Pikku-Ruu

Sisälläni kasvavaa yksilöä olemme alkaneet kutsumaan Pikku-Ruuksi. Nimi sai alkunsa kun katselimme juttua kaksoslasten kenguruhoidosta. Kengurusta tuli luonnollisesti mieleen Nalle Puhista tuttu Ruu ja niin se nimi sitten vakiintui käyttöön. Tai paljonko nyt viikossa voi mikään vielä vakiintua, mutta kuitenkin :)

Olen kuurannut tänään kylpyhuonetta ja todennut, että se tila tarvitsisi remontin. Siihen menee vaan aika monta tonnia rahaa. Todella harmillista. Parempi se kuitenkin on tehdä ennen kuin tila menee pilalle ja on liian myöhäistä, sekä tolkuttoman kallista. Saan todennäköisesti ennakkoperintöä isältäni lähiaikoina, ehkä siitä voisi yrittää lohkaista osan noihin kustannuksiin. Ärsyttää vaan kun meillä on kaikki muutkin remontit hiukan vielä vaiheessa. Listat puuttuu ja keittiöstä valolistat jne. Pientä säätöä, mutta niin aikaa vievää ja kuluttavaa kumminkin. Lisäksi haluaisin tehdä tasoitustyöt kunnolla ja maalata makkarin seinät uudelleen. Tosin taidan odottaa siihen, että Pikku-Ruun saapuminen on lähempänä/varmempaa. Olen jo ihastellut erilaisia tapettikuvia ja suunnitellut jo kaikkea hassua ja hauskaa sisustuksellisesti (joku voisi käskeä minua ottamaan rauhallisesti ja palaamaan takaisin maanpinnalle...). Olemme päättäneet asua Pikku-Ruun syntymänkin jälkeen tässä kaksiossamme. Pidämme kuitenkin tästä asunnosta ja sijainnista. Lisäksi makuuhuoneemme on todella tilava, joten kyllä tänne vauvan kamppeetkin mahtuu. Lisäksi tupla tai tripla määrä lainaa ei houkuttele.

Neuvola mietityttää minua. En tiedä pitäisikö miehen tulla mukaan jo ensimmäisellä kerralla? Toisaalta olisi kiva, että hän voisi olla ihan alusta asti tiiviisti mukana ja ehkä kysellä omia kysymyksiään jo heti nyt. Toisaalta jos siellä on ekalla kerralla vain minun terveystarkastus niin onkohan toisen sen takia kannattavaa olla pois töistä. "Anteeksi, mutta en tule aamulla töihin sillä menen katsomaan kun vaimoani punnitaan..." Mutta jos siellä onkin jotain tärkeää... Ja toisaalta koko homma hiukan jännittää mua joten voisi olla mukava, että mukana ois tuki ja turva. Mutta sitten taas toisaalta voisi olla mukava luoda jonkinlainen suhde siihen neuvolatätiin ihan rauhassa, ilman että mies häiriköisi omilla kysymyksillään. Hmm... Kinkkistä kerrassaan, onneksi on vielä aikaa miettiä asiaa.

Neppa Testaa

Eli tein eilen illalla uuden testin jonka mieheni ystävällisesti haki minulle. Testi näytti välittömästi plussaa (tottakai), mutta olin kyllä niin huojentunut ja iloinen. Jee mä oon rakas raskaana! Ja mies ihmettelee päätään pyörittäen, että veikö tämä raskaus viimeisenkin valon pilkahduksen mikä päässäni liikkui :D Tässä kuva eilisestä testistä (28.1.2008):


Ja laitetaan nyt sitten se ensimmäinen testi (tai itse asiassa toinen testi, ihan eka näytti jonkun haamujen haamun) (20.1.2008):

Eli plussiaha nuo ovat. On muuten hankalaa saada järkevä kuva testistä (kuten myös Rakas Nuppunen -blogissa todettiin). Tuo ensimmäisen testin kuva on parempi, kun sen kanssa jaksoin vääntää. Eilisestä vaan räpsäsin, mutta siinä tuo viivakin oli hirveästi tummempi.

Ihmettelin eilen keskenmenoriskejä. Sivustolle eksyin Käiverön odotusta -blogin kautta. Tajusin yht´äkkiä, että olen miettinyt nuo riskit ja prosentit aivan väärin päin! 3-5 rv (tähän siis itse sijoitun) on 80% selviytymismahdollisuus loppuraskauteen. Se on todella paljon. Tuli luottavaisempi olo. Suuri osa raskauksista etenee normaalisti loppuun asti. 80% tuntuu oikein mukavalta prosentti määrältä. Kyseisenä aikana on kuitenkin 8% riski sille, että sikiö kuolee kohtuun ja siis 20% kokonaisuudessaan sille, että jokin menee vikaqan. Onhan toki 8% /20% "paljon" kun huomioi asiayhteyden. Eli ikäviä asioita voi toki tapahtua, mutta kyllä se epätodennäköisempää kuitenkin on.

Odottelen vieläkin oireita. Toivoisin kovasti saavani edes jotain selvää. Sen verran olen huomannut, että illalla iskee paha olo jos en syö tasaisesti. Eli minulla taitaa aamupahoinvointi ollakkin iltapahoinvointia.

Puhelin soitto vanhemmille

Peruin eilen illalla kaikki lupaukseni pitää tämä asia salassa... En voinut olla kertomatta äidilleni. Oli todella ihanaa kertoa ja kuulla toisen iloiset ja onnelliset reaktiot. Äiti halusi äkkiä päästä kertomaan isälleni, joten lopetimme puhelun (noin puolen tunnin keskustelun ja ihastelun jälkeen). Äitini oli mennyt olohuoneeseen ja todennut isälle, että onpa erikoinen päivä. Isäni oli heti huudahtanut "Neppa on raskaana". En käsitä mistä se sen arvas! Ei äitikään ollut arvannut mitään meidän yrityksestämme. Isä soitti vielä onnitellakseen ja oli ihan haltioissaan hänkin. Ilokseni kumpikaan ei millään tavalla kyseenalaistanut tätä ajankohtaa. Kumpikaan ei edes ottanut koulua puheeksi. Ja kun minä otin niin molemmat totesivat, että heidän mielestään olen aivan oikean ikäinen ja tämä on juuri sopiva aika esikoiselle. Ei se koulu sieltä mihinkään katoa. Ja äiti huomautti vielä käyneensä itse koulunsa kolmen pienen lapsen äitinä. Olen siis todella tyytyväinen, että kerroin heille. Tosin vannotin heidät lupaamaan ettei muille sukulaisille vielä kerrota! Veljilleni haluan kertoa ennen muita sukulaisia. Siitä tulee hauskaa! Miehen vanhemmat eivät vielä myöskään tiedä. Appiukko käsittääkseni jo odottaa lastenlapsia ja uskoisin anopinkin suhtautuvan asiaan iloisesti. Jotenkin enemmän jännittää tuo anopille kertominen kuin edes omalle äidille. Äitini ilosta olin kuitenkin niin varma kuin saattaa.

Tänä aamuna, varmaan tuon eilisen puhelinsoiton takia , iski hirveä epävarmuus siitä jos en olekaan raskaana. Jos tekemäni testi oli viallinen. Tein vain sen yhden testin missä näkyi se haalea viiva. Jos tulkitsin väärin, jos se haalea viiva oli liian haalea tai vääränlainen muuten vaan. Mitä jos uskottelin vanhemmilleni mahtavan ilon, vaikken edes ole raskaana. Aivan järjettömiä ajatuksia, tiedän! On vain niin vaikea uskoa, että tämä raskautuminen ylipäätänsä kävi näin helposti (eli kolmannella yk:lla). Soitin miehelleni että hakee testin mulle jos ehtii. Se hieman ihmetteli taas mun touhotusta mutta lupasi käydä apteekissa.

Olisi ehkä helpompi olla jos olisi enemmän oireita. Saattaisin olla hetken ihan tyytyväinen jos saisin aamupahoinvointia. Tai rinnat kipeytyisivät. Välillä noita rintoja (etenkin vasenta...) vihloo hieman mutta siinä kaikki. Jano on vieläkin kovempi kuin normaalisti ja seurauksena myös vessassa käyntien määrä on kasvanut. Vihlontoja ja jomotuksia alavatsassa on silloin tällöin, enimmäkseen iltasella. Mutta siinähän ne oireet sitten olikin.

Cazze blogista Käiverön odotusta ja Aada blogista Rakas nuppunen ovat molemmat hihkaisseet olevansa samoilla viikoilla kuin minä. Mukava saada vertaistukiluettavaa. Iloista odotusta kaikille!

Tulevat isovanhemmat

Tulevat isovanhemmat eivät tiedä raskaudesta vielä mitään. Jos anoppi ei ole sitä arvannut. Minun vanhemmiltani on helpompi asiaa vielä salata, sillä he asuvat valitettavan kaukana meistä. Puhelimessa on helpompi pitää pokka ja jutella niitä näitä. Haluamme kertoa vanhemmillemme vasta sitten kun tiedämme varmasti että siellä joku todella on. Tämä lapsi on kaikille ensimmäinen laatuaan. Meille ensimmäinen lapsi ja meidän vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi. Voi meinaan todeta, että tällä minikokoisella otuksella mahassani on aika suuret odotukset täytettävänä! Mutta toisaalta hän tulee olemaan täydellinen meidän kaikkien silmissä joka tapauksessa. Oletan siis, että tulevat isovanhemmat ottavat uutisen iloisena vastaan. Vaikkakin se tarkoittaa minulle välivuotta koulusta.

Minua mietityttää kauanko joudumme odottamaan ennen kuin pääsemme kertomaan uutisesta. Niskapoimu-ultra on meillä kai vasta joskus maaliskuun alussa. Sinne on aivan hirveästi vielä aikaa! Mahtaakohan ne kuunnella neuvolassa sitä ennen jo sydänääniä? Vai pitäisiköhän sijoittaa yksityiseen varhaisultraan? Olen miettinyt myös pitäisikö mieheni tulla jo ensimmäiseen neuvolakäyntiin mukaan? Onko se vain minun punnitus tilaisuus vai puhutaanko siellä jotain tärkeää / sellaista missä miehen kannattaisi olla kuulolla?

Kovasti kysymyksiä taas. Kuka niihin vielä kertoisi vastaukset...

Neuvolasta

Mies on ystävänsä luona ja minun pitäisi lukea tenttiin. Joten vältelläkseni lukemista ajattelin kirjoittaa hieman eilisestä soitostani neuvolaan. Se jännitti minua, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa ja mitä odottaa puhelulta. Aloitin keskustelun fiksusti toteamalla, että soitinkohan nyt oikeaan numeroon kun mä oon varmaan raskaana. Neuvolatäti kertoi puhelun tulleen oikeaan paikkaan eli äitiysneuvolaan. Kerroin uudelleen olevani raskaana ja heti perään iski epävarmuuden tunne siitä että olenkohan oikeasti raskaana. Selitin hieman arastellen että haalea viiva siis oli vain tullut. Täti totesi, että raskaanahan sinä. Sain neuvola-ajan kahden viikon päähän ja olen kuulemma lauantaina (eli tänään) viikolla 5 eli 4+0. Sitten kyselin kaikki mieleen tulleet ajatukset (pitääkö/saako mies olla mukana jo ekalla neuvola kerralla, montako ultraa kaupunkimme tarjoaa jne.). Hän vakuutti myös että nuo vihlomiset on ihan ok. Kysyin myös missä ne ultrat järjestetään, johon täti hymyilevällä äänellä totesi "tuossa viereisessä huoneessa". Lopuksi vastasin hänen kysymyksiinsä ja meinasin purskahtaa itkuun ilosta kun hän kysyi, että odotanko esikoista. Oli niin mahtavaa sanoa kyllä! Onneksi tuo nainen vaikutti oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Sellaiselta miltä kehtaa kysyä hölmöjä kysymyksiä.

Hölmöjä kysymyksiä todennäköisesti kehittyy vaikka millä mitalla mitä pidemmälle päästään. Tämä kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. Toistaiseksi olen ollut taipuvainen liialliseen miettimiseen ja turhaan höpsöilyyn. Johtuu osittain siitä, että olen niin innoissani. Haluan muistaa koko ajan olevani raskaana. Eilen googletin jotta uskalsin syödä juustoa leivän päällä, se kun oli tanskalaista alkuperää... Aivan turhaa hössötystä, tiedän. Mutta jotenkin se konkretisoi tätä raskautta minulle. Ehkä tämä hössötys on jopa yritys kontrolloida tätä arvaamatonta asiaa.

Tieto lisää tuskaa...

Olen tässä miettinyt tätä raskaaksi tulemisen yrittämistä ja raskaana olemisen alkua. Usein sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta tässä asiassa kyllä tietämättömyyskin aiheuttaa kovia tuskan hetkiä. Koko raskausasia on minun luonteelleni jotenkin hankala. En juurikaan tunne voivani vaikuttaa raskauteen: siihen milloin se tapahtuu (mikäli tapahtuu) ja jos se tapahtuu niin jatkuuko se (ja kuinka kauan), onko lopputulos terve ja niin edelleen. Yhtä tietämättömyyttä. Siis tuskaa. Pitää luovuttaa uskon ja toivon varaan elämänsä suurin ja tärkein asia. Tuntuu aika pelottavalta kun on kuitenkin yleensä tottunut vaikuttamaan elämänsä suuriin asioihin ja niiden lopputuloksiin.

viime päivinä on vihlonut välillä oikealta ja välillä vasemmalta puolelta. Toisinaan samaan aikaan. Eilen poltteli myös keskeltä hetken, onneksi se meni ohi. Keskenmenon pelko koputtelee takaraivossa, vaikka mitään realistista syytä siihen ei ole. Vain tilastolliset syyt. Tästä pääsemme tuohon vanhaan totuuteen - tieto lisää tuskaa. Kaikki ne tunnit, jotka olen käyttänyt internetin syövereitä selaillen, vain voimistavat kaikkia mahdollisia pelkoja. Ei kaikesta tarvitsisi tietää prosentteja, todennäköisyyksiä ja pahimpia mahdollisia tapauksia. Varsinkin kun esim. tuohon keskenmenoon en voi juurikaan vaikuttaa. Ennen on tainnut odotusaika olla huolettomampaa? Lasta ollaan kasvatettu "siinä sivussa", ilman järjettömiä määriä tiedon etsintää, lukemista ja vertailua. Ollaan oltu vailla listoja asioista joita ei saa tehdä tai joita pitää tehdä, sekä asioista joita ehkä on hyvä välttää tai harjoittaa kohtuudella. Ja kappas, lapset ovat silloinkin syntyneet suurimmilta osin terveinä.

Ja sitten se kaikkein stressaavin tieto: stressaaminen odotusaikana ei ole hyväksi!
...voi auta armias...

Tässä sitä nyt sitten ollaan!

Elämäni ensimmäinen blogi saa juuri nyt alkunsa. Elämäni ensimmäinen raskaus on saanut alkunsa jo joitakin viikkoja sitten. Kovin on jännittävää ja ihmeellistä.

Kun sunnuntaina 20.1 testiin piirtyi haalea viiva kontrolliviivan viereen, olimme kerrassaan kummastuneita. Suuria tunteenpurkauksia emme kokeneet, lähinnä vain ihmetystä ja ehkä jopa lamaantuneisuutta. Älkää nyt käsittäkö väärin. Tulos oli ja on mitä toivotuin! Kolmannella yrityskierrolla tärpännyt ihme on meille todellakin tervetullut. Ja kyllä minä sen jollain tavalla tunnuin etukäteen tietävänkin. Ala-vatsaa vihloi välillä molemmilta puolilta, jano oli koko ajan käsittämätön, alavatsa oli myös turvonnut.

Tänään soitin neuvolaan. Se tuntui kummalliselta, mutta todella mukavalta!

Mies tuli kotiin, pitää mennä kertomaan neuvolasoitosta!