NP-Ultra 12+4

Tänään siis oli tuo odotettu niskapussi-ultra. Minua ei jostain syystä edes ehtinyt kovin paljoa jännittämään koko seula. Itseasiassa pahin kromosomihäiriö-paniikki laantui kun päätimme ettemme lähde ylimääräisiin veriseuloihin (niitä ei meillä täälläpäin tarjota). Kummallista oikeastaan, että sitten kun päätimme luottaa luontoon ja omaan tuuriimme (ja toki tähän seulovaan ultraan) niin suurimmat pelot ja ahdistukset katosi. Tältä kantilta ajatellen ratkaisumme oli oikea olkoon lopputulos mikä tahansa.

Ja takaisin tähän päivään. Tällä kertaa emme joutuneet kovin kauaa odottamaan odotushuoneessa. Aika meinaan lensi kaupungilla ja keltaiset pääsiäiskynttilät jäivät tiimarin hyllylle kun huomasimme olevamme lähes myöhässä ultrasta. Nyt en siis ehtinyt kovin paljoa keräämään jännitystä tuijotellen odotushuoneen valkoisia seiniä. En myöskään ehtinyt teeskennellä lukevani vanhaa suomen kuvalehteä.

Lääkäri oli taas todella mukava ja muisti meidät (tai ainakin sai meidät luulemaan niin). Kaksi sekunttia ennen ultrauksen alkua mieleeni iski absurdi pelko siitä, ettei siellä olekkaan mitään. Ei siis pelko siitä, että Pikku-Ruu olisi kuollut kohtuun, eikä siitäkään että joku olisi huonosti. Vaan todellakin pelko siitä, ettei siellä ole mitään. Tyhjä ruutu.

Mutta siellähän tuo sintti polskutteli. 6,18 senttiä viikkoja vastaavaa ihanuutta. Selkäranka oli kehittynyt oikein, eikä siellä näkynyt katkoksia. Sydämen kammiot ja eteiset löytyi ja seinämät oli kiinni kuten piti. Sydän myös pumppasi verta oikein. Tämän lääkäri näytti meille jollain ohjelmalla joka näytti pumpatun veren punaisena ja lähtevän veren sinisenä. Veri kiersi myös oikein virtsarakon molemmille puolille. Munuaiset löytyivät ja myös ne altaat. Raajat olivat oikean mittaisia ja pää myös. Niskaturvotus oli 1,3 mm joka on hyvä tulos (riskiluku ikäni huomioon ottaen oli 1/5000 eli 0,02%) tätä kai laskee vielä nenäluun selkeä näkyminen. Profiili oli kuulemma kuin oppikirjasta =) Siinä sitä myhäiltiin ylpeänä täydellistä vauvaamme katsellen.

Hommaan meni lähes tunti, sillä lopussa yritimme saada 3D-kuvaa Pikku-Ruusta. Tyyppi vain päätti alkaa nukkumaan keskenkaiken ja onnistui sitä ennen kaivautumaan jonnekkin niin, ettei kuvaa saanut. Lääkäri kirjoitti raporttinsa jotta Ruu saisi herätä rauhassa ja yritimme sen jälkeen uudelleen. Ruu heräsikin, mutta ei suostunut pysymään paikoillaan hyvässä asennossa tarpeeksi kauaa. Siellä se heilutti meille ja taisi olla jo sitä mieltä, että tämä operaatio on nyt ohi. Harmi, ettei saatu sitä kuvaa mutta eihän sillä mitään tutkimusellista tahi lääketieteellistä merkitystä ole. Ja koko hommasta saatiin kuitenkin dvd. Ihan kiva, että voi katsoa kotonakin kaveria "livenä". Vaikka en kyllä aina kauheasti näe siitä pikselimössöstä mitään =)

Ja ei, me emme tiedä sukupuolta vielä! Lakatkaa kysymästä sitä! Kyllä me sitten varmasti kerromme kun me tiedämme (mikäli haluamme sitä tietoa edes kenenkään kanssa etukäteen jakaa). Ja mikä ihmeen väli sillä nyt sitten edes on. Sama se meille on kumpaa sukupuolta Pikku-Ruu edustaa, kunhan on ihmislapsi. En pysty ymmärtämään mitä hemmetin väliä sillä sukupuolella sitten on kellekkään muulle. Tiedän kyllä, että hyväähän ihmiset tarkoittaa ja välittämisen takia kyselevät. Mutta välillä tuntuuu pahalta kun itse on ihan innoissaan mahtavista uutisista ja siitä että kaikki on hyvin ja toinen vain sanoo että: ihania uutisia, joko sukupuoli on tiedossa? Tuntuu siltä kuin siinä sivuutettaisiin koko sikiön kehittymisen ihme ja tämän maailmankaikkeuden kaunein asia ja keskitytään johonkin "turhuuteen". Voisiko tämänkin purkauksen pistää hormoonien piikkiin...? =)