Mietteitä kertomisesta

Aliisan kirjoittaman kommentin jälkeen olen kovasti miettinyt keskenmenoa. Ja tätä, että olemme kertoneet kaikille läheisille jo tässä vaiheessa, vaikkakin aluperin oli vankka tarkoitus odottaa. Tunsin hetken jopa kasvavaa ahdistusta asian kanssa. Tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta että kaikki voisi mennä hyvin ja pohdein jo itkusilmässä miten tulevat isovanhemmat murtuvat (jeps hormoonit hajottaa pään...) Päädyin lopulta siihen, että en haluaisi yhtään paljastusta vetää takaisin (tai no ehkä sen miehen mummon ei olisi vielä tarvinnut tietää, mutta on miehelle ihan ylitärkeä ihminen). Ne ihmiset joille olemme kertoneet ovat minulle ja miehelleni rakkaita ja me todella tarvitsemme niitä ihmisiä ja heidän tukeaan. Joku sanoikin, että näin aikaisessa vaiheessa kannattaa kertoa vain niille kenen kanssa haluaisi käsitellä myös keskenmenoa. En nyt voi sanoa haluavani veljieni kanssa puhua välttämättä tuollaisesta asiasta, mutta haluan että he tietävät tuollaiset asiat elämästäni. Haluan että he tietävät ja tuntevat minut ihmisenä ja osaavat aina omalla kömpelölläkin tavalla olla tukena minulle.

Tässä siis loppu tulokseni. Rakastan näitä ihmisiä ja he rakastavat minua. Ja vaikka kaikki järki huutaa vastaa, en voi olla tuntematta kiintymystä myös Pikku-Ruuhun. Tiedän, asiat voivat muuttua monella tavalla ja tässä on monta kuukautta edettävänä ennen kuin ollaan syyskuussa. Mutta! On myös olemassa mahdollisuus siihen, että meillä on syyskuussa lapsi, oma pieni vauva, Pikku-Ruu. Ja tällä hetkellä minä haluan uskoa tuohon mahdollisuuteen, vaikka elämä huomenna jo muuttaisi kaiken päälaelleen. En aio surra huomista ennen kuin se saapuu. Ei sitä etukäteen saa kuitenkaan pois surtua.