Muutoksia

Tein muutaman muutoksen blogiini. Uusi pohja on otettu sivulta Simply Fabulous Blogger Templates. Vaihdoin Neppa odottaa nimen uuteen, sillä enhän minä enää odota. Tai odotan tietysti kaikenlaista, ensimmäistä kääntymistä, askelta, sanaa ja vaikkapa ensimmäistä hoitopäivää (kauhunsekaisin tuntein tosin). Mutta en kuitenkaan odota enää vauvaa, joten nimen vaihto tuntui sopivalta. Jotain linkkejä ehkä hukkasin prosessin aikana.

Nuppu on muuten 3,5kk kypsässä iässä alkanut vierastamaan. Viimeiset neljä kertaa jonkun isovanhemman näkeminen on johtanut itkuun. Aluksi itku tuli jos mummu otti syliin, mutta tänään itkun sai aikaiseksi pelkkä juttelu ja katselu. Aina on heti rauhoittunut äidin tai isän syliin ja myöhemmin sitten hyväksynyt mummun ja papankin sylin. Muiden vieraiden kanssa ei ole tainnut ola samaa, mutta tämä johtuu varmaan siitä että isovanhemmat ovat *hieman* innokaita ottamaan Nuppusta syliin. Taitaa niiden vauhti olla neidille hieman liikaa. Pelottaa vaan, että jos tää tästä pahenee niin vaikeutuu kaikki vieraisilla käyminen hieman, eikä me enää ikinä päästä minnekkään kun ei voi jättää hoitoon... En mä ees tienny, että noin nuorena voi jo vierastaa. Jossain luki silti, että vierastaminen on älykkyyden merkki. Ehkä Nuppu on siis varsin älykäs. Vois käyttää sitä älyään ennemmin vaikka ympäri menemiseen tai johonkin muuhun mukavaan ja odotettuun kehitykseen.

Kehitystä on kyllä taas tapahtunut. Nykyään nauretaan usein, välillä oikein hekottaen. Se on kyllä ihan ihmeellisen ihana ääni. Sitä vois kuunnella vaikka kuinka kauan. Usein saan pikkuisen nauramaan puhaltelemalla vatsaan. Yritin yhtenä, oikein nauravaisena, päivänä kuvata videolle tätä ihmettä, mutta tulos ei ollut kovin hyvä. Videolla Nuppua ei vois vähempää mahaan puhaltelu kiinnostaa, oma nyrkki on paljon kivempi. Äiti sitä vastoin on lähes hysteerisen innostunut leikkimään, touhottaa, läpertelee ja lässyttää nolosti ja on melkein pyörtyä kaikesta siitä puhaltelusta. Ja kukaan ei varmasti usko, että juuri ennen kuin otin kameran esille, samainen leikki oli toistuvasti aivan mahdottoman hauska. Tolla lapsella on varmaan joku salainen missio nolata mut kaikissa mahdollisissa tallennettavissa hetkissä.

Leikkimatolla maatessa ollaan alettu tarraamaan siinä roikkuvia eläinparkoja jaloista. Äiti testasi tätä tartuntaa kala-helistimellä. Ja kappas! Niin vain neiti (ehkä 10 minuutin ihmettelyn jälkeen) tarras molemmin käsin fisuun kiinni ja yritti tunkea sitä suuhunsa. Ei ole vielä selkeästi nähnyt elokuvaa Nemoa etsimässä. Siinä opetetaan, että "Kala on kaveri, ei murkina." Noh tämän (äidin mielestä mahtavan) tempun Nuppu toisti useaan otteeseen. Kala parka oli inhottavan märkä ja kuolaisen niljakas harjoittelun jälkeen. No, one for all...

Mua on muuten alkanut jo ahdistamaan Nupun hoitoon laittaminen. Kauheasti mietittävää ja päätettävää. En oikein tiedä edes mitä hoitomuotoa kannatan. Ja nyt en viittaa mitenkään lähipäivinä puhuttaneeseen "taistoon" josta mm. Piuku kirjoitti blogissaan. En edes viitsi lähteä kommentoimaan tuota järjetöntä tapahtumaa, tulee vaan rumaa jälkeä ja hermon menetystä. Takaisin asiaan... itse olen ollut perhepäivähoidossa ja mies sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa. Päiväkodissa saattaisi hoitohenkilökunta olla ammattilaisempaa ja valvonta parempaa. Valvonnalla tarkoitan nyt hoitajien valvomista, ei lapsien valvontaa =) Eli siis perhepäivähoidossa voi olla vaikeampaa tietää mitä niiden seinien sisällä oikeasti tapahtuu, onko olot hyvät ja hoito asianmukaista. Etenkin kun Nuppu tulee olemaan niin kovin pieni hoitoon mennessään (n. 1v 2kk). Mutta toisaalta perhepäivähoidossa, pienessä ryhmässä, tuollainen pikkuinen toukka voisi pärjätä paremmin. Enkä tiedä kuinka paljon luotan kaupunkini päiväkoteihinkaan. Pitäisi selvittää mitä yksityinen päiväkoti maksaa ja onko sinne mahdollista päästä. Tai sitten pitäisi jäädä vielä vuodeksi kotiin ja lykätä koko hommaa, mutta kestäiskö pää sitäkään ja kuinka hankalaa koulun jatkaminen olisikaan kahden vuoden tauon jälkeen. Onhan tässä nyt vielä paljon aikaa miettiä. Kouluni alkaa syyskuussa ja tarkoitus olisi, että mies jäisi kesälomalle/isäkuukaudelle/hoitovapaalle loppuvuodeksi. Ollaan pistetty rahaa säästöön jotta tämä onnistuisi. Eli vuoden päästä Nuppu menisi vasta hoitoon. Mutta kai se on hyvä miettiä näitä ajoissa ja kai sitä paikkaa täytyy hiukan ennen tarvetta hakeakin.

Niin ja se imetys. Sen kanssa tapellaan vieläkin. On päiviä kun se ei onnistu lainkaan. En ymmärrä miksi tuo otus yrittää niin epätoivoisesti vierottaa itseään. Mutta nyt on taas ollut monta päivää niin, että hiukan kyllä kiukutellaan, mutta kumminkin suostutaan syömään. Välillä kun ei suostuta sitten niin millään. Sitten pitää yrittää pumpata ja syöttää pullosta. Tämä on vaan haastavaa kun lapsi itkee, äiti on tuskanhiestä märkä ja yrittää epätoivoisesti olla rauhallinen ja pumpata onnistuneesti tarpeeksi maitoa. Korviketta on siis joutunut antamaan muutaman kerran ja iltaisin annamme viimeisen syötön korvikkeena yleensä aina. En vaan enää väsyneenä jaksa tapella ja vääntää. Illat on alkanut muuten menemään mukavemmin. Nuppu on nukahtaa 21-22 vanhan 24-01 sijaan. Todella mukavaa! Herätyskin tapahtuu sitten aikaisemmin eli kahdeksan aikoihin, mutta sekin on vaan kiva. Toivotaan, että tämä jatkuisi. Toivoisin myös, että itse nukkuminen rauhoittuisi hieman. Se on semmosta pyörimistä, tutin suusta sylkemistä ja heräilyä. Sinnikkäästi laitan vaan tuttia takaisin niin kyllä siltä aina taju lähtee. Normaalisti syödään yöllä vain kerran, noin kello 04.

Mutta nyt olen "tuhlannut" päikky-aikaa blogiin jo vaikka kuinka. Jotain muutakin vois ehkä tehdä kun toinen nukkuu (miten ois syöminen...).

Päivää pitkästä aikaa

Aikaa on vierähtänyt todella paljon, kun mukamas aina on niin kiire.

Pöppis on kasvanut kovasti. Katselin yhtenä päivänä valokuvia ja totesin, että eipä tuo ole enää mikään vastasyntynyt vauva, vaan vallan iso tyttö jo! Vaikka kaikki aina hokevat miten nopeasti vauvat kasvaa, en silti tajunnut että se todella tapahtuu noin nopeasti. Hymyjä singahtelee hyvinä päivinä joka suuntaan ja huonoinakin ainakin herra mustekalalle ja muutamalle muulle lelulle. Makuuhuoneen tapetin kukkaset saavat myös yleensä aamuisin oman hymy-annoksensa. Lisäksi joka aamuinen hiusteharjaus peilin edessä saa yleensä isot hymyt aikaiseksi. Kädet ja jalat viuhtoo kovasti, näyttää kuin pieni variksenpoikanen opettelisi lentämään. Lisäksi ollaan opittu paljon uusia ääniä. Nyt on selkeästi erotettavissa kipu-huuto, nälkä, kiukku ja esim. tylsistyminen/syliin kaipuu. Tiuhaan tahtiin kuuluu uusia kiekahduksia.

Imettäminen on onnistunut (välillä hammasta purren ja yölläkin pumpaten) oikein hyvin. Muutamana iltana ollaan annettu korviketta kun äidillä ja tyttärellä on molemmilla mennyt hermot, mutta silloin Pöppis on syönyt sitä vain n.20 ml, eli ei oikeastaan mitään. Imettäminen on muuten aika kompleksinen juttu. Se on minusta työlästä ja hankalaa, vaikka se on hyvin onnistunutkin ja maitoa on riittänyt. Silti se on jotenkin stressaavaa kun ei tiedä paljonko vauva syö ja saako se oikeasti tarpeekseen. Pitää miettiä omia syömisiä ja juomisia ja koko touhu vie aikaa. Jos haluan lähteä jonnekkin vauvan kanssa pitää aina miettiä missä imetän (en oikein pidä ajatuksesta julkisesta imetyksestä) ja jos haluan lähteä ilman vauvaa pitää iana pumpata maitoa pakkaseen. Tiedän kyllä, että monet kokevat imettämisen helpoksi ja näppäräksi. Minä en koe. Aion silti kyllä imettää niin pitkään kuin se on mahdollista ja niin pitkään kun se ei ahdista minua. Imettämiseen on muutenkin ladattu ihan hirveästi jotain kummallisia "hyvä äiti"-oletuksia ja jokainen puolituttukin aloittaa keskustelun jonkilaisella "onko maito riittänyt" -kommentilla. Olen ottanut tavaksi sanoa "oikein hyvin" ja aion jatkaa tätä niin kauan kuin edes hiukan imetän, riippumatta siitä miten maito oikeasti on riittänyt. Minun rintojeni maidontuotanto ei kuulu millään tavalla kellekkään, enkä aio alkaa mitään tilitystä siitä tekemään. Ja ärsyttävimpiä kommentteja on tullut silloin jos on kertonut, että välillä tuntuu siltä kuin maito ei riittäisi ja illat on ollut joskus aika hankalia ja raskaita. Joka kerta saan ihmisiltä (yleensä itseäni vanhemmilta naisilta) lämpimän äidillisen hymyn ja "syö, juo ja nuku tarpeeksi" -mantran. Ihan tosi, voitte kyllä uskoa että teen kaikkeni jotta saisin lapseni ruokittua omista rinnoistani, en kaipaa ulkopuolisen "tietoa" siitä, että vauvan rintaraivarit johtuvat juomattomuudestani. Ja silti, vaikka vihaan kaikkea typerää syyllistämistä ja imettäjien glorifiointia, tuntui kauhealta ja jotenkin nololta ostaa pari purkkia korviketta varuiksi kaappiin. Teki mieli selittää kassaneidille, että kyllä meillä oikeasti ollaan ihan täysimetyksellä ja että nää on niinku vaan varatoimi, varmuuden vuoksi. Jälkeenpäin häpesin itseäni ja reaktiotani. Ihminen on kummallinen.

Nyt kun pääsimme tähän "huono äiti" -teemaan niin paljastettakoon, että olemme jättäneet lapsemme kahdenkuukauden kypsässä iässä isovanhempien hoitoon jotta itse olemme päässeet pikkujouluihin ja voineet juoda terästetyt glögit. Minun vanhempani tulivat siis meille ja katsoivat Pöppiäistä n. 6 tuntia. Minulta pääsi itku kun laitoin ulko-oven kiinni. Olin ihan yllättynyt kuinka vaikeaa vauvan hoitoon jättäminen oli. Luulin, että lähtisin juosten ja hymyhuulilla, mutta ei se mennytkään ihan niin. Ilta oli kuitenkin aivan ihana ja ajattelin Pöppistä vain n. 15 minuutin välein. Isäni viestitti väliaikatietoja ja he pärjäsivät oikein hyvin. Pöppis oli koko päivän ollut mitä ihanimmalla tuulella ja jatkoi samaa illalla. Tulimme kymmenen aikaan kotiin ja eipä tuo kovin kärsineeltä vauvalta vaikuttanut =) Oli kuitenkin todella ihanaa osallistua illan viettoon ensimmäistä kertaa lähes vuoteen siten, että en tuntenut itseäni millään tavalla ulkopuoliseksi. Teki todella hyvää!

Nyt tuolta pieneltä alkaa menemään hermot tuossa sitterissä, joten jatkan joskus myöhemmin.

40+1

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Arvioitu saapumispäivä lähenee...

Tänään (37+4) laskettuun aikaan on 17 päivää. Se on aika vähän. Olo on jokseenkin tyyni ja rauhallinen. En taida oikein edes tajuta, että tämä kaveri on ennemmin tai myöhemmin tulossa täältä pihalle. Ja tuo myöhemminkin tarkoittaa kuukauden sisällä. Ehkä tämä ymmärtämättömyys on luonnon tapa varmistaa etten mene täysin paniikkiin. Viime viikkoina olen oikeastaan ensimmäistä kertaa todella nauttinut raskaana olemisesta. Itse raskaudesta ja vauvasta olen toki nauttinut ja ollut äärettömän iloinen koko ajan. Mutta tästä olotilasta en oikein ole välittänyt. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Pikku-Ruun vahvempi läsnäolo. Liikkeet ovat huisin voimakkaita (ja välillä ah ihanan kipeitä). Tänään anoppilan kahvipöydässä tuleva mummo ihmetteli pöydän toiseltapuolelta pikkuisen aiheuttamia kumpareita mahassani. Että näkyvät kyllä päälle päin, vaikka rauhallinen touhuaja Pikku-Ruu onkin. Liikkeiden lisäksi hikka esiintyy tasaisesti. Tietenkin myös pinnasänky, hoitopöytä ja muut vauvan tarvikkeet, lisäävät Pikku-Ruun läsnäoloa. On mukavampi nauttia raskaudesta kun tietää, että tämä loppuu kohta (ja helppoa nauttia kun ei ole kummempia kolotuksia).

Vietimme viime viikonloppuna miehen kanssa ihanan sunnuntain. Aloitimme aamun lähtemällä huoltamolle aamiaiselle (kun mitään muuta paikkaa ei täältä pikku kaupungista löytynyt). Aamiaisella pohdimme päivän suunnitelmia ja päätimme lähteä sienimetsään. Sienestäminen oli todella hauskaa vaikkakaan emme loppujen lopuksi tunnistaneet, emmekä keränneet yhtään sientä (lainatusta sienioppaasta huolimatta). Keräsimme sitten puolukoita joista teimme kotona piirakan. Päätimme vielä lähteä illalla katsomaan Wall.e-piirrettyä ja mennä ravintolaan syömään. Paljon ohjelmaa ja kaikki yht´äkkiä suunniteltua ja toteutettua. Aivan ihanaa.

Elokuvissa iskikin sitten pienoinen paniikki. Tuli sellainen olo, että mihin mä oon ryhtynyt. Että olenko mä valmis luopumaan näistä ihanista yllätyksellisistä päivistä kahdestaan tuon ihanan miehen kanssa. Mistä olen luopumassa ja mitä oikein olen saamassa tilalle? Mentiinkö me nyt pilaamaan kaikki hieno ja mahtava mitä me ollaan lähes kymmenen vuotta rakennettu. Mitä sitten jos mulle tulee vauvan syntymän jälkeen näitä ajatuksia. Mitä jos tämä vauva tuntuukin vain joltain vauvalta, ei meidän Pikku-Ruulta. Mitä jos mä en halua lähteä laitokselta kotiin. Isoja kysymyksiä ja pelottavia ajatuksia. En mä noihin kysymyksiin oikeastaan edes tarvi vastausta. Tai siis tiedänhän mä ne vastaukset. Tätä me halutaan ja tästä me ollaan haaveiltu. Tottakai muutokset pelottaa ja varsinkin näin iso muutos, mitä kuintenkin on aika vaikea ennakoida. Luonnolla on tapana hoitaa asiat ja vauvaa oppii rakastamaan vaikkei heti edes hullaantuisikaan. Miehelle puhuin näistä sitten kun oltiin syömässä. Se oli sitä mieltä, että nyt alkaa olemaan hieman myöhäistä katumukselle =) Ja ainahan me pärjätään. Aina ollaan pärjätty. Tyynen olotilan palauttamiseen riitti oikeastaan ihan pelkästään se, että sai sanoa toiselle ääneen että muakin jännittää ja pelottaa.

Oli hauska huomata, että lähes samalla lasketulla-ajalla siunattu Cazze on blogissaan pohtinut hyvin samanlaisia pelkoja.

Sokeri

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

15+0

Eli uusi viikko alkaa taas. Tiistaina on neuvola. Sitä odotan jo innolla, sillä haluaisin päästä taas kuulemaan sydänäänet ja varmistumaan, että kaikki on hyvin. Muuten täällä on mennyt kaikki aika tasaisesti. Väsymys on helpottanut, mutta paha olo on nostanut päätään. Että se siitä hehkeästä keskiraskaudesta...

Olin viime viikolla kirjoittamassa työsopimusta kesäksi ja kerroin pomolle olevani raskaana. Hän onnitteli kovasti ja kysyi kauanko olen tiennyt. Pakkohan siihen sitten oli vastata, että tiesin jo silloin kun olin haastattelussa, mutten viitsinyt vielä silloin kertoa kun olin niin alkuvaiheessa vasta. Pomo totesi, ettei tietenkään tarvinnut kertoa sillä eihän raskaus tähän työsuhteeseen mitenkään vaikuta. Hän kiitti kuitenkin kovasti, että kerroin hänelle nyt. Sanoin myös sen vuoksi halunneeni sopimuksen vain heinäkuulle, että mahdollisimman varmasti pystyisin tekemään kesän ilman sairaslomia tai muita. Hän kuitenkin ehdotti että jatkaisimme sopimusta elokuun lopulle asti! Aivan ihana suhtautuminen ja mahtavalta tuntuva työpaikka. Pomo tosiaan on vielä mies, joten yllätyin yltiöpositiivisesta asennoitumisesta todella paljon. Aivan mahtavaa!


Viikonloppuna olin äitini kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui vaunut. Hassua ajatella, että me omistamme nyt sitten lasten vaunut. Tai yhdistelmävaunut/rattaathan nuo on. Saksalaiset Teutonia -merkkiset kärryt heittoaisalla ja muilla hilavitkuttimilla. Ale hinta oli 399.- ja mukana tuli siis kova kantokoppa. Toivotaan, etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Pidin kyllä noista todella paljon, enemmän kuin Emmaljungan ceroxista (joka oli siis toinen vaihtoehto). Vaunujen valinta taitaa olla aika paljon makukysymys. Kaikista vaunuista kun tuntuu löytyvän samat perusjutut. Jossain vaunussa on joku hyväpuoli, mutta toisaalta siitä saattaa puuttua joku toinen asia. Ja käytössä vasta tietää tuliko ostettua hyvät ja mitkä asiat sitten ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä puolet todella ärsyttäviä. Äitini loppujenlopuksi halusi maksaa vaunut ja annoin hänen tehdä niin. Ostakoon tulevalle lapsenlapselleen. Tosin nyt täytyy selittää anopille jotain, sillä hänkin olisi kai halunnut ostaa meille vaunut... Muuten meillä on kohta mummojen sota käynissä.

Anniina oli blodgissaan aikaisemmin pohtinut vauvakuumetta. Tämä sai minut miettimään asiaa omalla kohdallani. En ole aikaisemmin uskonut koko kuumeeseen. Ajattelin, että se on akkojen höpötystä. Nuoret hukassa olevat naiset haluavat elämälleen jotain tekemistä ja miettivät sitten, että voi vitsi kun vauvat on ihqui ja semmonen ois siis tosi kiva. Tai että vauvakuume on kolmikymppisten kaiken haluavien uraohjusten tapa perustella tympiintyneille miehilleen, että nyt sitten se kuuluisa biologinen kello tikittää. Että tik tak ja täydellinen perhe tänne. Kun ei muutakaan enää keksitä.

Ja sitten se iski, eikä se ollut mitään mitä olin kyynisesti aikaisemmin ajatellut. Vauvakuumeeni alkoi salakavalasti ihan vain muutamalla mietteellä. Aaamuisin saatoin miettiä miten erilainen aamurytmi olisi vauvan kanssa. Koulusta tullessani saatoin yllättää itseni pohtimasta kuntani lastenhoitojärjestelyjä. Ja iltaisin mieleni hapuili jotain pehmeää ja vauvan tuoksuista. Tämä oli vielä ihan siedettävää ja hauskaa, mutta sitten se syveni. Ja syveni. Lopultaa minusta tuntui kuin elämässäni ei olisi juuri mitään järkeä. Kuin olisin vain välitilassa, menossa jotain tärkeää kohti, mutta tällä kyseisellä vaiheella ei olisi mitään virkaa tai merkitystä. Pelkästään elämästäni ei puuttunut jotain vaan myös minusta ihmisenä, naisena. Jokin tärkeä pala oli kadoksissa ja se pala ei ollut mikään pieni murunen vaan musta suuri aukko. Tämä kaikki tuntui lähes fyysisenä kouristuksena mahan pohjassa. Lisäksi soppaa hämmensi ihmetys tästä kaikeasta. Miten yht´äkkiä lähes täydellinen elämäni olikin aivan turha? Ja miten ihmeessä siitä, saati minusta itsestäni, puuttui jotain kun aina ennen elämäni ja minuuteni oli ollut verrattaen ehyttä.

Että pitänee pyytää koko maailman vauvakuumeisilta naisilta anteeksi. Olen pahoillani, en aikaisemmin tiennyt mitä käytte läpi. Ja kyllä, olen Anniinan kanssa samaa mieltä siitä, että terminä vauvakuume on aivan liian kevyt ja huoleton.

Nyt ne tietää

Eli nyt kaikki vanhemmat ja veljet tietävät raskaudesta. Ja olen niin onnellinen asiasta! Anoppi oli haltioissaan. Ihmetteli ja ihasteli, sanoi ostavansa villalankaa ihan kohta. Anopin mies halasi ja onnitteli jäyhään tyyliinsä. Appiukko sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras uutinen. Itkeä tirautti (oli hieman maistissa) ja totesi, että annoimme hänelle syyn elää seuraavat 20-vuotta. Appiukon uusi vaimo hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa ja hoki "aivan mahtavaa, tää on paras juttu". Omille veljilleni soitin ja olivat ihmeissään, mutta iloisia ja miehen veli oli myös hetken puulla päähän lyöty :) Kerroimme myös miehen ainoalle elossa olevalle isovanhemmalle. Mummo ei ensin ymmärtänyt, että minä olen raskaana, luuli että puhuimme jostain muusta. Sitten se ei uskonut, että me puhumme totta. Lopuksi sanoi, että "jaa onko joku pettänyt" (oletan ja toivon, että tarkoitti ehkäisyä). Että noinkin iloiset ensikommentit. Sanoi kyllä vierailun lopuksi sitten, että on hieno asia ja kaikkea. Mutta hetken kyllä kiristeltiin hampaita noitten kommenttejen takia...

Olimme eilen ristiäisissä ja minulla ei ollut vesipulloa mukana. Kannan vesipulloa nykyään lähes kaikkialla, sillä janoni on kasvanut hirveästi. Eilen huomasin, että jos en saa tyydytettyä janoa tilalle tulee huono ja etova olo. Oli inhaa odottaa tilaisuuden loppumista kauhean janon ja etomisen kourissa. Hymyilytti kun mietein, että olen valittanut oireettomuutta. Sitä saa mitä tilaa! Lisäksi olen huomannut, että herään aamuyöllä pahaan oloon. En ole kertaakaan joutunut nousemaan sen takia vaan olen pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun sitten viimein herään niin olo on hyvä.

Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun asiaan kuin tähän raskauteen. En tunnu ajattelevan juuri muuta. Se on oikeastaan aika rasittavaa ja häiritsee koulunkäyntiäkin hieman. Toivon, että tämä hiukan tasaantuu kun totun tähän koko asiaan. En kai voi koko yhdeksää kuukautta miettiä vain vauvaa ja lukea vain vauvalehtiä. Enhän? Hulluksihan tässä tulee :) Eilen kun siellä ristiäisissä oltiin ja sitä sankaria ihasteltiin niin tuli semmonen olo, että 9 kk on ihan hullun pitkä aika, en mä jaksa odottaa! Mutta toisaalta todella hyvä, että tässä on tämmönen aika totutella ajtukseen ja järjestellä asioita.

Vapaa päivä

Vapaa päivä! Ihana asia, vaikkakin kouluhommia olisi kasallinen ja imuroidakkin kai pitäisi. Keskustelin juuri maratooni puhelun äitini kanssa vauva-asioista, vanhemmuudesta, isovanhemmuudesta ja tunteistamme maan ja taivaan välillä. Oli todella mukavaa rupatella ja kuulla myös äitini omia raskausmuistoja. Hänelläkään ei ole ollut sen suurempia pahoinvointeja raskauksien aikana, joten ehkä minullakaan ei sitten tarvitse olla :)

Tänään kerromme uutiset anopille. Saas nähdä miten siellä reagoidaan asiaan. En oikein osaa arvella, kun reaktiot saattaa periaatteessa olla mitä tahansa haikean onnellisesta itkusta mauttomiin vitseihin. Eiköhän siellä kuitenkin iloisia ja onnellisia olla. Noh tänään se nähdään! Mieheni vanhemmat ovat eronneet, mutta asuvat kuitenkin molemmat samalla paikkakunnalla kuin me. Mieheni oli ilmeisesti tänään kertomassa vain äidilleen. Isälleen ei ollut ajatellut kertoa. Tosin minä olen sitä mieltä, että se saattaa olla (tai siis on) appiukkoa kohtaan epäkohteliasta ja loukkaavaa. Pitää vielä keskustella tuon miehen kanssa asiasta ja onko varma päätöksestään.

Oireita ei ole tullut lisää, mutta vanhat ovat suurinpiirtein pysyneet. Aikaisemmasta listasta puuttui valkopippurin inho. Lopetin sen käytön jo ennen kuin tein testin, sillä se haisi ja maistui aivan hirveälle ja kuvottavalle. Saattaa siis olla, että se liittyy tähän raskauteen. Lisäksi olen syönyt viime aikoina usein karkkia. Tämä, uskokaa tai älkää, on uusi himo minulle. En ole koskaan sen kummemmin välittänyt makeasta. Olen syönyt ehkä n.10 karkkia per kuukausi, eli en juuri mitään. Nyt olen ostanut suklaapatukkaa, irtokarkkeja ja leivoin jopa suklaakakunkin! Pitää alkaa tästä lähtien hiukan katsomaan mitä suuhunsa pistää...

Ei kai tässä auta muu kuin ryhtyä imurointiin. Pitäisi vielä ehtiä ostamaan jotain mukavaa huomisiin ristiäisiin joihin saimme kutsun. Pikku tytölle pitäisi jotain löytää. Voi vaan olla aika vaikeaa rajoittaa ostot huomiselle sankarille :)

Puhelin soitto vanhemmille

Peruin eilen illalla kaikki lupaukseni pitää tämä asia salassa... En voinut olla kertomatta äidilleni. Oli todella ihanaa kertoa ja kuulla toisen iloiset ja onnelliset reaktiot. Äiti halusi äkkiä päästä kertomaan isälleni, joten lopetimme puhelun (noin puolen tunnin keskustelun ja ihastelun jälkeen). Äitini oli mennyt olohuoneeseen ja todennut isälle, että onpa erikoinen päivä. Isäni oli heti huudahtanut "Neppa on raskaana". En käsitä mistä se sen arvas! Ei äitikään ollut arvannut mitään meidän yrityksestämme. Isä soitti vielä onnitellakseen ja oli ihan haltioissaan hänkin. Ilokseni kumpikaan ei millään tavalla kyseenalaistanut tätä ajankohtaa. Kumpikaan ei edes ottanut koulua puheeksi. Ja kun minä otin niin molemmat totesivat, että heidän mielestään olen aivan oikean ikäinen ja tämä on juuri sopiva aika esikoiselle. Ei se koulu sieltä mihinkään katoa. Ja äiti huomautti vielä käyneensä itse koulunsa kolmen pienen lapsen äitinä. Olen siis todella tyytyväinen, että kerroin heille. Tosin vannotin heidät lupaamaan ettei muille sukulaisille vielä kerrota! Veljilleni haluan kertoa ennen muita sukulaisia. Siitä tulee hauskaa! Miehen vanhemmat eivät vielä myöskään tiedä. Appiukko käsittääkseni jo odottaa lastenlapsia ja uskoisin anopinkin suhtautuvan asiaan iloisesti. Jotenkin enemmän jännittää tuo anopille kertominen kuin edes omalle äidille. Äitini ilosta olin kuitenkin niin varma kuin saattaa.

Tänä aamuna, varmaan tuon eilisen puhelinsoiton takia , iski hirveä epävarmuus siitä jos en olekaan raskaana. Jos tekemäni testi oli viallinen. Tein vain sen yhden testin missä näkyi se haalea viiva. Jos tulkitsin väärin, jos se haalea viiva oli liian haalea tai vääränlainen muuten vaan. Mitä jos uskottelin vanhemmilleni mahtavan ilon, vaikken edes ole raskaana. Aivan järjettömiä ajatuksia, tiedän! On vain niin vaikea uskoa, että tämä raskautuminen ylipäätänsä kävi näin helposti (eli kolmannella yk:lla). Soitin miehelleni että hakee testin mulle jos ehtii. Se hieman ihmetteli taas mun touhotusta mutta lupasi käydä apteekissa.

Olisi ehkä helpompi olla jos olisi enemmän oireita. Saattaisin olla hetken ihan tyytyväinen jos saisin aamupahoinvointia. Tai rinnat kipeytyisivät. Välillä noita rintoja (etenkin vasenta...) vihloo hieman mutta siinä kaikki. Jano on vieläkin kovempi kuin normaalisti ja seurauksena myös vessassa käyntien määrä on kasvanut. Vihlontoja ja jomotuksia alavatsassa on silloin tällöin, enimmäkseen iltasella. Mutta siinähän ne oireet sitten olikin.

Cazze blogista Käiverön odotusta ja Aada blogista Rakas nuppunen ovat molemmat hihkaisseet olevansa samoilla viikoilla kuin minä. Mukava saada vertaistukiluettavaa. Iloista odotusta kaikille!

Tulevat isovanhemmat

Tulevat isovanhemmat eivät tiedä raskaudesta vielä mitään. Jos anoppi ei ole sitä arvannut. Minun vanhemmiltani on helpompi asiaa vielä salata, sillä he asuvat valitettavan kaukana meistä. Puhelimessa on helpompi pitää pokka ja jutella niitä näitä. Haluamme kertoa vanhemmillemme vasta sitten kun tiedämme varmasti että siellä joku todella on. Tämä lapsi on kaikille ensimmäinen laatuaan. Meille ensimmäinen lapsi ja meidän vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi. Voi meinaan todeta, että tällä minikokoisella otuksella mahassani on aika suuret odotukset täytettävänä! Mutta toisaalta hän tulee olemaan täydellinen meidän kaikkien silmissä joka tapauksessa. Oletan siis, että tulevat isovanhemmat ottavat uutisen iloisena vastaan. Vaikkakin se tarkoittaa minulle välivuotta koulusta.

Minua mietityttää kauanko joudumme odottamaan ennen kuin pääsemme kertomaan uutisesta. Niskapoimu-ultra on meillä kai vasta joskus maaliskuun alussa. Sinne on aivan hirveästi vielä aikaa! Mahtaakohan ne kuunnella neuvolassa sitä ennen jo sydänääniä? Vai pitäisiköhän sijoittaa yksityiseen varhaisultraan? Olen miettinyt myös pitäisikö mieheni tulla jo ensimmäiseen neuvolakäyntiin mukaan? Onko se vain minun punnitus tilaisuus vai puhutaanko siellä jotain tärkeää / sellaista missä miehen kannattaisi olla kuulolla?

Kovasti kysymyksiä taas. Kuka niihin vielä kertoisi vastaukset...