26 mm

Yksi kuva kertoo tuhat sanaa. (Tämä kuva tosin on hieman suttuinen kun se on kameralla näpsästy.) (edit: Viikkoja 9+4)

Sydän lyö

Tänään oli siis se ensimmäinen ultra. Jännitti odotusaulassa ihan hirveästi ja unohdin vähän väliä miten hengitetään. Varsinainen pakokauhu iski noin kaksi sekunttia ennen kuin itse tutkimus alkoi. Teki mieli pompata siitä laverilta pois ja sanoa, että tää oli tässä ei me tarvitakkaan mitään ultraa, kiitos ja näkemiin! Kauhu siitä, että siellä ei ole mitään elävää iski niin lujaa vasten kasvoja, että ajattelin etten halua tietää. Niin kauan kun mä en tiedä niin voin olla "onnellinen". Mies tarrasi käteen kiinni ja jälkeenpäin kun puhuimme niin hän oli miettinyt mitä ihmettä hän voi tehdä tai sanoa jos siellä ei olekkaan kaikki kunnossa.

Ja sitten se pieni lihapulla näkyi siinä ruudulla ja lääkäri osoitti meille pienen, mutta tiheän sydämmen väpätyksen. Pikku-Ruu oli siinä. Ihan oikeassa paikassa, oikean mittainen ja oikein kehittynyt. Laskettuaika pysyi entisellään. Kuvaruudulta löytyi kättä ja jalkaa, sekä pikkuista selkärankaa. Täydellinen 2,6 cm kokoinen sikiö. Kyyneleet nousivat silmiini ja mies antoi hellän pusun otsalle.

Lääkäri, joka oli aivan ihana vanhempi mies, selitti meille sikiön rakennetta ruudulta opastaen, osoitti ruskuaispussin ja paljon muuta. Oli mukavaa, että hän kertoi kaiken niin perusteellisesti ja vastaili mieheni kysymyksiin. Minä tuijotin ruutua ja nyökkälin, muuhun en liikutukseltani ja ihmetykseltäni pystynyt. Mahtavaa bonusta oli se, että lääkäri innostui ottamaan myös 3D kuvan pikkuisesta (ja ilman lisäveloitusta). Siitä on maallikon paljon helpompi ymmärtää katsovansa sikiötä. Miestä alkoi lopussa, jännityksen tasaannuttua, huimaamaan ja hänen piti istahtaa nurkassa olevalle tuolille ettei taju olisi karannut. Hän on varsin herkkä huimaukselle. Mahtaa raukka pärjätä tooodella hyvin synnytyksessä =)

Täällä siis ollaan onnellisissa ja mahtavissa tunnelmissa. Täytyy nyt vain toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Sormet ja varpaat ristissä.

(edit: viikkoja tällöin 9+4)

Anteeksi mitä?

Kaupassa tuttavan kanssa perunalaarin edessä käyty keskustelu:

Tuttava: Moikka! Kuulin, että teitä saa onnitella.
Mies: Anteeksi mitä?
Minä: Niin siis mitä?
Tuttava: Niin siis, että saa siis onnitella, you know
Mies: Anteeksi mistä?
Minä: Niin juu, mutta siis mitä?
Tuttava: No onneksi olkoon, ensin avioliitto ja nyt sitten lopullinen vankeus.
Mies: *heh* Joo...
Minä: *heh* Niin...

Että näin... Todella rakentava keskustelu. Oltiin vaan niin yllättyneitä molemmat ja tuntu jotenkin niin ahdistavalta saada onnittelut joltain tutulta, jonka ei todellakaan pitäisi tietää mun raskaudesta mitään. Syyllinen keksittiin kyllä heti ja anoppi saikin kuulla mieheltä kunniansa. Vahingossa oli kuulemma lipsahtanut ja ei tule toistumaan (vaikea vaan uskoa tommosiin vahinkoihin...) Lisäksi äitini soitti ja kertoi kertoneensa ystävälleen, eli sekin sai sitten läksytystä osakseen. Mikä noita tulevia isoäitejä oikein vaivaa! Nyt ymmärrän, miksei välttämättä kannata kertoa läheisillekkään ennen kuin ollaan päästy näitten "riskiviikojen" yli. Ne läheiset kun ei välttämättä pidä suutaan kiinni. Ja nyt se ei ole meidän käsissämme ketkä kaikki tietävät ja miten pian. Sillä aivan kuten äitimme kertoivat luotettaville ystävilleen, kertovat nämä luotettavat ystävät vain ja ainostaan omille luotettaville ystävilleen. Ja pienet kun on piirit niin soppa on valmis.l Huoh.

Uusi viikko

9+0 tänään, eli uudella viikolla (10) mennään. Jokainen viikko tuntuu pienoiselta voitolta. Sunnuntaita odotetaan kuin kuuta nousevaa =) että sellaista sykleissä elämistä täällä. Ultraa odottaa malttamattomasti. Jännittäen. Toiveikkaasti?

Ultran odotusta ja sukupuolipohdintaa

Ultra-aika on ensiviikolla, mutta tuntuu kuin siihen olisi ikuisuus. Vähintään. Onneksi päätimme mennä tuonne varhaisultraan. Pelottaa kovin, ettei siellä olekaan ketään tai jos on niin ettei kaikki ole kunnossa. Onneksi ensi viikolla saa jotain varmistusta. Välillä olen lähes varma, että olen vain jollain tavalla sairas (joku omituinen syöpä tai jotain) ja tästä syystä kuukautisia ei tule ja olo on oireellinen... Jep jep, tekee hyvää psyykkeelle. Ei auta kuin uskoa ja luottaa. Rasittavaa kerrassaan.

Keskustelimme eilen siitä, miten jotkut toivovat lapsensa olevan jotain tiettyä sukupuolta (tai lähes kaikki kai, vaikkakin oikeasti kumpikin on tietty yhtä tervetullut). Mies totesi, että mehän odotetaan tyttöä, vaikka ei se poikakaan paha ois. Hänellä on kuulemma sellainen olo, että tyttö tulee. Itse en oikein tiedä. Luulin olevani aika neutraali näissä toiveissa ja oletin toivovani vain "vauvaa", jotain lähes sukupuoletonta. Monta viikkoa sitten sanoin tosin, että tämä tuleva lapsi on äitini tyttären tytär. En edes huomannut, että olin sukupuolisoinut (onkohan tuo edes sana?) Pikku-Ruun. Ehkä siis odotan itsekkin tyttöä. Tiedä noista.

Ihanainen Anniina oli antanut blogilleni tunnustuksen. Kiitos siitä! Pistän maininnan kiertoon (Anniinalle itselleen) ja myös näille blogeille:Pompon odotus ElishiaK Käiverön odotus ja neron kasvatus ja hoito. Kaikki linkkilistallani olisivat ansainneet maininnan, plokkasin tohon pari.

Väsyttää ja kissaperheen ihmetyksiä

Muutama päivä onkin jo vierähtänyt viime tekstistä. Väsymys on iso. Imuroinnin jälkeen on pakko ottaa päiväunet. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla väsyttää ja yöllä nukun huonosti... Huono-olo velloo tasaisesti ja tulee seurakseni jos en juo ja syö tarpeeksi usein. Toisaalta jos syön liikaa/en tarpeeksi etova olo ei katoa mihinkään. Tasapainoilua siis. Välillä tuntuu, että ainut aika jolloin ei ole huono-olo, on silloin kun syö. Pitäisi siis mussuttaa koko ajan jotain, heti kun leuat lakkaa käymästä niin alkaa etoa. Pahoinvonti on suurimmillan jostain syystä illalla. No ainakin nuo alun valittelut oireettomuudesta voi lopettaa :)

Olemme mieheni kanssa huomanneet erään asian. Joka-ikinen kelle olemme kertoneet raskaudesta (paitsi neuvolatäti) ovat hyvin nopeasti kysyneet huolestuneella äänellä, "mitäs te teette kissoille!?" Me ei oikein ymmärretä mitä ihmettä niille nyt pitäisi tehdä. Joo tottakai mies hoitaa hiekkojen putsauksen ja tietenkään nuorempi kissa ei enää saa nukkua mun kainalossa. Ja sitten kun vauva on maailmassa pitää huolehtia kissaverkoista pinnasängyn päällä ja muutenkin tarkkailla miten nuo kaksi ottaa pikkuisen vastaan. Mutta siis ei me mitenkään erityisesti ajateltu mitään tehdä meidän kissoille. Eräskin tosin tokaisi heti että jahas teidän kissat pitää sitten lopettaa. Milloin tästä maailmasta on tullut sellainen, ettei eläinperheeseen voi tulla vauvaa ja missä ihmeen välissä eläimestä on tullut kertakäyttötavaraa jonka voi hävittää kun ei enää tarvitse sitä, tai se ei enää sovikkaan suunnitelmiin. Kyllä me nuo kissat ollaan otettu ihan niiden koko ikää ajatellen. Tietysti voi käydä niin, että esim. tuo nuorempi rotuelikko ei hyväksy uutta tulokasta ja heittäytyy hankalaksi, mutta siihen reagoidaan sitten jos niin käy, ei etukäteen eikä varmuudenvuoksi. Tottakai vauva on etusijalla, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että nuo kaksi ovat kuuluneet tähän perheeseen jo monta vuotta ja haluan lapsenikin tutustuvan noihin mainioihin otuksiin.

Viimeiseksi syy sille, että en ole kirjoittanut moneen päivään. Menin jotenkin lukkoon Anniinan surusta, enkä osannut kirjoittaa tänne mitään. Tänään aamulla päädyin kuitenkin siihen, että se etten kirjoita omista tuntemuksistani ja iloitse täällä omasta raskaudestani, ei auta tai helpota Anniinaa varmasti millään tavalla. Pahalta tuntuu heidän puolesta. Ja jotenkin se tulee niin lähelle kun raskaus oli suurinpiirtein samoilla viikoilla omani kanssa. Voimia ja halauksia heille!

Säteilyturvakeskus ja ensimmäinen neuvola

Eli ensimmäiset asiat ensiksi. Sain viikonloppuna hulppean ahdistuskohtauksen miettiessäni tuota aikaisemmin kertomaani säteilyjupakkaa. Siinä sitten vollotin miehen kainalossa, kunnes päätin tehdä asialle jotain. Lähtein säteilyturvakeskuksen kysymys-sähköpostiin viestin jossa tiedustelin tilannetta ja sitä, toimiko opettaja oikein. Vastaus tuli nopeasti ja poisti pahan mielen. Tässä lyhennettynä sisältö:

"Tietojemme mukaan kyseisessä ammattikorkeakulussa on opetuskäytössä
erittäin matala-aktiivisia lähteitä, joista ei oikein käytettynä ole vaaraa
henkilöstölle, opiskelijoille eikä myöskään sikiölle.
Tämän vuoksi ei ole ollut perusteltua asettaa erityisiä rajoituksia lähteiden käytölle
eikä raskaana oleville opiskelijoille. -- Vertailun vuoksi voi todeta, että luonnon taustasäteilystä saamme
saman suuruisen annoksen yhdessä tunnissa."

Ihana nykyteknologia ja sähköinen pikaviestintä! Helpotti hysteeristä oloa kummasti. Tosin itkuisuus ei johtunut pelkästään tuosta tapahtumasta... sunnuntaina meinasin itkeä söpöjen koiratarrojen takia. En yleensä ole mikään vollottaja ja en edes erityisemmin pidä koirista, joten kohtaus tuli hyvin yllättäen :) Kuka mä olen...

Ensimmäinen neuvola oli tänään. Täti oli supermukava ja tilanne rento. Luettavaa tuli paljon ja muutenkin tietoa tuli lisää (osa tosin kertausta, mutta mikäs se opintojen äiti olikaan). Kaupungissamme tarjotaan sekä nt-ultra että rakenne ultra. Lisäksi saa alkuraskauden ultran jos haluaa määrittää tarkat viikot! Aivan mahtavaa palvelua! Ja sitten tulee se mutta ja perkele. Paikan ainoa lääkäri joka tekee noita on aivan kauhea. En voisi ikinä kuvitella antavani se äijän ronkkia alapäätäni. No way. Se mies kolahtaa tosi lujaa mun hermoja vasten ja on käyttäytynyt aikaisemmin välinpitämättömästi ja inhottavasti. Että se niistä palveluista. Hemmetti. Neuvolatäti ymmärsi minua oikein hyvin ja kannusti menemään yksityiselle jos siltä tuntuu (en taida olla eka joka niin valitsee...). Sanoi tämän olevan minun raskauteni ja kehoni, ei kenenkään muun ja että päätökset ovat minun päätöksiäni. Heidän tulee niitä kunnioittaa. Oli kyllä kiva täti :) Varasin siis yksityiseltä alkuraskaudenultran. Se on kahden viikon päästä. Sinne asti pitäis jaksaa odottaa, tuntuu kauhean pitkältä ajalta. Niin neuvolassa selvisi myös, että olin käsittänyt puhelimessa viikot väätin (ihmettelinkin, että miten ne laskee sen niin eri tavalla kun mentiin niin takapakkia). Eli nyt kasassa on 7+2 eli ollaankin jo viikolla 8. Ou jee. Varhaisultra on siis viikolla 10. Eli ei kovin varhain. Mä tässä kokoajan pohdin että pitäiskö sitä kumminkin siirtää parilla viikolla niin, että vois tehdä sen nt-ultran sitten. Hmm. Ei osaa päättää. Vaakakupissa on malttamattomuus/paniikki siitä ettei siellä ketään ole ja toisaalta tieto siitä, että aika pian se nt-ultrakin on ja jos kaikki ultrat tehdään kerran yksityisellä niin rahaakin siihen menee jonkun verran. Pitää jutella miehen kanssa kun se tulee kotiin.