Päätäni oli särkenyt hieman jo kolme päivää ja olo oli ollut muutenkin "höttöinen". Tähän kun lisäsi jokapuolelle vilistävät pallot, niin kova oli huoli. Soitin neuvolaan, mutta täti siellä ei ollut kiinnostunut verenpaineistani tai proteiineista. Käski vaan lähteä synnärille jos näyt palaa. Että mun ois pitänyt ajaa puolentunnin ajomatka sairaalaan kattoon verenpaine. Että ei voi neuvolassa mitata, siihen ehkä ois menny siltä n. 5 min. Harmitti kun tuntui siltä ettei se ottanut tosissaan mun "hätää". Ja tokihan mä tiesin, ettei mitään sellaista hätää ole, että tuskinpa mitään raskausmyrkytystä kumminkaan. Se päänsärkykin ois ollu kovaa eikä sellaista alkavaa ja lisäksi ois ollu turvotusta jne. Mutta silti oisin kaivannut sen verenpaineen ja pissatestin oman mielenrauhan takia. Kävin sitten seuraavana päivänä mittaamassa sen paineen terkkarin aulassa kun muistin, että siellä oli semmoinen "mittaa itse"-piste. Matalat olivat kuten mulla yleensä. Näköhäiriöt eivät ole tulleet takaisin ja olo koheni kun nukuin seuraavan päivän.

Miehen kanssa ollaan rakennettu pinnasänkyyn kissasuojaa (miehen veljen ystävällisellä avustuksella). En oikein vakuuttunut noista netistä saatavista kissaverkoista (varmasti myötäisivät meidän ronttien painon alla) ja sellainen puinen/metallinen maksaa lähemmäs 100 euroa (!). Joten ollaan sitten suunniteltu ja rakennettu omaa mallia. "Verhoilu" on vielä hieman kesken, mutta muuten alkaa olla valmista. Tehtiin kaksi puukehikkoa joihin laitettiin metalliverkot. Reunat päätin pehmustaa jottein metalliverkon päät raavi minua tai vauvaa tai pinnasänkyä. Kaksiosaiseen päädyimme siksi, että ajattelimme sen olevan kätevämpi esim. yöimetysten kannalta. Yksiosaisena (kuten kaupan vastaava oli) sen käsittely olisi hankalaa ja painavaa. No käytännössä sen sitten näkee kuinka toimiva tuo on. Kissat se ainakin pitää pinnasängyn ulkopuolella mikä lienee pääasia. Pistän kuvia tukemaan tätä epäselvää sepustusta kunhan saadaan se valmiiksi.

Paikat alkaa puutumaan joten lienee aika lopetella. Yritän olla hiukan nopeampi päivityksissä vastaisuudessa. Vaikka eihän tässä nyt montaa viikkoa enää olekkaan!

Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.


Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.


Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

NP-Ultra 12+4

Tänään siis oli tuo odotettu niskapussi-ultra. Minua ei jostain syystä edes ehtinyt kovin paljoa jännittämään koko seula. Itseasiassa pahin kromosomihäiriö-paniikki laantui kun päätimme ettemme lähde ylimääräisiin veriseuloihin (niitä ei meillä täälläpäin tarjota). Kummallista oikeastaan, että sitten kun päätimme luottaa luontoon ja omaan tuuriimme (ja toki tähän seulovaan ultraan) niin suurimmat pelot ja ahdistukset katosi. Tältä kantilta ajatellen ratkaisumme oli oikea olkoon lopputulos mikä tahansa.

Ja takaisin tähän päivään. Tällä kertaa emme joutuneet kovin kauaa odottamaan odotushuoneessa. Aika meinaan lensi kaupungilla ja keltaiset pääsiäiskynttilät jäivät tiimarin hyllylle kun huomasimme olevamme lähes myöhässä ultrasta. Nyt en siis ehtinyt kovin paljoa keräämään jännitystä tuijotellen odotushuoneen valkoisia seiniä. En myöskään ehtinyt teeskennellä lukevani vanhaa suomen kuvalehteä.

Lääkäri oli taas todella mukava ja muisti meidät (tai ainakin sai meidät luulemaan niin). Kaksi sekunttia ennen ultrauksen alkua mieleeni iski absurdi pelko siitä, ettei siellä olekkaan mitään. Ei siis pelko siitä, että Pikku-Ruu olisi kuollut kohtuun, eikä siitäkään että joku olisi huonosti. Vaan todellakin pelko siitä, ettei siellä ole mitään. Tyhjä ruutu.

Mutta siellähän tuo sintti polskutteli. 6,18 senttiä viikkoja vastaavaa ihanuutta. Selkäranka oli kehittynyt oikein, eikä siellä näkynyt katkoksia. Sydämen kammiot ja eteiset löytyi ja seinämät oli kiinni kuten piti. Sydän myös pumppasi verta oikein. Tämän lääkäri näytti meille jollain ohjelmalla joka näytti pumpatun veren punaisena ja lähtevän veren sinisenä. Veri kiersi myös oikein virtsarakon molemmille puolille. Munuaiset löytyivät ja myös ne altaat. Raajat olivat oikean mittaisia ja pää myös. Niskaturvotus oli 1,3 mm joka on hyvä tulos (riskiluku ikäni huomioon ottaen oli 1/5000 eli 0,02%) tätä kai laskee vielä nenäluun selkeä näkyminen. Profiili oli kuulemma kuin oppikirjasta =) Siinä sitä myhäiltiin ylpeänä täydellistä vauvaamme katsellen.

Hommaan meni lähes tunti, sillä lopussa yritimme saada 3D-kuvaa Pikku-Ruusta. Tyyppi vain päätti alkaa nukkumaan keskenkaiken ja onnistui sitä ennen kaivautumaan jonnekkin niin, ettei kuvaa saanut. Lääkäri kirjoitti raporttinsa jotta Ruu saisi herätä rauhassa ja yritimme sen jälkeen uudelleen. Ruu heräsikin, mutta ei suostunut pysymään paikoillaan hyvässä asennossa tarpeeksi kauaa. Siellä se heilutti meille ja taisi olla jo sitä mieltä, että tämä operaatio on nyt ohi. Harmi, ettei saatu sitä kuvaa mutta eihän sillä mitään tutkimusellista tahi lääketieteellistä merkitystä ole. Ja koko hommasta saatiin kuitenkin dvd. Ihan kiva, että voi katsoa kotonakin kaveria "livenä". Vaikka en kyllä aina kauheasti näe siitä pikselimössöstä mitään =)

Ja ei, me emme tiedä sukupuolta vielä! Lakatkaa kysymästä sitä! Kyllä me sitten varmasti kerromme kun me tiedämme (mikäli haluamme sitä tietoa edes kenenkään kanssa etukäteen jakaa). Ja mikä ihmeen väli sillä nyt sitten edes on. Sama se meille on kumpaa sukupuolta Pikku-Ruu edustaa, kunhan on ihmislapsi. En pysty ymmärtämään mitä hemmetin väliä sillä sukupuolella sitten on kellekkään muulle. Tiedän kyllä, että hyväähän ihmiset tarkoittaa ja välittämisen takia kyselevät. Mutta välillä tuntuuu pahalta kun itse on ihan innoissaan mahtavista uutisista ja siitä että kaikki on hyvin ja toinen vain sanoo että: ihania uutisia, joko sukupuoli on tiedossa? Tuntuu siltä kuin siinä sivuutettaisiin koko sikiön kehittymisen ihme ja tämän maailmankaikkeuden kaunein asia ja keskitytään johonkin "turhuuteen". Voisiko tämänkin purkauksen pistää hormoonien piikkiin...? =)

12+0 ohitettu

Eli tänään komeilee sitten 12+1. Miehelle eilen sanoin, että yksi virstanpylväs on saavutettu. Yllätyin siitä, kuinka iloinen se asiasta oli. Kaipa tuokin jännittää ja huolehtii enemmän kuin välillä näyttää. Hassu ja ihastuttava se on muutenkin. Eilen se oli heti aamusta valmistautunut suklaamuna-kulhon kanssa virpojia lahjomaan. Oli muuten pettynyt mies illalla, kun ei yhtä ainokaista trullia käynyt. Yritin sille kyllä sanoa, että ei ne kerrostaloihin niin suurina määrinä tule.

Piti muuten kirjottaa jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi. Saamattomuus onkin läsnä koko ajan nykyään. En saa otetta koulusta, en huushollin huollosta, en pyykin pesusta tai edes ruoanlaitosta. Ilmeisesti haluaisin vain käpertyä sängylle Pikku-Ruun kanssa ja helliä yhteistä olomuotoamme. Todella outoa ja edelleenkin varsin rasittavaa. Meillä kun alkaa koulussakin olemaan suurin kiire päällä ja tehtäviä vaikka naapureille jakaa. Mutta ei niin ei. Ehkä tämä on joku luonnon tapa varmistaa, että pieneen tulokkaaseen aletaan valmistautumaan? Viesti on hei jo mennyt perille, nyt tarvis jaksamista ja motivaatiota!

Torstaina on sitten np-ultra. Sanomattakin lienee selvää, että se jännittää jo nyt. Usko siihen, että kaikki on kunnossa on kuitenkin kova (tai ainakin kohtalainen...). Lupasimme toisillemme, että jos ja kun kaikki on kunnossa niin menemme ja ostamme Pikku-Ruulle symbolisesti jonkun potkupuvun tai vastaavan. Ikäänkuin huudamme ääneen, että meidän pienokaisemme kasvaa ja voi hyvin, me saamme vauvan! Ja sitten sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella ennen kuin minut siihen pakotetaan.

Kerroin muuten koulussa yhdelle ystävälleni. Se hyppi ja pomppi ja kiljui =) Oli mukavaa kun kaveri oli niin täysillä iloinen puolestamme. Olen myös nähnyt unia missä kerron eri ihmisille, että meille tulee vauva. Jotenkin tässä vaiheessa se kertomisen vimma alkaa kummasti laantumaan. Sillon ihan alussa olisi halunnut tiedottaa kaikille tutuille ja tuntemattomillekkin asiasta. Nyt olen ajatellut, että ehkä en koulussa kerro oikeastaan muille. Huomaavat sitten jos se nyt sattuu näkymään ulospäin ennen huhtikuun loppua. Hassu muutos mielestäni.

26 mm

Yksi kuva kertoo tuhat sanaa. (Tämä kuva tosin on hieman suttuinen kun se on kameralla näpsästy.) (edit: Viikkoja 9+4)

Sydän lyö

Tänään oli siis se ensimmäinen ultra. Jännitti odotusaulassa ihan hirveästi ja unohdin vähän väliä miten hengitetään. Varsinainen pakokauhu iski noin kaksi sekunttia ennen kuin itse tutkimus alkoi. Teki mieli pompata siitä laverilta pois ja sanoa, että tää oli tässä ei me tarvitakkaan mitään ultraa, kiitos ja näkemiin! Kauhu siitä, että siellä ei ole mitään elävää iski niin lujaa vasten kasvoja, että ajattelin etten halua tietää. Niin kauan kun mä en tiedä niin voin olla "onnellinen". Mies tarrasi käteen kiinni ja jälkeenpäin kun puhuimme niin hän oli miettinyt mitä ihmettä hän voi tehdä tai sanoa jos siellä ei olekkaan kaikki kunnossa.

Ja sitten se pieni lihapulla näkyi siinä ruudulla ja lääkäri osoitti meille pienen, mutta tiheän sydämmen väpätyksen. Pikku-Ruu oli siinä. Ihan oikeassa paikassa, oikean mittainen ja oikein kehittynyt. Laskettuaika pysyi entisellään. Kuvaruudulta löytyi kättä ja jalkaa, sekä pikkuista selkärankaa. Täydellinen 2,6 cm kokoinen sikiö. Kyyneleet nousivat silmiini ja mies antoi hellän pusun otsalle.

Lääkäri, joka oli aivan ihana vanhempi mies, selitti meille sikiön rakennetta ruudulta opastaen, osoitti ruskuaispussin ja paljon muuta. Oli mukavaa, että hän kertoi kaiken niin perusteellisesti ja vastaili mieheni kysymyksiin. Minä tuijotin ruutua ja nyökkälin, muuhun en liikutukseltani ja ihmetykseltäni pystynyt. Mahtavaa bonusta oli se, että lääkäri innostui ottamaan myös 3D kuvan pikkuisesta (ja ilman lisäveloitusta). Siitä on maallikon paljon helpompi ymmärtää katsovansa sikiötä. Miestä alkoi lopussa, jännityksen tasaannuttua, huimaamaan ja hänen piti istahtaa nurkassa olevalle tuolille ettei taju olisi karannut. Hän on varsin herkkä huimaukselle. Mahtaa raukka pärjätä tooodella hyvin synnytyksessä =)

Täällä siis ollaan onnellisissa ja mahtavissa tunnelmissa. Täytyy nyt vain toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Sormet ja varpaat ristissä.

(edit: viikkoja tällöin 9+4)

Ultran odotusta ja sukupuolipohdintaa

Ultra-aika on ensiviikolla, mutta tuntuu kuin siihen olisi ikuisuus. Vähintään. Onneksi päätimme mennä tuonne varhaisultraan. Pelottaa kovin, ettei siellä olekaan ketään tai jos on niin ettei kaikki ole kunnossa. Onneksi ensi viikolla saa jotain varmistusta. Välillä olen lähes varma, että olen vain jollain tavalla sairas (joku omituinen syöpä tai jotain) ja tästä syystä kuukautisia ei tule ja olo on oireellinen... Jep jep, tekee hyvää psyykkeelle. Ei auta kuin uskoa ja luottaa. Rasittavaa kerrassaan.

Keskustelimme eilen siitä, miten jotkut toivovat lapsensa olevan jotain tiettyä sukupuolta (tai lähes kaikki kai, vaikkakin oikeasti kumpikin on tietty yhtä tervetullut). Mies totesi, että mehän odotetaan tyttöä, vaikka ei se poikakaan paha ois. Hänellä on kuulemma sellainen olo, että tyttö tulee. Itse en oikein tiedä. Luulin olevani aika neutraali näissä toiveissa ja oletin toivovani vain "vauvaa", jotain lähes sukupuoletonta. Monta viikkoa sitten sanoin tosin, että tämä tuleva lapsi on äitini tyttären tytär. En edes huomannut, että olin sukupuolisoinut (onkohan tuo edes sana?) Pikku-Ruun. Ehkä siis odotan itsekkin tyttöä. Tiedä noista.

Ihanainen Anniina oli antanut blogilleni tunnustuksen. Kiitos siitä! Pistän maininnan kiertoon (Anniinalle itselleen) ja myös näille blogeille:Pompon odotus ElishiaK Käiverön odotus ja neron kasvatus ja hoito. Kaikki linkkilistallani olisivat ansainneet maininnan, plokkasin tohon pari.