Tauko?

Taidan pistää blogin jäihin. Jotenkin en osaa enää kirjoittaa elämästämme. Tuntuu liian henkilökohtaiselta. Ehkä jos laittaisin blogin salasanan taakse, mutta mahtaisiko sitä sitten lukea kukaan. Toisaalta en ole varma onko sillä lukijamäärällä kuitenkaan mitään merkitystä ja lukeekohan tätä juuri kukaan nytkään. Tiedä noista.

Täällä ollaan opittu kääntymään ja saatu alas kaksi hammasta. istuminenkin onnistuu jo aika hyvin, mutta ei ihan ominvomin kuitenkaan. Muutamassa viikossa pienestä vauvasta tuli iso tyttö! Jokeltelua tulee jos jonkin moista. Vau-vau-va ja baa-baa-ba ovat yleisimpiä. Leuka on lähtenyt liikkeelle ja osallistuu tähän puheen tuottamiseen. On se vaan aivan mahtavan näköinen pakkaus uusine hampaan nysineen ja irvistyksineen. Ihana.

Kaikenlaista kommentoitavaa ja kerrottavaa periaatteessa olisi. Voisin kirjoittaa äiti ja anoppi suhteiden muuttumisesta oman vanhemmuuden myötä, tai omien isovanhempieni uudesta mahdollisuudesta. Olisi pelkoja lapsen kasvun, kehityksen ja ylipäätänsä olemassaolon suhteen. Pohdintoja asuinmuodosta ja kaksion riittävyydestä (riittämättömyydestä). Löytyisi täältä ajatuksia itsensä hukkaamisen tunteista ja toisaalta kaiken loksahtamisesta paikoilleen, parisuhteesta, vapaa-ajasta (?), tyytyväisyystasosta, lähestyvästä koulusta ja lapsen hoitoon laittamisesta, lapsiluvusta ja kaiken sovittamisesta tähän yhteen elämään.

Mutta en tiedä. Saattaa olla, että nämä ovat hyvästit hetkeksi aikaa.

Arki, isä ja kyynel

Päivät rullaa eteenpäin tasaisesti. Olen ollut todella yllättynyt siitä miten mukavaa elämä kotona vauvan kanssa voikaan olla. Nautin täysin siemauksin yhteisestä ajasta pienen Nuppuseni kanssa. Joka päivä rutiinit toistuvat kuta kuinkin samanlaisina. Ja jostain syystä minusta on kauhean kivaa kun päivät ovat lähes toistensa toisintoja. Ystävien ja sukulaisetn vierailut maustavat arkea. En olisi ikinä uskonut, että näin puuduttava ja tylsä elämä voisi olla minulle omiaan. Lapsen myötä oppii niin hirveästi itsestään.

Miehellä oli sunnuntaina oikein erikoisen kova "minä-rakastan-Nuppua"-päivä. Ainahan se on Nupusta innostunut ja otettu, mutta sunnuntaina sen silmistä loisti koko päivän aivan hirmuinen kiintymys vauvaa kohtaan. Ne antoivat minun nukkua pitkään (kuten yleensäkin viikonloppuna) ja touhottelivat aamutoimiaan rauhassa kahden. Mies oli opettanut Nupulle miten pelleä mätkitään, siis hutkeivat sellaista lelua mikä on mahdoton kaataa ja joka kilisee heiluessaan. Että en mä itseasiassa ihan kauheesti nukkunut enää siinä vaiheessa kun kuuntelin vaan sitä kilinää, miehen innostunutta selostusta ja Nupun innostuneita kiljahduksia. Ja jestas miten ihastunut Nuppu on isäänsä. Äiti on kyllä niiiin tylsä kun sen naamaa pitää tuijottaa päivät pitkät. Mutta isi se se vasta on jotain. Sille kujerretaan ja keikistellään. Äiti sitten taas on liikutuksesta kyynelissä kun se katsoo noiden kahden touhuja. Sunnuntaina ne ei saanu toisistaan tarpeeksi vaan touhottivat koko päivän kaiken näköistä hassua. Sai äiti taas hiukan hengähdystaukoa hoitorutiineista.

Toi liikutus ja kyyneleet on muuten tuttu juttu täällä. Vieläkin. Että kyllä sen hormonien jylläämisen huomaa muustakin kuin aivan järjettömästä hiustenlähdöstä. Ennen raskautta en ole ollut mikään hirvee herkistelijä jos nyt en silti koskaan mikään täysi kalliokaan. Mutta sitten kuvioihin tuli hormonit. Raskausajan pohjanoteeraus oli itkukohtaus Armageddonin loppukohtauksessa. Voi tsiisus, että hävetti vaikka oltiin vaan kotosalla. Ja miestä nauratti kun meikä vollottaa semmosen elokuvan loppua mistä en edes oikein pidä. Nyt ajassa jälkeen raskauden pohjanoteeraus tuli yllättäen alppihiihdon parissa. Liikutuin kovasti kunPoutiainen voitti ensimmäisen pronssinsa. Ja se totaalinen pohja tuli vastaan kun uutisissa näytettiin uusintana se ja taas minä liikutuin kyyneliin. Rasittavaa! Ei kai tää oo pysyvää?

Pitäisi kirjoittaa vielä reviirin laajentamisesta junailuun ja kiinteiden aloittamisesta jotain juttua. Mutta nyt taas Nuppu kutsuu.

Niin ja myöhästynyttä ystävänpäivää kaikille!

Joulun toivotukset

Meillä on tiedossa ihmeellinen joulu. Ihmeelliseksi ja täydelliseksi sen tietenkin tekee oma lintusemme. Hassua ajatella, että viime jouluna harmittelin juuri alkaneita kuukautisiani ja toivoin kovasti tammikuun tuovan uutisen plussasta (ja niinhän se toikin). Ja nyt tuo tuhiseva nyytti on tullut kotiimme ja sydämiimme ja on tehnyt meistä kahdesta perheen. Kaiken lisäksi tuo tuhiseva nyytti ei edes ole enää mikään pieni nyytti. Ennemminkin kunnon pökkelö, jonka kädet ja jalat viuhtoo kuin lentoon opettelevalla variksen poikasella. Meidän pieni lintusemme.

Olemme tänään lähdössä joulun viettoon vanhempieni luokse. En varmaan ehdi päivittelemään blogiani ennen kuin vasta välipäivinä (tai myöhemmin), joten toivotan

Ihanaa, ihmeellistä ja suloisen täydellistä joulua kaikille!

Yllätyksiä

Pöppiäinen nukahti päiväunilleen joten kunnostaudun kirjoittamalla tänään kaksi postausta. Minun on jo pidempään pitänyt kertoa asioista joista olen yllättynyt Pöppiäisen syntymän myötä. Suurin osa näistä asioista on sellaisia mitä olen kyllä luullut tietäväni jo ennen lasta, mutta lapsen myötä olen huomannut etten oikeastaan ole tiennyt mitään tai ainakaan ymmärtänyt asioita ihan kokonaan.

Synnytys
No synnytys kaikkinensa oli jotain mitä en kyllä ollut osannut kuvitella. Sekä hyvässä että pahassa. Kivut olivat paljon suuremmat mitä osasin odottaa, mutta koko homman ihmeellisyys oli jotain vielä enemmän. Jotenkin se synnytys vaan on niin maaginen ja alkukantainen asia, että vaikka se oli ihan hirveää niin silti siitä jäi hirveän hyvät muistot. Todella erikoinen tapahtuma siis ja olen tyytyväinen ja iloinen että olen saanut kokea sen ainakin kerran.

Kasvu
Tästä kirjoitinkin jo tuohon aikaisempaan postaukseen. Lapsen kasvun ja kehityksen vauhti on uskomattoman hurjaa. Ja oletan, että tuleva vuosi on vielä hurjempaa tämän osalta. Todennäköisesti yllätyn silti vauvan kehityksestä päivittäin.

Nukkuminen
Jostain olin saanut käsityksen, että vauvat järjestään huutavat yöt tai ainakin kukkuvat ja syövät kahden tunnin välein. Meillä tämä ei ole pitänyt paikkaansa lainkaan, vaan Pöppiäinen on alusta asti nukkunut yönsä yhdellä syötöllä ja nyt jo usein kahdestatoista kuuteen aamulla, eli oikeastaan ilman yösyöttöä. Nukkumaan meno on ollut kohtalaisen helppoa. Tässä asiassa oli kyllä oikein mukava yllättyä =)

Rutiini
Yllättävää on ollut myös se miten nopeasti vauvanhoidosta on tullut rutiinia ja miten rohkeasti olen uskaltanut vauvaani hoitaa. Pelkäsin, että en osaisi tai uskaltaisi ottaa päävastuuta vauvasta, sillä minulla ei ole ollut mitään kokemusta vauvanhoidosta. Ennen Pöppiäistä en ole vaihtanut yhtään vaippaa. Noh, nyt voin jo todeta, että eipä sillä ole ollut mitään väliä. Ehkä siitä on ollut jopa hyötyä, sillä on ollut helppo antaa miehelleni tilaa olla isä ja opetella vauvanhoitoa kun itsekään en ole ollut mikään pro.

Sitovuus
Tottakai tiesin, että vauva tarvitsee minua 24h/7, mutta silti se sitovuus ja paine mitä äitiys on tuonut tullessaan on päässyt yllättämään. Ja se miten sidoksissa tunnetasolla olen vauvaani. Tämä on myös aika ahdistavaa (mikä sekin on tietyllä tavalla ollut aika yllättävä tunne). On ollut päiviä kun toivoisin miehen ja Pöppiäisen lähtevän tunniksi jonnekkin, että saisin nukuttua päiväunet. Jos he ovat toisessa huoneessa en osaa rentoutua vaan olen ikäänkuin hälytysvalmiudessa vauvalleni. Tuntuu siltä kuin minuuteni olisi sulautumassa pysyvästi johonkin metrin mittaiseen rääpäleeseen, joka on iilimadon tavoin aina kiinni minussa (vaikka ei fyysisesti läsnä edes olisikaan). Tämä jatkuva sitovuus, vaativuus ja vastuu on ollut välillä hyvin uuvuttavan tuntuista. Tämä kaikki on yllättänyt minut, sillä olin kuvitellut että uupuminen johtuisi vauvan huudosta ja huonosti nukutuista öistä.

Rakkaus
Tämä on yllättänyt minut myös täysin. Oletin tietysti rakastavani vauvaani ylikaiken, mutta en pystynyt kyllä ennen lastani kuvittelemaan mitä se tarkoittaa. Rakkaus käsitteenä on saanut uuden määritelmän ja uudet mittasuhteet. Rakkaus vauvaani kohtaan on jotain hyvin erilaista mitä tunnen miestäni kohtaan. Minut yllätti tunteen voimakkuus ja puhtaus. Rakastan Pöppiäistä niin suunnattomasti, että hänen katsomisensa saa aikaan lähes fyysisen reaktion minussa (hormonit tietysti voimentavat tätä tunnetta). Rakkauteni vauvaa kohtaan on kovin pyyteetöntä (toisin kuin miestäni kohtaan =)) Pöppiäisen täytyy vain olla olemassa ansaitakseen rakkauteni. Hymy aamulla on vain plussaa. Tuntuu uskomattomalta, että voin tuntea jotain näin käsittämättömän vahvaa jotain noin pientä ja avutonta olentoa kohtaan, jonka olen tuntenut vasta muutaman hassun kuukauden.

40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Kissansuoja pinnasänkyyn

Elikkäs suoja on nyt valmis. Eipä siitä mikään kauneuden perikuva tullut, mutta uskoisin että se nyt on niin kätevä kuin tommonen hökötys voi olla. Ja ainakin sen pitäis kestää ja pitää noi terroristi-kisut oikealla puolella pinnistä. Eli tällainen:


Neuvolakin oli tänään. Kaikki kunnossa: hb 130 (jee), liikkeet ++, vauvan syke 142 ja sf-mitta oli kasvanut 35:teen kun viimeksi se oli laskenut. Vauvan pää ei enää tuntunut käteen. En oikein tiedä tarkoittiko se sitä, että se on kiinnittynyt vai vaan sitä että Pikku-Ruu on laskeutunut paremmin lähtöasemiin. Kyllä sen silti huomaa kävelyssä ja kumartumisessa ja muussa, että alempana ollaan.

Tänään on juilinut alavatsaa välillä ja mulla on varmaan ollut harjoitussuppareita tässä illan mittaan. Ylävatsa kiristyy ja tulee sellainen olo kuin jännittäisi kovasti jotain. Henki ikäänkuin salpaantuu. En oikein osaa selittää, tiedä sitten mitä lienevät =) Viikkojaha tänään oli 38+4. Saapa nähdä mennäänkö lasketunajan yli.

Arvioitu saapumispäivä lähenee...

Tänään (37+4) laskettuun aikaan on 17 päivää. Se on aika vähän. Olo on jokseenkin tyyni ja rauhallinen. En taida oikein edes tajuta, että tämä kaveri on ennemmin tai myöhemmin tulossa täältä pihalle. Ja tuo myöhemminkin tarkoittaa kuukauden sisällä. Ehkä tämä ymmärtämättömyys on luonnon tapa varmistaa etten mene täysin paniikkiin. Viime viikkoina olen oikeastaan ensimmäistä kertaa todella nauttinut raskaana olemisesta. Itse raskaudesta ja vauvasta olen toki nauttinut ja ollut äärettömän iloinen koko ajan. Mutta tästä olotilasta en oikein ole välittänyt. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Pikku-Ruun vahvempi läsnäolo. Liikkeet ovat huisin voimakkaita (ja välillä ah ihanan kipeitä). Tänään anoppilan kahvipöydässä tuleva mummo ihmetteli pöydän toiseltapuolelta pikkuisen aiheuttamia kumpareita mahassani. Että näkyvät kyllä päälle päin, vaikka rauhallinen touhuaja Pikku-Ruu onkin. Liikkeiden lisäksi hikka esiintyy tasaisesti. Tietenkin myös pinnasänky, hoitopöytä ja muut vauvan tarvikkeet, lisäävät Pikku-Ruun läsnäoloa. On mukavampi nauttia raskaudesta kun tietää, että tämä loppuu kohta (ja helppoa nauttia kun ei ole kummempia kolotuksia).

Vietimme viime viikonloppuna miehen kanssa ihanan sunnuntain. Aloitimme aamun lähtemällä huoltamolle aamiaiselle (kun mitään muuta paikkaa ei täältä pikku kaupungista löytynyt). Aamiaisella pohdimme päivän suunnitelmia ja päätimme lähteä sienimetsään. Sienestäminen oli todella hauskaa vaikkakaan emme loppujen lopuksi tunnistaneet, emmekä keränneet yhtään sientä (lainatusta sienioppaasta huolimatta). Keräsimme sitten puolukoita joista teimme kotona piirakan. Päätimme vielä lähteä illalla katsomaan Wall.e-piirrettyä ja mennä ravintolaan syömään. Paljon ohjelmaa ja kaikki yht´äkkiä suunniteltua ja toteutettua. Aivan ihanaa.

Elokuvissa iskikin sitten pienoinen paniikki. Tuli sellainen olo, että mihin mä oon ryhtynyt. Että olenko mä valmis luopumaan näistä ihanista yllätyksellisistä päivistä kahdestaan tuon ihanan miehen kanssa. Mistä olen luopumassa ja mitä oikein olen saamassa tilalle? Mentiinkö me nyt pilaamaan kaikki hieno ja mahtava mitä me ollaan lähes kymmenen vuotta rakennettu. Mitä sitten jos mulle tulee vauvan syntymän jälkeen näitä ajatuksia. Mitä jos tämä vauva tuntuukin vain joltain vauvalta, ei meidän Pikku-Ruulta. Mitä jos mä en halua lähteä laitokselta kotiin. Isoja kysymyksiä ja pelottavia ajatuksia. En mä noihin kysymyksiin oikeastaan edes tarvi vastausta. Tai siis tiedänhän mä ne vastaukset. Tätä me halutaan ja tästä me ollaan haaveiltu. Tottakai muutokset pelottaa ja varsinkin näin iso muutos, mitä kuintenkin on aika vaikea ennakoida. Luonnolla on tapana hoitaa asiat ja vauvaa oppii rakastamaan vaikkei heti edes hullaantuisikaan. Miehelle puhuin näistä sitten kun oltiin syömässä. Se oli sitä mieltä, että nyt alkaa olemaan hieman myöhäistä katumukselle =) Ja ainahan me pärjätään. Aina ollaan pärjätty. Tyynen olotilan palauttamiseen riitti oikeastaan ihan pelkästään se, että sai sanoa toiselle ääneen että muakin jännittää ja pelottaa.

Oli hauska huomata, että lähes samalla lasketulla-ajalla siunattu Cazze on blogissaan pohtinut hyvin samanlaisia pelkoja.

33+2

Onpas monta viikkoa jo vierähtänyt viime kirjoituksesta! Kaiken näköistä on tapahtunut tässä välissä. Jäin viime kuun lopulla sairaslomalle joka kestää aina äitiysloman alkuun asti. Väsymyksestä ja sen aiheuttamista kipuiluista sain sen saikun. Ja on kyllä tuntunut todella hyvältä olla kotona ja nukkua päiväunia. Kovasti tekisi mieli touhottaa kaikkea, mutta yritän hillitä itseäni parhaani mukaan.

Ostimme turvakaukalon alustalla (värinä Gemma) ja matkarattaat (värinä Gilda). Yhdessä nuo muodostavat travel-systeemin, eli ton kaukalon saa napsautettua kiinni noihin rattaisiin. Ostimme myös pehmeän kantokopan, joten noita matkarattaita käytämme parvekeella nukuttamisessa. Rahaa olen tuhlannut myös Ikeaan josta tilasin vauvan nurkkaan huonekalut (vaatekaappi, pinnasänky, hoitopöytä jne.) Kylppäri remontti lähenee loppuaan ja luojan kiitos wc-pönttö on taas käytössä! Vieläkin yöllä vessa hätään herätessä tuskastun ajatellessani, että täytyy lähteä tuonne kerrostalon kellariin seikkailemaan. Ja voi sitä iloa kun tajuan, että eipäs tarvikkaan!

Maitoa on tihkunut rinnoista ja se on aika rasittavaa. Viime viikolla sitä tuli ensimmäisen kerran läpi rintaliivien ja paidan. Mies huomautti ruokapöydässä, että rouvan tissit vuotaa. Käytiin sitten ostamassa liivin suojuksia jottei tollasta tapahdu ihmisten ilmoilla. On tää kummallinen juttu tämä naisen keho. Tuumasinkin miehelle, että sepä ei pystykkään tosta noin vaan tuottamaan ravintoa. Että on kai tässä jotain siistiäkin, vaikkakin tämä maitojuttu vaatii minulta hieman totuttelua.

Liikkeet on muuttanut muotoaan. Enää ei tunnu sellaisia selkeitä potkuja ja lyöntejä. Ei taida raukalla olla tilaa, joten liikkeet on semmosia alienmaisia uintiliikkeitä. olipa selkeästi sanottu =) Toisin sanoen yksittäisten potkujen sijaan mahasta saattaa tupsahtaa näkyville patti (kantapää), joka vaeltaa hetken mahaa pitkin. Tämä näyttää ja tuntuu aika hassulta. Välillä maha heilahtaa puolelta toiselle kun pikkuinen oikein innostuu riehumaan. Niin ja nyt olen alkanut bongaamaan hikkaakin. Noin kerran kaksi päivässä viimeisen kolmen päivän aikana on jonkin aikaa tuntunut tasainen tömähdys. Koska Pikku-Ruu majailee raivotarjonnassa, hikka tuntuu alhaalla ja potkut ylhäällä. Olin tosi iloinen kun huomasin Pikku-Ruun kääntäneen kylkeään. Jostain syystä minulle tuli kauhean tärkeä olo kun osasin oikein tulkita missä jalat ja selkä sijaitsi.

28+1

Hiukan on aikaa taas vierähtänyt viime postauksesta. Tallinnan reissu meni hyvin. En tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin söin =) Todella rentouttavaa siis. Sokerit oli kaikki kohdillaan, kuten epäilinkin. Viime viikon maanantaina kurkku oli aamusella hieman käheä ja sitten tiistaina ekana työpäivänä olikin sitten jo aikas heikko olla. Aamu alkoi ankeasti turvonneilla imusolmukkeilla. Niin olivat kipeät etten päätä saanut käännettyä kunnolla. Töissä ei olisi auttanut pitää taukoja ollenkaan, koska heti kun lakkasi keskittymästä tuli sellainen olo, että tippuu hetkenä minä hyvänsä. Keskiviikkona oli onneksi se neuvolalääkäri. Hän kirjoitti sitten loppuviikon sairaslomaa ja määräsi verikokeisiin. Tulehdusarvot olivat 45 ja leukosyytit 9.7. Molemmat koholla siis. Hemoglobiini oli 113 eli se on lähtenyt nousuun. Sovittiin sitten perjantaina, että olen vielä maanantain (eli tämänpäivän) pois töistä ja menen aamulla labraan ja iltapäivällä kontrollikäynnille lääkärille. Viikonloppuna nuhainen, raskas ja hutera olo palasi takaisin, mutta tänään tulehdusarvot olivat paremmat ja leukosyytit laskeneet 8.7:ään. Sain vielä tämän viikon sairaslomaa. Että kyllä tämä tästä. Onneksi töissä painottivat sitä, että kukaan ei joudu ahtaalle tai pulaan vaikka sairaslomalla olenkin. Että sitä ei kuulemma tarvitse ollenkaan miettiä.

Oikealla puolella vatsaa on tuntunut inhottavia vihlasuja, mutta lienevät jotain kasvamista taas. Onneksi ovat aika satunnaisia. Pikku-Ruu on tänäänkin liikkunut paljon ja tunkenut varpaitaan tai jotain jonnekkin sellaiseen väliin, että multa meinaa välillä karata huuto. Niin osaa napakasti napauttaa, että oikein kipeää tekee. Mies lupasi pitää pikkuiselle puhuttelun illalla. Mutta ihanaa, että liikkeet ovat noin selkeitä. Ei ainakaan sen suhteen ole siis mitään huolta. Neuvolassa muuten lääkäri epäili että raivotarjonnassa tuolla oltaisiin.

Kaiken tämän lisäksi meillä alkoi kylppäriremontti viikonlopuuna. Seinästä paljastui vanhan muovimaton alta harvinaisen omituinen kahdella jalalla kävelevien puudeleiden somistama lasikuitutapetti. Ja on muuten kiinni niin tiukassa että. Lisäksi muutamasta kohtaa löytyi puudeleiden lisäksi hometta. Mahtavaa...Minä olen keitellyt kahvia miehelle ja apuna olleelle anopille ja yrittänyt olla stressaamatta ja ajattelematta noita pirun puudeleita saati sitä hometta (mikä tosin ei onneksi olekaan ongelma kun se on nimenomaan tuon puudelitapetin pinnassa, ei seinärakenteessa). Anopin kanssa mies repi tapetteja koko sunnuntain, saamatta kuitenkaan juuri mitään aikaiseksi. Tänään sitten appiukko kävi vuokraamassa jonkun helvetin koneen jolla lähtee kyllä vaikka koko seinä. Tuo on siis joku järjettömän kokoinen piikkauskone jossa on todella iso taltta teränä. En varmaan edes jaksaisi kannatella sitä (ja minäkin olen kyllä normaaleilla piikeillä piikkaillut). Tuolla mies sitten surruttaa menemään ja mä istun korvatulpat päässä makkarissa. Säälin kyllä ihan hirveästi meidän kissoja. Mieheni ei pidä koneista, vempeleistä, autoista tai mistään vastaavasta, mutta toi piikki saa jonkun kohdan sen miehisyydestä heräämään. Se on meinaan kummallisesti jopa innoissaan tosta hommasta. Kumma homma =) Mutta hyvä vain, että jaksaa työpäivänkin jälkeen tuolla rusnata. Mä muuten säälin meidän naapureitakin...

Tänään saapui KenguRuusta tilaamani Ergo Baby Carrier -kantoreppu. Värinä juurikin tuo linkin musta/beessi. KenguRuussa oli tarjous jossa oli mukana myös vastasyntyneen lisäosa (mintun värinen oli valitettavasti ainoa vaihtoehto). Hitsin hitsi kun oli kivaa saada jotain uutta vauvalle. Meillä kun on mnyt näitten mun sairastelujen takia jäänyt ihan kokonaan kaikki suunnittellut Ikea-reissut sun muut. Ja voi olla ettei ihan heti ehditä/voida kaupoille lähteäkkään. Innostuin myös tilaamaan Beboliinasta bambu joustofrotee uniliinan. Ystäväni on niin hehkuttanut kapaloinnin toimivuutta ja toisaalta tuollaisen liinan helppoutta, että oli pakko. Ja samalla tilasin sitten myös yhden bodyn ja takin... Kun siis joka tapauksessa täytyy maksaa ne postimaksut ja ne oli alennuksessakin... On muuten vaikea miettiä noitten liinojen jne. värimaailmaa. Tuollakin oli kivoja tuollaisia kukallisia uniliinoja tarjouksessa, mutta päädyin kumminkin valkoiseen liinaan ruskeilla kanttauksilla. Ajattelin, että talvella noi kukkakuviot voi tuntua liian kesäisiltä. Ja talvihan sitten jo kohta on kun pikkuinen maailmaan saadaan.

Sinirastaanpesälle iso kiitos maininnasta! Katselen myöhemmin joskos sitä jaksaisi pistää hommaa kiertämään.

Sokeri

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

Viikot kuluu

Onpas mennyt kauan viime päivityksessä. Tänään viikkoja jo 26+2 ja juhannuskin on ehditty juhlia. Vietimme koko juhannuksen vanhempieni luona. Pikkuveljeni ja isoveljeni puolisoineen olivat myös paikalla. Oli oikein mukavaa, vaikkakin päätäni särki perjantaista lähtien ja olo oli muutenkin huono. Sunnuntaina oikeastaan vasta havahduin kuinka väsynyt ja huonovointinen olin ollut koko viikonlopun. En oikeastaan edes maininnut kellekkään asiasta. En halunnut pilata mieheni tai äitini juhannusta. Kävin eilen lääkärissä joka määräsi loppukuuksi sairaslomalle. Menen siis vasta ensiviikon tiistaina töihin. Hemoglobiinini oli laskenut viime neuvolan (17.6) mukaan 105:teen. Aluksi unohdin hakea raudan ja sen jälkeen olen ottanut yhtä päivässä. Nyt lääkäri nosti annoksen kahteen päivässä. Toivotaan, että olo alkaisi kohentua nopeasti.

Mieskin oli neuvolassa mukana viime viikolla. Eipä se siitä hirveästi varmaan hyötynyt, mutta oli kuulemma mukava kuullu Pikku-Ruun sydämmen tykytys. Pikkuinen tulee kerta kerralta rohkeammaksi puolustustaistelussaan pahaa doppleria vastaan. Viimeksi tunsin potkut hieman sen jälkeen kun anturi oli jo nostettu pois. Nyt kaveri monotti reippaasti anturia kuuntelun ollessa vielä kesken. Hemoglobiinin alhaisuuden lisäksi ei ollut mitään kummallisa. Kaikki oli niinkuin pitikin. Kohdun sf-mitta oli 23.5cm kun se viimeksi oli 19cm. Menee siis ihan nätisti keski- ja yläkäyrän puolessa välissä. Painoa oli tullut 286 g viikossa. Tarkkailen muuten vieläkin lähes hysteerisesti painoani. Vaikka tiedän ettei se kannataisi. Varsinkin kun painon nousu ei tunnu hirveästi riippuvan ruokailustani... Se nousee joka tapauksessa kauheaa vauhtia. Ja toisaalta olen vielä varsin kirkkaasti suositelluissa rajoissa.

Jälkeenpäin on muuten alkanut ottamaan aika paljon päähän se, ettei tuota hemoglobiinia ole seurattu neuvolassa. 12.2 Hb oli huikeat 145 29.4 lukema oli 119. Se on aika kumma, ettei tuossa vaiheessa jo mietitä rautakuurin aloittamista, kun keskiraskaudessa lähes kaikilla Hb laskee. ja vielä kummallisempaa on, ettei seuraavalla neuvolakäynnillä 26.5 ole otettu hemoglobiinia ollenkaan. Kai se nyt pitäisi ottaa edes seurantaan, kun suunta on kumminkin selkeästi alaspäin. Ja sitten lähes kaksi kuukautta myöhemmin kauhistellaan, että no jopas on alas päässyt. Yllätys? No kai se on neuvolankin kanssa sitten niin, että pitää osata vaatia. Eikä tässä mikään hätä sinäänsä ole. Olisin vaan voinut päästä aika paljon helpommalla kun tämä väsymys ja voimattomuus ei olisi päässyt ihan näin pitkälle. Ja kun siellä neuvolassa kumminkin juostaan kolmen viikon välein, eikä sieltä hirveästi mitään "henkistä" ole irti saanut, niin voisiko sitten edes tehdä tällaiset seurannat ja huolehtia niistä ilman odottajan aktiivista panosta ja muistuttelua? Vali vali...

Töissä sairaslomani otettiin hyvin vastaan. Lähin esimieheni kehoitti lepäämään ja totesi, että on sääli kun olen poissa, mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi mieltäni lämmitti kun hän vielä kysyi, että kaikki varmasti on kuitenkin kunnossa ja korjaantuu levolla. Hyvään harjoittelupaikkaan olen kyllä päässyt. Kyseinen firma on kyllä kohottanut profiiliaan ihan hirveästi. Ja olen kumminkin aina pitänyt sitä hyvänä firmana.

Meillä oli Tallinnan-reissu suunniteltuna viikonlopulle. Tarkoituksena on lähteä perjantaina (joukossa mukana siis minä, mieheni, serkkuni ja hänen poikaystävänsä) ja yöpyä kaksi yötä tätimme asunnolla. Utelin eilen lääkäriltä, että pitänee varmaan peruuttaa koko reissu (mikä on harmillista senkin takia, ettei rahoja varmaan enää saa takaisin.) Lääkäri oli sitä mieltä, etten missään nimessä saa perua matkaa ja että oikeastaan minun pitää lähteä sinne. Mennä omaan tahtiin, rentoutua ja lomailla. Kuulemma juuri se mitä nyt tarvitsisin. Eli minulla on lääkärin määräys kyseiselle matkalle. Silti hieman mietityttää onko se sopivaa ollenkaan.

Anoppi oli jo muutama viikko sitten ostanut pienelle alesta Tutan punaisen potkupuvun. Ensimmäinen vaatelahja pikkuiselle. Oma äitini toi laivalta tuliaiseksi kahdet Espritin bodyt ja college-asun. Olivat kyllä aivan ihanania. Onko väärin jos haluaa pukea lapsensa pelkästään Espritin ja Benettonin vaatteisiin... Ei vaan, tottakai ihania vauvan- ja lastenvaatteita on vaikka millä mitalla monilla merkeillä. Äitini ostoksissa värinä oli rohkea vaaleanpunainen. Jos Ruu onkin poika saa hän totutella pinkkiin, mutta eikös se ole aika muodikas väri miestenkin asusteissa =)

Vaaleanpunaista valitsin luonnovalkoisen kaveriksi myös virkkaustyöhöni. Nyt kun olen sairaslomalla ja tarvitsen jotain rentouttavaa tekemistä, niin ajattelin virkata vauvalle jotain. Tosin en osaa alkuunkaan virkata joten tiedä tuosta rentouttavasta sitten... Ostin oikein sellaisen lehdenkin mistä noita ohjeita voi katsoa. Harmi vain, että ne ohjeet on kirjoitettu jollain salaisella koodikielellä mitä ainakaan minä en osaa purkaan. Ensimmäiseksi virkkuutyökseni valitsin sitten ihan omasta päästäni vauvanpeiton. Tämä siksi, että osaan virkata ainostaan sitä yhtä "perusjuttua" (huomaa ammattitermit), eikä minulla ole hermoja tehdä mitään kauhean tarkkaa (eli sellaista minkä pitäisi sopia päälle). Nyt olen jo onnistunut kaivamaan ala-astemuistoistani myös pylvään ja puolipylvään teon. Eli näillä mennään. Onneksi vauva ei peittojen päälle syntyessään ymmärrä. Ja eikös se ajatus ole tärkein? Ainakin tuo viltti (mikäli ikinä valmistuu) on rakkaudella tehty. Luulis lämmittävän =) En muuten ikinä olisi kuvitellut sanovani: Virkkaan vauvalleni peittoa. Että kaikkea sitä ihminen tekeekin...

Pistän tähän loppuun muutaman kuvan meidän vaunuista.

23+0

Poks Poks. Viikot kulkee eteenpäin tasaisen varmasti. Masu on kasvanut kovaa vauhtia, mutta onneksi kuitenkin kiltisti keskellä käyriä.

Neuvola oli maanantaina ja se oli taas aika turha tapaus. Painosta valitti, mielestäni ihan turhaan sillä sitä on tullut n. 6 kg raskauden aikana. Ei sen pitäis nyt vielä ihan liikaa olla. Arvot oli kunnossa ja sydänäänet löytyi nopeasti. Pulssi pikkuisella huiteli 140 ja 150 välillä. Hiukan taisi kuuntelu Pikku-Ruuta harmittaa, kun tuntui muutama muksaus heti kuuntelun perään. Kelan laput sain (odottavat vielä palautusta) ja sairaalan esitieto-lomakkeen. Sitten täytin jonkun surkuhupaisan kyselyn mielialoistani. "Onko itsesi satuttaminen tuntunut hyvältä ajatukselta viime päivinä?" Surkeinta asiassa ei ollut itse kysely, vaan sen läpikäyminen. Täti otti täyttämäni lapun ja pisteytti nopeasti: "Kaksi pistettä, se on hyvä, ei siitä sen enempää." Jahas, se oli siis siinä sitten se keskustelu... Ei sinäänsä, olen ollut jo pari vuotta vallan onnellinen koko ajan ja kasvavasti jopa, mutta jotenkin tuntui aika köyhältä tuollainen. Että ei kyllä vahingossakaan huomattaisi jos minulla olisi jokin huonosti tai jos olisi jotain sydämmellä. Täysin turhaa siis.

Viime sunnuntai-illalla mies yritti kuunnella pikkuisen sydänääniä poski mahallani. Jonkin ajan kuluttua Pikku-Ruulla meni ilmeisesti hermot ja se potkaisi mojovasti miestä poskeen. Niin että molemmat tunsimme sen oikein hyvin. Miehen ilme oli aivan ihana. Sen suu levisi isoon hymyyn ja silmät tuikki tähtinä kun se hihkaisi: "Potkasko se mua päähän?". Voi sitä naurua mikä siitä seuras. Ja tais mulla muutama kyynelkin siinä samalla tulla.

Pistän tähän vauvelin tossu-kokoelmasta kuvan. Miestä nauratti, että taitaa tulla äitiinsä kun sillä on jo noin monet kengät vaikkei ole edes syntynyt saati osaa kävellä. Mutta ei niillä kengillä tarvi kävellä, kunhan ne on nätit =)


Siniset hiiret on miehen tuoma tuliainen Ruotsista, norsutossut oli pakko ostaa kun ne oli yhteensopivat sen hupparipuvun kanssa ja keltaiset happy starit on isoveljeltä ulkomaan tuliaisia. Että kyllä vauvelin kelpaa =)

edit: lisäsin tosissaan aikaisempaan postaukseen kuvat

Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.


Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.


Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

Vappuja

Eli myöhästynyttä vappua kaikille! Me vietimme vapun pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä luona Turussa. Menimme heille keskiviikkona ja lähdimme vasta perjantaina. Päivät olivat mukavia ja ohjelma sopivan rento ja rauhallinen minulle. Voin sanoa viihtyneeni todella hyvin. Kiitoksia sinne päin siis erinomaisesta seurasta ja viihdykkeestä! Ja vaikka näin ystäviänikin (liian lyhyen aikaa tosin) ja vetäydyin nukkumaan jo yhdentoista maissa, niin silti oli aikaa touhuta kaiken näköistä kivaa vappupiknikistä lettujen paistoon. Ensimmäisenä yönä vatsa oli hieman kipeä, mutta sekin oli onneksi ohi menevää. Oli hauska huomata vappupiknikillä, miten paljon siellä oli lapsiperheitä. Monessa seurueessa oli kolmetkin vaunut vierekkäin viltin reunalla. Ehkä sitten ensi vuonna uskallamme lähteä piknikille Pikku-Ruun kanssa.

Oli mukavaa myös nähdä serkkuani ja hänen tyttöystäväänsä, joiden laskettuaika on pari viikkoa meidän jälkeemme. Oli mukavaa jutella toisen ensiodottajan kanssa ja toisaalta kuulostella saman ikäisen serkkuni mietteitä isäksi tulosta. Vaikka olisi erilaisessa elämäntilanteessa, niin lapsen saamiseen liittyvä ajatukset, toiveet ja pelot tuntuvat olevan aika pitkälti samanlaisia.

Tänään olimme anopilla pihakiveystä tekemässä. Tosin minä en saanut koskea mihinkään ja mies huolehti minut vielä varjoon istumaan, etten saa auringon pistosta. Suloisia nuo ihmiset kun ne hyysää. Miehen mummon tullessa tein tiukan väistöliikkeen kun hän yritti tarrata ulos pullahtaneeseen masuun. Minusta tuntuu, että tuosta mahan taputtelusta tulee varmaan pienoinen ongelma minulle. Se tuntuu epämiellyttävältä ja siltä kuin yksityisyyteeni kajottaisiin. Siis näpit irti mun mahasta!

Turusta tarttui mukaan Pikku-Ruulle huppari ja housut (otimme kokoa 68 kun niitä ihan pieniä varmaan kertyy aika paljon):



Oli hankala ottaa kuva, kun nuorempi kissoista ei mitenkään pystynyt ymmärtämään ettei hän saa käpertyä puvun päälle makoilemaan. Aina se ehti luikahtamaan kuvaan ja puvun päälle. Vikkelä otus =)

Huomenna 19+0. Viime viikolla tuntui oikealla puolella pari kertaa peräikkäin kuin ilmakupla olisi puhjennut mahan pinnassa. Makoilin sängyssä ja lauleskelin mahalle Hectorin Mandoliinimiestä. Silittelin mahaa samalla ja käden alla oikealla puolella tuntui siis nuo kuplat. Samanlainen tuntui myös seuraavana aamuna suurinpiirtein samassa kohdassa. Sen jälkeen ei taas mitään. Ehkä siis tunnen jo jotain aina silloin tällöin (eli siis silloin kun Ruu sattuu olemaan sopivassa asennossa potkiessaan).

Valehtelisin jos väittäisin...

Kävimme tänään miehen kanssa läheisellä terassilla siiderillä. Omassa lasissani oli toki alkoholiton versio, mutta terasilla siiderilasi kädessä istuminen antoi taas varmaan ohikulkijoille tällä pienellä paikkakunnalla ihmeteltävää. Valehtelisin jos väitäisin, että en itse koskaan ole "tuominnut" mielessäni raskaana olevaa naista sen perusteella, että hän istuu terassilla tai baarissa. Ihan kuin siinä olisi jotain pahaa ja ihan kuin hänen olisi pakko juoda alkoholipitoisia juomia. Ravintoloistahan ei tietenkään muunlaisia juomia saakaan. Taidan olla hiukan huono ihminen...

Tajusin (kauhukseni) terasilla istuessani, että kaikki tulee muuttumaan (yllättävää eikö...). Luonnollisesti ensin tämä 5 kk ja imetysajan kestävä täysalkoholittomuus, tämän muutoksen toki olin tajunnutkin. Mutta nyt vasta todella tajuntaani iski ymmärrys eräästä toisesta muutoksesta. Emme enää koskaan voi mieheni kanssa lähteä extempore terassireissulle, joka yllättävän seuran ja kesäisen huumaavan illan takia kestääkin seuraavaan aamuun. Tällainen satunnainen juopottelu ja seikkailu on nyt siis takana päin. Eipä se (tietenkään) mikään maailman suurin menetys ole, eikä tämän ymmärtäminen järkyttänyt maailmaani. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että en hetkeäkään tuntenut ahdistusta tämän tajutessani. Tämä pieni yksittäinen asia kuvastaa kaikkea sitä mikä tulee muuttumaan, tajusimme tai emme. Ja ehkä parhaiten nuo meidän iloiset illanvietot ja niistä luopuminen kuvastavat sitä kaikkea vapautta jonka menetämme sitoutuessamme pieneen, meistä täysin riippuvaiseen nyyttiin. Ja todellakin valehtelisin jos väittäisin, ettei se koskaan pelota minua vaikka innolla muutoksia ja uutta elämää odotankin.

Huomenna 18+0 (potkisit nyt jo)

Olisitko kiltti ja potkisit jo!

Niin tänään siis 17+4 ja liikkeitä ei tunnu. Malttamattomana odotan vaikka tiedän, ettei ensimmäistä kertaa odottavan ole mitenkään "pakollista" vielä tuntea liikkeitä. Varsinkaan kun minulla on istukka etuseinässä mikä vaimentaa liikkeiden tuntemista. Noin viikko sitten illalla makoilin sohvalla ja hellein vatsaani. Aikani siinä siliteltyäni tunsin kuin ilmakupla olisi kulkenut pienen hetken ihan alavatsan pinnassa vasemmalla puolella. Saattoi olla ilmaakin, mutta erilaiselta se tuntui. Innostuin, että tästä se alkaa. Ja sen jälkeen ei mitään. Ottaa päähän. Ja sitten alkaa huolestuttamaan, kunnes taas rauhoittaa itseään yllä mainituilla faktoilla. Maltti on valttia...

Viikonloppuna kävimme kaupoilla ja matkaan tarttui (aivan ylihintainen) body:


Ostettiin 6-9 kuukautiselle, että menis sitten vähän "isompana". Tosin en tiedä tuleeko tuollaista oikeasti pidettyä vauvan päällä. Ei ehkä mikään söpöin ilmestys, mutta rock vähintäänkin.

Tämä viikko on koulun suhteen (luojan kiitos) ohi. Taisin selvitä kaikista tämän viikon kokeista. Maanantaina olisi vielä kaksi koitosta jäljellä ja sitten pääsee vapun viettoon ja kesän aloittamiseen. Kesätyöt alkavat siis 5.5. Muutama päivä on aikaa hengähtää ja kerätä voimia. Nyt se on helpompaa, kun vapustakaan ei saa tänä vuonna krapulaa =)

Ai niin viime viikonloppuna mietein isovanhempien nimityksiä. Tyyliin; miehen äiti on sitten "sen paikkakunnan" mummo ja minun äitini on "tämän paikkakunnan" mummo. Sitten aloin ihan tosissani miettimään, että mikä ihme mä sitten olen. Meni hetki ennen kuin välähti; Ai niin Äiti!... Saattaa olla, että menee hetki ennen kuin tähän ajatukseen todella tottuu =)

Potki jo!

16 + 0

Tästähän on tullut kerran viikossa päivitettävä blogi.

Koulussa on hurjasti kiireitä ja väsymys painaa päälle. Pahaolo on vaivannut aina välillä ja viime yönä heräsin kovaan kipuun heti rintalastan alla. Kipu säteili rintakehään ja olkapäähän asti. Yöllä sitä tietenkin pelkäsi sydänkohtausta ja vaikka mitä. Onneksi herätin miehen, joka sai minut rauhottumaan ja pystyin joten kunten nukahtamaan uudelleen. Todennäköisesti tuo "kohtaus" oli rasvaisen ruuan aiheuttamaa ärsytystä, ikäänkuin närästystä. Olin illalla syönyt vieraisilla ollessani paljon sipsejä ja muita herkkuja. Nyt loppui sitten kaiken rasvaisen ruoan syöminen.

Meillä on miehen kanssa kehittynyt ihana sunnuntai-illan perinne. Minullahan vaihtuu raskausviikot aina sunnuntaisin. Käperrymme illalla peittojen alle ja minä luen neuvolasta saamastamme vauvakirjasta alkavan viikon tapahtumat. Mitä sikiölle kuuluu, mitä odottavalle äidille tapahtuu ja mitä tulevan isän pitäisi huomioida. Pohdimme yhdessä näitä asioita ja haaveilemme tulevasta. Ne ovat ihania ja lämpimiä hetkiä, jotka toivon muistavani aina (ja etenkin silloin kun on vaikeampia aikoja). Miten onnelliseksi ihminen voikaan tuntea itsensä maatessaan omassa sängyssään oma käsi vatsan päällä ja miehen käsi suojelemassa molempia päällimmäisenä.

Että jos joskus pääsee unohtumaan, tai asiasta on epäselvyyttä: Olen aivan järjettömän onnellinen elämääni tällä hetkellä.

15+0

Eli uusi viikko alkaa taas. Tiistaina on neuvola. Sitä odotan jo innolla, sillä haluaisin päästä taas kuulemaan sydänäänet ja varmistumaan, että kaikki on hyvin. Muuten täällä on mennyt kaikki aika tasaisesti. Väsymys on helpottanut, mutta paha olo on nostanut päätään. Että se siitä hehkeästä keskiraskaudesta...

Olin viime viikolla kirjoittamassa työsopimusta kesäksi ja kerroin pomolle olevani raskaana. Hän onnitteli kovasti ja kysyi kauanko olen tiennyt. Pakkohan siihen sitten oli vastata, että tiesin jo silloin kun olin haastattelussa, mutten viitsinyt vielä silloin kertoa kun olin niin alkuvaiheessa vasta. Pomo totesi, ettei tietenkään tarvinnut kertoa sillä eihän raskaus tähän työsuhteeseen mitenkään vaikuta. Hän kiitti kuitenkin kovasti, että kerroin hänelle nyt. Sanoin myös sen vuoksi halunneeni sopimuksen vain heinäkuulle, että mahdollisimman varmasti pystyisin tekemään kesän ilman sairaslomia tai muita. Hän kuitenkin ehdotti että jatkaisimme sopimusta elokuun lopulle asti! Aivan ihana suhtautuminen ja mahtavalta tuntuva työpaikka. Pomo tosiaan on vielä mies, joten yllätyin yltiöpositiivisesta asennoitumisesta todella paljon. Aivan mahtavaa!


Viikonloppuna olin äitini kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui vaunut. Hassua ajatella, että me omistamme nyt sitten lasten vaunut. Tai yhdistelmävaunut/rattaathan nuo on. Saksalaiset Teutonia -merkkiset kärryt heittoaisalla ja muilla hilavitkuttimilla. Ale hinta oli 399.- ja mukana tuli siis kova kantokoppa. Toivotaan, etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Pidin kyllä noista todella paljon, enemmän kuin Emmaljungan ceroxista (joka oli siis toinen vaihtoehto). Vaunujen valinta taitaa olla aika paljon makukysymys. Kaikista vaunuista kun tuntuu löytyvän samat perusjutut. Jossain vaunussa on joku hyväpuoli, mutta toisaalta siitä saattaa puuttua joku toinen asia. Ja käytössä vasta tietää tuliko ostettua hyvät ja mitkä asiat sitten ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä puolet todella ärsyttäviä. Äitini loppujenlopuksi halusi maksaa vaunut ja annoin hänen tehdä niin. Ostakoon tulevalle lapsenlapselleen. Tosin nyt täytyy selittää anopille jotain, sillä hänkin olisi kai halunnut ostaa meille vaunut... Muuten meillä on kohta mummojen sota käynissä.

Anniina oli blodgissaan aikaisemmin pohtinut vauvakuumetta. Tämä sai minut miettimään asiaa omalla kohdallani. En ole aikaisemmin uskonut koko kuumeeseen. Ajattelin, että se on akkojen höpötystä. Nuoret hukassa olevat naiset haluavat elämälleen jotain tekemistä ja miettivät sitten, että voi vitsi kun vauvat on ihqui ja semmonen ois siis tosi kiva. Tai että vauvakuume on kolmikymppisten kaiken haluavien uraohjusten tapa perustella tympiintyneille miehilleen, että nyt sitten se kuuluisa biologinen kello tikittää. Että tik tak ja täydellinen perhe tänne. Kun ei muutakaan enää keksitä.

Ja sitten se iski, eikä se ollut mitään mitä olin kyynisesti aikaisemmin ajatellut. Vauvakuumeeni alkoi salakavalasti ihan vain muutamalla mietteellä. Aaamuisin saatoin miettiä miten erilainen aamurytmi olisi vauvan kanssa. Koulusta tullessani saatoin yllättää itseni pohtimasta kuntani lastenhoitojärjestelyjä. Ja iltaisin mieleni hapuili jotain pehmeää ja vauvan tuoksuista. Tämä oli vielä ihan siedettävää ja hauskaa, mutta sitten se syveni. Ja syveni. Lopultaa minusta tuntui kuin elämässäni ei olisi juuri mitään järkeä. Kuin olisin vain välitilassa, menossa jotain tärkeää kohti, mutta tällä kyseisellä vaiheella ei olisi mitään virkaa tai merkitystä. Pelkästään elämästäni ei puuttunut jotain vaan myös minusta ihmisenä, naisena. Jokin tärkeä pala oli kadoksissa ja se pala ei ollut mikään pieni murunen vaan musta suuri aukko. Tämä kaikki tuntui lähes fyysisenä kouristuksena mahan pohjassa. Lisäksi soppaa hämmensi ihmetys tästä kaikeasta. Miten yht´äkkiä lähes täydellinen elämäni olikin aivan turha? Ja miten ihmeessä siitä, saati minusta itsestäni, puuttui jotain kun aina ennen elämäni ja minuuteni oli ollut verrattaen ehyttä.

Että pitänee pyytää koko maailman vauvakuumeisilta naisilta anteeksi. Olen pahoillani, en aikaisemmin tiennyt mitä käytte läpi. Ja kyllä, olen Anniinan kanssa samaa mieltä siitä, että terminä vauvakuume on aivan liian kevyt ja huoleton.

Kissojen koiruuksia ja mammavaatteita

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huominen aloitetaan 14+0 hymyllä =) Taitaa tämä jäljellä oleva kuusi kuukautta mennä nopeammin kuin osaan kuvitellakkaan. Lisään muuten tuonne sivuun Pikku-Ruun uusimman kuvan.

Keskiviikkona nuorempi kissoistamme oli rasittava. Se halusi huomiota ja juuri siihen kainaloon, missä viinirypälekulho sopivasti lojui. Siirtelin sinnikkäästi kissaa kerta toisensa jälkeen minulle paremmin sopivalle kyljelle. Viimeisellä kerralla mieheni sattui yskäisemään juuri passelissa kohdassa, mikä sai jostain syystä kissassa aikaan pakokauhun. Pelästyessään se pyrkii sängyn alle - suorinta tietä. Tällä kertaa minä satuin olemaan kissan ja suorimman reitin välissä joten otus ampaisi ylitseni ja ponnisti mahani päältä vielä lisävauhtia. Tai siltä se ainakin tuntui. Viisi kiloinen kaveri kun pomppii päällä niin eihän se tietenkään mukavalta tunnu. Tiedän kyllä, että sikiö on hyvin suojassa lapsiveden ja kaiken muun takia. Hermostuksissani soitin kuitenkin seuraavana päivänä neuvolaan ja pyysin päästä kuuntelemaan sydänääniä. Aivan mahtava laitos tällainen Suomen neuvolapalvelu! Eli viikolla 13+5 Pikku-Ruun pulssi oli 152. Liikettäkin kuului. Painoa en ollut saanut yhtään lisää ja verenpaine oli hyvä. Täti sanoi, että raskauden myötä sitä joskus pelkää kaikkia asioita ja että parempi tuollainen on tarkistuttaa kuin kiusata lasta stressaamisella.

Tänään missionani oli ostaa housut itselleni. Löysin mukavat äitiysfarkut. Oli kyllä hassua etsiä liikeestä äitiysvaatehyllyt ja alkaa penkomaan. Ei noista farkuista edes oikein huomaa että ovat äitiysmallia, etenkin jos pitää vyötä. Sen verran kapea se kangaskaistale on. Pähkäilin, että saattavat olla hyödylliset myös synnytyksen jälkeen. Vaikka ulkopuoliset eivät varmasti mahassani mitään outoa vielä huomaan, on nuo äitiyshousut kyllä niin paljon mukavammat jalassa. Viime viikolla olin useina päivinä tunneilla pitkän paidan kanssa housut auki =) Vaatekaupoilta tarttui mukaan tavallisen topin lisäksi myös alennuksesta ostettu tunika kesäksi. Niin ja sitten tietysti tämä:


Ei voinut vastustaa =) Se menee samaan kasaan pikkuisen valkoisen bodyn ja söpön vihreän norsu-kuvioisen bodyn kanssa. Pehmoisia.

12+0 ohitettu

Eli tänään komeilee sitten 12+1. Miehelle eilen sanoin, että yksi virstanpylväs on saavutettu. Yllätyin siitä, kuinka iloinen se asiasta oli. Kaipa tuokin jännittää ja huolehtii enemmän kuin välillä näyttää. Hassu ja ihastuttava se on muutenkin. Eilen se oli heti aamusta valmistautunut suklaamuna-kulhon kanssa virpojia lahjomaan. Oli muuten pettynyt mies illalla, kun ei yhtä ainokaista trullia käynyt. Yritin sille kyllä sanoa, että ei ne kerrostaloihin niin suurina määrinä tule.

Piti muuten kirjottaa jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi. Saamattomuus onkin läsnä koko ajan nykyään. En saa otetta koulusta, en huushollin huollosta, en pyykin pesusta tai edes ruoanlaitosta. Ilmeisesti haluaisin vain käpertyä sängylle Pikku-Ruun kanssa ja helliä yhteistä olomuotoamme. Todella outoa ja edelleenkin varsin rasittavaa. Meillä kun alkaa koulussakin olemaan suurin kiire päällä ja tehtäviä vaikka naapureille jakaa. Mutta ei niin ei. Ehkä tämä on joku luonnon tapa varmistaa, että pieneen tulokkaaseen aletaan valmistautumaan? Viesti on hei jo mennyt perille, nyt tarvis jaksamista ja motivaatiota!

Torstaina on sitten np-ultra. Sanomattakin lienee selvää, että se jännittää jo nyt. Usko siihen, että kaikki on kunnossa on kuitenkin kova (tai ainakin kohtalainen...). Lupasimme toisillemme, että jos ja kun kaikki on kunnossa niin menemme ja ostamme Pikku-Ruulle symbolisesti jonkun potkupuvun tai vastaavan. Ikäänkuin huudamme ääneen, että meidän pienokaisemme kasvaa ja voi hyvin, me saamme vauvan! Ja sitten sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella ennen kuin minut siihen pakotetaan.

Kerroin muuten koulussa yhdelle ystävälleni. Se hyppi ja pomppi ja kiljui =) Oli mukavaa kun kaveri oli niin täysillä iloinen puolestamme. Olen myös nähnyt unia missä kerron eri ihmisille, että meille tulee vauva. Jotenkin tässä vaiheessa se kertomisen vimma alkaa kummasti laantumaan. Sillon ihan alussa olisi halunnut tiedottaa kaikille tutuille ja tuntemattomillekkin asiasta. Nyt olen ajatellut, että ehkä en koulussa kerro oikeastaan muille. Huomaavat sitten jos se nyt sattuu näkymään ulospäin ennen huhtikuun loppua. Hassu muutos mielestäni.