40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.