Hermoilua ja paniikkia

Eilen oli ensimmäinen työpäivä kesätyöpaikassani. Työ vaikuttaa todella lupaavalta ja erittäin haasteelliselta. Ensimmäinen päivä oli jännittävä ja lisää jännitystä päivään tuli hieman ennen ruokatuntia. Vessassa käydessäni huomasin, että olin vuotanut rusehtavaa verta. Tiedän, että tällaiset tuhrut ovat normaaleja, mutta kamalalta se silti tuntui. Varsikin kun tämä oli ihan uusi juttu. Päätin soittaa ruokatunnilla neuvolaan, jotta kiltti täti voisi rauhoitella vauhkoa ensiodottajaa. "Olen tämän ja huomisen päivän koulutuksessa" -kiltti täti sanoi puhelinvastaajassa. Jotenkin olin niin luottanut neuvolan apuun, että menin ihan tolaltani ja soitin itkukurkussa miehelleni. Hän käski soittaa yksityiselle tai jonnekkin.

Lähdin siis ensimmäisenä työpäivänä ruokailun jälkeen lääkäriin. Ei ihan ihanteellisin aloitus kesätöille. Onneksi on mukavan tuntuiset esimiehet ja liukuvat työajat. Hiukan kaunistelin kyllä lähdön syytä, kun en halunnut alkaa sille miehelle vuodoistani puhumaan. Matkalla lääkäriin vastaan tuli hirveä määrä lastenvaunuja. Oli kyllä todella työn takan pitää isoimmat kyyneleet poiss poskilta. Sitä vaan niin pelkää, että ultran kuvaruudulla ei ole mitään liikettä, ei lainkaan eloa.

20 minuuttia ja 80 euroa myöhemmin palasin hyvillä mielin takaisin töihin. Sydän löi ja liikkeitä näkyi hyvin. Kaikki siis kunnossa, eikä mitään näkyvää syytä missään. Lääkäri kehotti menemään seuraavalla kerralla äippäpolille tai jonnekkin päivystykseen. Hän ei normaalisti kuulemma edes tee muita kuin alkuraskauden ultria ja ihmetteli kovasti, että minut oli pistetty hänelle. Ei kuulemma pystynyt katsomaan muuta kuin ihan perusjutut, sillä kokemusta/taitoa ei löytynyt (löytyi kuitenkin taitoa laskuttaa joka tapauksessa täysi hinta...). Jos huoli ei olisi ollut kova ja helpotus suuri, niin olisi kyllä ottanut päähän tommonen rahastus. Mutta tosissaan ei minulle tullut paniikissa edes mieleen soitella mihinkään päivystykseen. Pitää ottaa selvää noista numeroista jne. ennen kuin tarvetta sellaisille tulee.

Eli hormonien ja työjännityksen myötä päästiin aikamoiseen paniikkiin aika pienestä jutusta. Pääasia kuitenkin, että kaikki on siis kaikki hyvin.

Hormonit

Olin jotenkin ajatellut, että alkuraskaus olisi ollut pahin hormonien aiheuttaman mielialojen heittelyn kannalta. Olin väärässä. Tämä "seesteinen" keskiraskaus ei ole kovin seesteinen eikä rauhallinen ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko ajan pahempia.

Hermostun sadasosa sekunnissa. Täydellinen päivä saattaa muuttua lähes helvetiksi kun alkaa suututtamaan. Ja suututtamaan alkaa lähes mistä tahansa syystä. Olen tapellut (huom. me emme ole miehen kanssa tapelleet vaan olen kyllä hoitanut sen ihan yksin) mm. miehen äidin syntymäpäivälaulusta, pappani 70 vee lahjasta ja kaikesta muusta turhasta, mikä ei kunnolla kiinnosta minua edes silloin kun tappelen. Olemme sopineet mieheni kanssa, että olen nyt toistaiseksi aina oikeassa ja hienosti hän on karikoita vältellytkin. Arjen sankari tuo minun mieheni.

Tänään sain hirveän hepulin seuraavanlaisesta asiasta. Totesin miehelleni, että uusi makean himoni on aika petollinen. Karkkia kun voi syödä töissä ja koulussa, mutta sipsejä ei. Mieheni totesi, että kyllä sipsejäkin voi koulussa ja töissä syödä. Tästä kommentista vedin aivan kauheat pultit mitkä alkoivat marmatuksella, jatkuivat kimityksellä autossa ja loppuivat koko automatkan (n.30 min.) kestävään itkuun. Tosin itkun lomassa minua naurattikin ihan hirveästi kun koko homma oli aivan psykoottista ja täysin absurdia. Itkusta ei vain tullut loppua vaikka kuinka yritin. Mitä ihmettä minä teen itseni kanssa? Ei tämä voi näin jatkua. Mutta kun minä en kertakaikkisesti hallitse itseäni vaikka oikeasti yritän. Toivottavasti pystyn töissä olemaan itkemättä... Ja luojan kiitos tuo mies on ainakin toistaiseksi jaksanut olla järkkymätön kallio mitä vasten olen saanut myrskytä. Loputtomiin hän ei kuitenkaan tätä kestä. Enkä kyllä minäkään, tahtoo itsensä takaisin!

Ja jos tämä on nyt seesteistä aikaa niin en uskalla edes ajatella mitä edessä on =)

Vappuja

Eli myöhästynyttä vappua kaikille! Me vietimme vapun pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä luona Turussa. Menimme heille keskiviikkona ja lähdimme vasta perjantaina. Päivät olivat mukavia ja ohjelma sopivan rento ja rauhallinen minulle. Voin sanoa viihtyneeni todella hyvin. Kiitoksia sinne päin siis erinomaisesta seurasta ja viihdykkeestä! Ja vaikka näin ystäviänikin (liian lyhyen aikaa tosin) ja vetäydyin nukkumaan jo yhdentoista maissa, niin silti oli aikaa touhuta kaiken näköistä kivaa vappupiknikistä lettujen paistoon. Ensimmäisenä yönä vatsa oli hieman kipeä, mutta sekin oli onneksi ohi menevää. Oli hauska huomata vappupiknikillä, miten paljon siellä oli lapsiperheitä. Monessa seurueessa oli kolmetkin vaunut vierekkäin viltin reunalla. Ehkä sitten ensi vuonna uskallamme lähteä piknikille Pikku-Ruun kanssa.

Oli mukavaa myös nähdä serkkuani ja hänen tyttöystäväänsä, joiden laskettuaika on pari viikkoa meidän jälkeemme. Oli mukavaa jutella toisen ensiodottajan kanssa ja toisaalta kuulostella saman ikäisen serkkuni mietteitä isäksi tulosta. Vaikka olisi erilaisessa elämäntilanteessa, niin lapsen saamiseen liittyvä ajatukset, toiveet ja pelot tuntuvat olevan aika pitkälti samanlaisia.

Tänään olimme anopilla pihakiveystä tekemässä. Tosin minä en saanut koskea mihinkään ja mies huolehti minut vielä varjoon istumaan, etten saa auringon pistosta. Suloisia nuo ihmiset kun ne hyysää. Miehen mummon tullessa tein tiukan väistöliikkeen kun hän yritti tarrata ulos pullahtaneeseen masuun. Minusta tuntuu, että tuosta mahan taputtelusta tulee varmaan pienoinen ongelma minulle. Se tuntuu epämiellyttävältä ja siltä kuin yksityisyyteeni kajottaisiin. Siis näpit irti mun mahasta!

Turusta tarttui mukaan Pikku-Ruulle huppari ja housut (otimme kokoa 68 kun niitä ihan pieniä varmaan kertyy aika paljon):



Oli hankala ottaa kuva, kun nuorempi kissoista ei mitenkään pystynyt ymmärtämään ettei hän saa käpertyä puvun päälle makoilemaan. Aina se ehti luikahtamaan kuvaan ja puvun päälle. Vikkelä otus =)

Huomenna 19+0. Viime viikolla tuntui oikealla puolella pari kertaa peräikkäin kuin ilmakupla olisi puhjennut mahan pinnassa. Makoilin sängyssä ja lauleskelin mahalle Hectorin Mandoliinimiestä. Silittelin mahaa samalla ja käden alla oikealla puolella tuntui siis nuo kuplat. Samanlainen tuntui myös seuraavana aamuna suurinpiirtein samassa kohdassa. Sen jälkeen ei taas mitään. Ehkä siis tunnen jo jotain aina silloin tällöin (eli siis silloin kun Ruu sattuu olemaan sopivassa asennossa potkiessaan).

Valehtelisin jos väittäisin...

Kävimme tänään miehen kanssa läheisellä terassilla siiderillä. Omassa lasissani oli toki alkoholiton versio, mutta terasilla siiderilasi kädessä istuminen antoi taas varmaan ohikulkijoille tällä pienellä paikkakunnalla ihmeteltävää. Valehtelisin jos väitäisin, että en itse koskaan ole "tuominnut" mielessäni raskaana olevaa naista sen perusteella, että hän istuu terassilla tai baarissa. Ihan kuin siinä olisi jotain pahaa ja ihan kuin hänen olisi pakko juoda alkoholipitoisia juomia. Ravintoloistahan ei tietenkään muunlaisia juomia saakaan. Taidan olla hiukan huono ihminen...

Tajusin (kauhukseni) terasilla istuessani, että kaikki tulee muuttumaan (yllättävää eikö...). Luonnollisesti ensin tämä 5 kk ja imetysajan kestävä täysalkoholittomuus, tämän muutoksen toki olin tajunnutkin. Mutta nyt vasta todella tajuntaani iski ymmärrys eräästä toisesta muutoksesta. Emme enää koskaan voi mieheni kanssa lähteä extempore terassireissulle, joka yllättävän seuran ja kesäisen huumaavan illan takia kestääkin seuraavaan aamuun. Tällainen satunnainen juopottelu ja seikkailu on nyt siis takana päin. Eipä se (tietenkään) mikään maailman suurin menetys ole, eikä tämän ymmärtäminen järkyttänyt maailmaani. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että en hetkeäkään tuntenut ahdistusta tämän tajutessani. Tämä pieni yksittäinen asia kuvastaa kaikkea sitä mikä tulee muuttumaan, tajusimme tai emme. Ja ehkä parhaiten nuo meidän iloiset illanvietot ja niistä luopuminen kuvastavat sitä kaikkea vapautta jonka menetämme sitoutuessamme pieneen, meistä täysin riippuvaiseen nyyttiin. Ja todellakin valehtelisin jos väittäisin, ettei se koskaan pelota minua vaikka innolla muutoksia ja uutta elämää odotankin.

Huomenna 18+0 (potkisit nyt jo)

Olisitko kiltti ja potkisit jo!

Niin tänään siis 17+4 ja liikkeitä ei tunnu. Malttamattomana odotan vaikka tiedän, ettei ensimmäistä kertaa odottavan ole mitenkään "pakollista" vielä tuntea liikkeitä. Varsinkaan kun minulla on istukka etuseinässä mikä vaimentaa liikkeiden tuntemista. Noin viikko sitten illalla makoilin sohvalla ja hellein vatsaani. Aikani siinä siliteltyäni tunsin kuin ilmakupla olisi kulkenut pienen hetken ihan alavatsan pinnassa vasemmalla puolella. Saattoi olla ilmaakin, mutta erilaiselta se tuntui. Innostuin, että tästä se alkaa. Ja sen jälkeen ei mitään. Ottaa päähän. Ja sitten alkaa huolestuttamaan, kunnes taas rauhoittaa itseään yllä mainituilla faktoilla. Maltti on valttia...

Viikonloppuna kävimme kaupoilla ja matkaan tarttui (aivan ylihintainen) body:


Ostettiin 6-9 kuukautiselle, että menis sitten vähän "isompana". Tosin en tiedä tuleeko tuollaista oikeasti pidettyä vauvan päällä. Ei ehkä mikään söpöin ilmestys, mutta rock vähintäänkin.

Tämä viikko on koulun suhteen (luojan kiitos) ohi. Taisin selvitä kaikista tämän viikon kokeista. Maanantaina olisi vielä kaksi koitosta jäljellä ja sitten pääsee vapun viettoon ja kesän aloittamiseen. Kesätyöt alkavat siis 5.5. Muutama päivä on aikaa hengähtää ja kerätä voimia. Nyt se on helpompaa, kun vapustakaan ei saa tänä vuonna krapulaa =)

Ai niin viime viikonloppuna mietein isovanhempien nimityksiä. Tyyliin; miehen äiti on sitten "sen paikkakunnan" mummo ja minun äitini on "tämän paikkakunnan" mummo. Sitten aloin ihan tosissani miettimään, että mikä ihme mä sitten olen. Meni hetki ennen kuin välähti; Ai niin Äiti!... Saattaa olla, että menee hetki ennen kuin tähän ajatukseen todella tottuu =)

Potki jo!

16 + 0

Tästähän on tullut kerran viikossa päivitettävä blogi.

Koulussa on hurjasti kiireitä ja väsymys painaa päälle. Pahaolo on vaivannut aina välillä ja viime yönä heräsin kovaan kipuun heti rintalastan alla. Kipu säteili rintakehään ja olkapäähän asti. Yöllä sitä tietenkin pelkäsi sydänkohtausta ja vaikka mitä. Onneksi herätin miehen, joka sai minut rauhottumaan ja pystyin joten kunten nukahtamaan uudelleen. Todennäköisesti tuo "kohtaus" oli rasvaisen ruuan aiheuttamaa ärsytystä, ikäänkuin närästystä. Olin illalla syönyt vieraisilla ollessani paljon sipsejä ja muita herkkuja. Nyt loppui sitten kaiken rasvaisen ruoan syöminen.

Meillä on miehen kanssa kehittynyt ihana sunnuntai-illan perinne. Minullahan vaihtuu raskausviikot aina sunnuntaisin. Käperrymme illalla peittojen alle ja minä luen neuvolasta saamastamme vauvakirjasta alkavan viikon tapahtumat. Mitä sikiölle kuuluu, mitä odottavalle äidille tapahtuu ja mitä tulevan isän pitäisi huomioida. Pohdimme yhdessä näitä asioita ja haaveilemme tulevasta. Ne ovat ihania ja lämpimiä hetkiä, jotka toivon muistavani aina (ja etenkin silloin kun on vaikeampia aikoja). Miten onnelliseksi ihminen voikaan tuntea itsensä maatessaan omassa sängyssään oma käsi vatsan päällä ja miehen käsi suojelemassa molempia päällimmäisenä.

Että jos joskus pääsee unohtumaan, tai asiasta on epäselvyyttä: Olen aivan järjettömän onnellinen elämääni tällä hetkellä.

15+0

Eli uusi viikko alkaa taas. Tiistaina on neuvola. Sitä odotan jo innolla, sillä haluaisin päästä taas kuulemaan sydänäänet ja varmistumaan, että kaikki on hyvin. Muuten täällä on mennyt kaikki aika tasaisesti. Väsymys on helpottanut, mutta paha olo on nostanut päätään. Että se siitä hehkeästä keskiraskaudesta...

Olin viime viikolla kirjoittamassa työsopimusta kesäksi ja kerroin pomolle olevani raskaana. Hän onnitteli kovasti ja kysyi kauanko olen tiennyt. Pakkohan siihen sitten oli vastata, että tiesin jo silloin kun olin haastattelussa, mutten viitsinyt vielä silloin kertoa kun olin niin alkuvaiheessa vasta. Pomo totesi, ettei tietenkään tarvinnut kertoa sillä eihän raskaus tähän työsuhteeseen mitenkään vaikuta. Hän kiitti kuitenkin kovasti, että kerroin hänelle nyt. Sanoin myös sen vuoksi halunneeni sopimuksen vain heinäkuulle, että mahdollisimman varmasti pystyisin tekemään kesän ilman sairaslomia tai muita. Hän kuitenkin ehdotti että jatkaisimme sopimusta elokuun lopulle asti! Aivan ihana suhtautuminen ja mahtavalta tuntuva työpaikka. Pomo tosiaan on vielä mies, joten yllätyin yltiöpositiivisesta asennoitumisesta todella paljon. Aivan mahtavaa!


Viikonloppuna olin äitini kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui vaunut. Hassua ajatella, että me omistamme nyt sitten lasten vaunut. Tai yhdistelmävaunut/rattaathan nuo on. Saksalaiset Teutonia -merkkiset kärryt heittoaisalla ja muilla hilavitkuttimilla. Ale hinta oli 399.- ja mukana tuli siis kova kantokoppa. Toivotaan, etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Pidin kyllä noista todella paljon, enemmän kuin Emmaljungan ceroxista (joka oli siis toinen vaihtoehto). Vaunujen valinta taitaa olla aika paljon makukysymys. Kaikista vaunuista kun tuntuu löytyvän samat perusjutut. Jossain vaunussa on joku hyväpuoli, mutta toisaalta siitä saattaa puuttua joku toinen asia. Ja käytössä vasta tietää tuliko ostettua hyvät ja mitkä asiat sitten ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä puolet todella ärsyttäviä. Äitini loppujenlopuksi halusi maksaa vaunut ja annoin hänen tehdä niin. Ostakoon tulevalle lapsenlapselleen. Tosin nyt täytyy selittää anopille jotain, sillä hänkin olisi kai halunnut ostaa meille vaunut... Muuten meillä on kohta mummojen sota käynissä.

Anniina oli blodgissaan aikaisemmin pohtinut vauvakuumetta. Tämä sai minut miettimään asiaa omalla kohdallani. En ole aikaisemmin uskonut koko kuumeeseen. Ajattelin, että se on akkojen höpötystä. Nuoret hukassa olevat naiset haluavat elämälleen jotain tekemistä ja miettivät sitten, että voi vitsi kun vauvat on ihqui ja semmonen ois siis tosi kiva. Tai että vauvakuume on kolmikymppisten kaiken haluavien uraohjusten tapa perustella tympiintyneille miehilleen, että nyt sitten se kuuluisa biologinen kello tikittää. Että tik tak ja täydellinen perhe tänne. Kun ei muutakaan enää keksitä.

Ja sitten se iski, eikä se ollut mitään mitä olin kyynisesti aikaisemmin ajatellut. Vauvakuumeeni alkoi salakavalasti ihan vain muutamalla mietteellä. Aaamuisin saatoin miettiä miten erilainen aamurytmi olisi vauvan kanssa. Koulusta tullessani saatoin yllättää itseni pohtimasta kuntani lastenhoitojärjestelyjä. Ja iltaisin mieleni hapuili jotain pehmeää ja vauvan tuoksuista. Tämä oli vielä ihan siedettävää ja hauskaa, mutta sitten se syveni. Ja syveni. Lopultaa minusta tuntui kuin elämässäni ei olisi juuri mitään järkeä. Kuin olisin vain välitilassa, menossa jotain tärkeää kohti, mutta tällä kyseisellä vaiheella ei olisi mitään virkaa tai merkitystä. Pelkästään elämästäni ei puuttunut jotain vaan myös minusta ihmisenä, naisena. Jokin tärkeä pala oli kadoksissa ja se pala ei ollut mikään pieni murunen vaan musta suuri aukko. Tämä kaikki tuntui lähes fyysisenä kouristuksena mahan pohjassa. Lisäksi soppaa hämmensi ihmetys tästä kaikeasta. Miten yht´äkkiä lähes täydellinen elämäni olikin aivan turha? Ja miten ihmeessä siitä, saati minusta itsestäni, puuttui jotain kun aina ennen elämäni ja minuuteni oli ollut verrattaen ehyttä.

Että pitänee pyytää koko maailman vauvakuumeisilta naisilta anteeksi. Olen pahoillani, en aikaisemmin tiennyt mitä käytte läpi. Ja kyllä, olen Anniinan kanssa samaa mieltä siitä, että terminä vauvakuume on aivan liian kevyt ja huoleton.