Eli nyt kaikki vanhemmat ja veljet tietävät raskaudesta. Ja olen niin onnellinen asiasta! Anoppi oli haltioissaan. Ihmetteli ja ihasteli, sanoi ostavansa villalankaa ihan kohta. Anopin mies halasi ja onnitteli jäyhään tyyliinsä. Appiukko sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras uutinen. Itkeä tirautti (oli hieman maistissa) ja totesi, että annoimme hänelle syyn elää seuraavat 20-vuotta. Appiukon uusi vaimo hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa ja hoki "aivan mahtavaa, tää on paras juttu". Omille veljilleni soitin ja olivat ihmeissään, mutta iloisia ja miehen veli oli myös hetken puulla päähän lyöty :) Kerroimme myös miehen ainoalle elossa olevalle isovanhemmalle. Mummo ei ensin ymmärtänyt, että minä olen raskaana, luuli että puhuimme jostain muusta. Sitten se ei uskonut, että me puhumme totta. Lopuksi sanoi, että "jaa onko joku pettänyt" (oletan ja toivon, että tarkoitti ehkäisyä). Että noinkin iloiset ensikommentit. Sanoi kyllä vierailun lopuksi sitten, että on hieno asia ja kaikkea. Mutta hetken kyllä kiristeltiin hampaita noitten kommenttejen takia...
Olimme eilen ristiäisissä ja minulla ei ollut vesipulloa mukana. Kannan vesipulloa nykyään lähes kaikkialla, sillä janoni on kasvanut hirveästi. Eilen huomasin, että jos en saa tyydytettyä janoa tilalle tulee huono ja etova olo. Oli inhaa odottaa tilaisuuden loppumista kauhean janon ja etomisen kourissa. Hymyilytti kun mietein, että olen valittanut oireettomuutta. Sitä saa mitä tilaa! Lisäksi olen huomannut, että herään aamuyöllä pahaan oloon. En ole kertaakaan joutunut nousemaan sen takia vaan olen pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun sitten viimein herään niin olo on hyvä.
Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun asiaan kuin tähän raskauteen. En tunnu ajattelevan juuri muuta. Se on oikeastaan aika rasittavaa ja häiritsee koulunkäyntiäkin hieman. Toivon, että tämä hiukan tasaantuu kun totun tähän koko asiaan. En kai voi koko yhdeksää kuukautta miettiä vain vauvaa ja lukea vain vauvalehtiä. Enhän? Hulluksihan tässä tulee :) Eilen kun siellä ristiäisissä oltiin ja sitä sankaria ihasteltiin niin tuli semmonen olo, että 9 kk on ihan hullun pitkä aika, en mä jaksa odottaa! Mutta toisaalta todella hyvä, että tässä on tämmönen aika totutella ajtukseen ja järjestellä asioita.
Pikkuveljen syntymä
9 vuotta sitten
4 kommenttia:
Ihanaa kun kaikki ovat olleet noin iloisia kertomastanne! ...tai, ainakin melkein kaikki... Tähän ei voi muuta sanoa kuin MUMMIT!! Tuo on niin tota. Omasta mummistani en ole kuullut sen jälkeen, saas nähdä muuttuuko ääni kellossa ollenkaan vai tuleeko hänestä ihan mukava kunhan saa aikaa sopeutua ajatukseen :)
No onhan sulla noita oireita! Jipii! :) Vaikka tosiaan joskus voisi olla mukavampi ettei niitä olisi vai mitä? :)
Mä olen ihan samaa miettinyt kuin sinäkin, että miten ihmeessä sitä jaksaisi keskittyä nyt mihinkään muuhun kuin tähän raskauteen?! Tätä funtsiessa saisi päivät kulumaan ihan helposti :) Koulu on välttämätön paha, joka häiritsee tätä onnenhuumaa tällä hetkellä... Tasaantuukohan tämä asia odotuksen aikana ollenkaan?
Olet ilmeisesti nyt RV:llä 5+1 tai sinnepäin? (Näin olin ainakin laskevinani jostain merkinnästä, jossa oli viikkona 4+0.) Hienoa, että ihmiset ympärillänne ovat olleet raskaudesta innoissaan! :)
En halua olla pahanilmanlintu, mutta tulen väkiselläkin verranneeksi tätä omaan vuodenvaihteen pikaraskauteeni, joka meni kesken rv:llä 5+6. Emme olleet kertoneet asiasta kellekään sukulaiselle, koska halusimme olla "varmoja", että homma etenee. Testikin tehtiin vasta, kun menkat olivat 2 viikkoa myöhässä, joten virallisesti ehdin nauttia raskaudestani kokonaiset 3 päivää...
On ihana lukea näitä sun intoiluviestejä, mutta ihan oikeasti pidä mielessä mahdollisuus, että kaikki ei menekään putkeen. En todellakaan halua manata, ja uskon positiivisen ajattelun auttavan asiaan kuin asiaan, mutta ihan tosiasioiden valossa nyt on vielä todella aikainen vaihe.
Jossain toisessa blogissa joku joskus kirjoitti, että mitä sitä toisaalta omaa onnea peittelemään, että jos menee kesken, niin sitten menee. Että toisaalta helpompihan km:stä on selvitä, kun lähipiirin ihmiset tietävät, missä mennään. Ja toisaalta miksi ihmeessä sitä nyt toisia ihmisiä tarttee koittaa suojella omalta surulta, jos sellainen kohdalle osuu.
Summa summarum:
Luen tätä blogia innolla ja toivon, että kohta olen samoissa tunnelmissa itse. Mutta jotenkin tuo tammikuinen km lattoi ajattelemaan asioita moneltakin kantilta. Toisaalta jahka (toivottavasti) seuraavan kerran olen raskaana, niin en enää yhtään tiedä, mikä on kantani tämän kertomishomman suhteen.
Pidän sulle peukkuja pystyssä ja todella toivon, että kaikki menee putkeen. :)
Hehe Anniina oot oikeassa, voi nita mummeja! Eiköhän se sunkin mummis sieltä tokene :)
Olet Aliisa ihan oikeassa, että mitä tahansa voi tapahtua. Olen sitä kyllä miettinyt. Ja nyt kun olemme kertoneet läheisille niin keskenmenon ajatus tuntuu jotenkin vielä kamalammalta. Kauheammalta tuntuisi kuitenkin, jos mulle rakkaat ihmiset eivät tietäisi tästä mitään, eivätkä sitten myöskään keskenmenosta. Nyt mun ei tarvitse selitellä kellekkään läheiselle mitään, jos kauheita asioita tapahtuu. Näin me se miehen kanssa järkeiltiin. Ja kovaa ja korkealta me tiputaan joka tapauksessa. En mä pysty hillitsemään itseäni ja iloani ja toisaalta pitää vaan yrittää nauttia tästä.
Olen todella pahoillani kokemuksestasi. Toivotaan, että saatte pian uuden taimen alun!
Niin ja laskit ihan oikein 5+1 on viikkoja vasta.
Minäkin otan kantaa tähän, vaikkei asia minulle kuulukaan :)
Ymmärsin Aliisan pointin, se oli ihan järkevä. Jos itselleni olisi käynyt noin kamalasti, niin olisin varmasti maltillisempi ja varovaisempi monen asian suhteen, kuten tuon kertomisenkin kanssa. Mutta... :)
Itselläni on taustalla tilanne, että lapsen alulle saaminen ei ollut todellakaan helppo asia. Keväällä oli tarkoitus aloittaa lapsettomuustutkimukset. Kun nyt ihan yllättäin tärppäsi, tätä ilon ja onnen määrää on vaikea sanoin kuvailla :) Meistä on ollut ihana kertoa tästä asiasta lähimmille sukulaisille, jotka ovat riemuinneet yhtä lailla. Serkkuni ohjeisti minua mielestäni hyvin, hän sanoi että kerro kaikille niille joiden kanssa olisit valmis puhumaan keskenmenostakin jos niin kävisi. Ja näin olen tehnyt. Uskon että ilo on suurempi kun sen jakaa, mutta suru on yhtä suuri joka tapauksessa, se on vain helpompi kestää kun on tukijoita.
Toivottavasti Aliisa teidän vuoronne tulisi pian uudestaan, ja saisit nauttia raskaudestasi täysin siemauksin ja kauemmin kuin viimeksi... Tsemppiä!
Lähetä kommentti