Eli tänään komeilee sitten 12+1. Miehelle eilen sanoin, että yksi virstanpylväs on saavutettu. Yllätyin siitä, kuinka iloinen se asiasta oli. Kaipa tuokin jännittää ja huolehtii enemmän kuin välillä näyttää. Hassu ja ihastuttava se on muutenkin. Eilen se oli heti aamusta valmistautunut suklaamuna-kulhon kanssa virpojia lahjomaan. Oli muuten pettynyt mies illalla, kun ei yhtä ainokaista trullia käynyt. Yritin sille kyllä sanoa, että ei ne kerrostaloihin niin suurina määrinä tule.
Piti muuten kirjottaa jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi. Saamattomuus onkin läsnä koko ajan nykyään. En saa otetta koulusta, en huushollin huollosta, en pyykin pesusta tai edes ruoanlaitosta. Ilmeisesti haluaisin vain käpertyä sängylle Pikku-Ruun kanssa ja helliä yhteistä olomuotoamme. Todella outoa ja edelleenkin varsin rasittavaa. Meillä kun alkaa koulussakin olemaan suurin kiire päällä ja tehtäviä vaikka naapureille jakaa. Mutta ei niin ei. Ehkä tämä on joku luonnon tapa varmistaa, että pieneen tulokkaaseen aletaan valmistautumaan? Viesti on hei jo mennyt perille, nyt tarvis jaksamista ja motivaatiota!
Torstaina on sitten np-ultra. Sanomattakin lienee selvää, että se jännittää jo nyt. Usko siihen, että kaikki on kunnossa on kuitenkin kova (tai ainakin kohtalainen...). Lupasimme toisillemme, että jos ja kun kaikki on kunnossa niin menemme ja ostamme Pikku-Ruulle symbolisesti jonkun potkupuvun tai vastaavan. Ikäänkuin huudamme ääneen, että meidän pienokaisemme kasvaa ja voi hyvin, me saamme vauvan! Ja sitten sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella ennen kuin minut siihen pakotetaan.
Kerroin muuten koulussa yhdelle ystävälleni. Se hyppi ja pomppi ja kiljui =) Oli mukavaa kun kaveri oli niin täysillä iloinen puolestamme. Olen myös nähnyt unia missä kerron eri ihmisille, että meille tulee vauva. Jotenkin tässä vaiheessa se kertomisen vimma alkaa kummasti laantumaan. Sillon ihan alussa olisi halunnut tiedottaa kaikille tutuille ja tuntemattomillekkin asiasta. Nyt olen ajatellut, että ehkä en koulussa kerro oikeastaan muille. Huomaavat sitten jos se nyt sattuu näkymään ulospäin ennen huhtikuun loppua. Hassu muutos mielestäni.
Pikkuveljen syntymä
9 vuotta sitten
3 kommenttia:
Kivaa kuulla, etten mä ole ainut raskaana oleva nainen, jolla raskausuutisten kertomisinto lopahti, kun olisi voinutkin kertoa muille ilouutisesta. Itseasiassa koin kertomisen lähinnä hankalana ja epämiellyttävänä. Muistelen, että mukavimmalta tuntui kertoa (ja saada kommenttia) eräältä miehelle, joka on työkaverini. Silloin ei ollut mitään paineita, sillä hän on sentyyppinen, ettei kyllä olisi huomannnut minun olevan raskaana ennen kuin olisi vauva ollut sylissä.
Muista, että jokainen tunne on sallittu tunne ja sinä voit itse päättää koska ja kenelle kerrot raskausuutisista. Ihania odotushetkiä sinulle!
Niinpä! Minultakin on sammakko vienyt kielen enkä välittäisi kuuluttaa raskaudestani. Nekin vähät joille on kerrottu, ovat regoineet asiaan vähän oudosti. Alle 0puolet ovat onnitelleet. Emme ole naimisissa, mutta olleet yhdessä kohta 10 vuotta. Olen hämmästynyt kuinka konservatiivisia ja vanhassa ihmiset ovat kiinni.
Heti kun tein testin olisin halunnut kailottaa mutta tosiaan taidan vain luottaa siihen että masu kertoo ennen pitkää sen kyllä varmasti. Meillä on muuten LA sitten suht sama, sillä minä tulen vain kaksi päivää sinun perässäsi! :) Sitä odotellen!
Heh, se on mukava kuulla, ettei ole yksin näitten juttujen kanssa!
Uskon kyllä, että meillä tuohon isovanhempienkin hyväksyntään vaikuttaa nimenomaan se että ollaan naimisissa. Tavallaan tämä oli heidän mielestään hyvin luonnollista. Ihan kuin joku paperin pala ois tehnyt meistä valmiita vanhemmiksi... Ihmiset osaavat olla outoja.
Lähetä kommentti