Arvioitu saapumispäivä lähenee...

Tänään (37+4) laskettuun aikaan on 17 päivää. Se on aika vähän. Olo on jokseenkin tyyni ja rauhallinen. En taida oikein edes tajuta, että tämä kaveri on ennemmin tai myöhemmin tulossa täältä pihalle. Ja tuo myöhemminkin tarkoittaa kuukauden sisällä. Ehkä tämä ymmärtämättömyys on luonnon tapa varmistaa etten mene täysin paniikkiin. Viime viikkoina olen oikeastaan ensimmäistä kertaa todella nauttinut raskaana olemisesta. Itse raskaudesta ja vauvasta olen toki nauttinut ja ollut äärettömän iloinen koko ajan. Mutta tästä olotilasta en oikein ole välittänyt. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Pikku-Ruun vahvempi läsnäolo. Liikkeet ovat huisin voimakkaita (ja välillä ah ihanan kipeitä). Tänään anoppilan kahvipöydässä tuleva mummo ihmetteli pöydän toiseltapuolelta pikkuisen aiheuttamia kumpareita mahassani. Että näkyvät kyllä päälle päin, vaikka rauhallinen touhuaja Pikku-Ruu onkin. Liikkeiden lisäksi hikka esiintyy tasaisesti. Tietenkin myös pinnasänky, hoitopöytä ja muut vauvan tarvikkeet, lisäävät Pikku-Ruun läsnäoloa. On mukavampi nauttia raskaudesta kun tietää, että tämä loppuu kohta (ja helppoa nauttia kun ei ole kummempia kolotuksia).

Vietimme viime viikonloppuna miehen kanssa ihanan sunnuntain. Aloitimme aamun lähtemällä huoltamolle aamiaiselle (kun mitään muuta paikkaa ei täältä pikku kaupungista löytynyt). Aamiaisella pohdimme päivän suunnitelmia ja päätimme lähteä sienimetsään. Sienestäminen oli todella hauskaa vaikkakaan emme loppujen lopuksi tunnistaneet, emmekä keränneet yhtään sientä (lainatusta sienioppaasta huolimatta). Keräsimme sitten puolukoita joista teimme kotona piirakan. Päätimme vielä lähteä illalla katsomaan Wall.e-piirrettyä ja mennä ravintolaan syömään. Paljon ohjelmaa ja kaikki yht´äkkiä suunniteltua ja toteutettua. Aivan ihanaa.

Elokuvissa iskikin sitten pienoinen paniikki. Tuli sellainen olo, että mihin mä oon ryhtynyt. Että olenko mä valmis luopumaan näistä ihanista yllätyksellisistä päivistä kahdestaan tuon ihanan miehen kanssa. Mistä olen luopumassa ja mitä oikein olen saamassa tilalle? Mentiinkö me nyt pilaamaan kaikki hieno ja mahtava mitä me ollaan lähes kymmenen vuotta rakennettu. Mitä sitten jos mulle tulee vauvan syntymän jälkeen näitä ajatuksia. Mitä jos tämä vauva tuntuukin vain joltain vauvalta, ei meidän Pikku-Ruulta. Mitä jos mä en halua lähteä laitokselta kotiin. Isoja kysymyksiä ja pelottavia ajatuksia. En mä noihin kysymyksiin oikeastaan edes tarvi vastausta. Tai siis tiedänhän mä ne vastaukset. Tätä me halutaan ja tästä me ollaan haaveiltu. Tottakai muutokset pelottaa ja varsinkin näin iso muutos, mitä kuintenkin on aika vaikea ennakoida. Luonnolla on tapana hoitaa asiat ja vauvaa oppii rakastamaan vaikkei heti edes hullaantuisikaan. Miehelle puhuin näistä sitten kun oltiin syömässä. Se oli sitä mieltä, että nyt alkaa olemaan hieman myöhäistä katumukselle =) Ja ainahan me pärjätään. Aina ollaan pärjätty. Tyynen olotilan palauttamiseen riitti oikeastaan ihan pelkästään se, että sai sanoa toiselle ääneen että muakin jännittää ja pelottaa.

Oli hauska huomata, että lähes samalla lasketulla-ajalla siunattu Cazze on blogissaan pohtinut hyvin samanlaisia pelkoja.