Muutoksia

Tein muutaman muutoksen blogiini. Uusi pohja on otettu sivulta Simply Fabulous Blogger Templates. Vaihdoin Neppa odottaa nimen uuteen, sillä enhän minä enää odota. Tai odotan tietysti kaikenlaista, ensimmäistä kääntymistä, askelta, sanaa ja vaikkapa ensimmäistä hoitopäivää (kauhunsekaisin tuntein tosin). Mutta en kuitenkaan odota enää vauvaa, joten nimen vaihto tuntui sopivalta. Jotain linkkejä ehkä hukkasin prosessin aikana.

Nuppu on muuten 3,5kk kypsässä iässä alkanut vierastamaan. Viimeiset neljä kertaa jonkun isovanhemman näkeminen on johtanut itkuun. Aluksi itku tuli jos mummu otti syliin, mutta tänään itkun sai aikaiseksi pelkkä juttelu ja katselu. Aina on heti rauhoittunut äidin tai isän syliin ja myöhemmin sitten hyväksynyt mummun ja papankin sylin. Muiden vieraiden kanssa ei ole tainnut ola samaa, mutta tämä johtuu varmaan siitä että isovanhemmat ovat *hieman* innokaita ottamaan Nuppusta syliin. Taitaa niiden vauhti olla neidille hieman liikaa. Pelottaa vaan, että jos tää tästä pahenee niin vaikeutuu kaikki vieraisilla käyminen hieman, eikä me enää ikinä päästä minnekkään kun ei voi jättää hoitoon... En mä ees tienny, että noin nuorena voi jo vierastaa. Jossain luki silti, että vierastaminen on älykkyyden merkki. Ehkä Nuppu on siis varsin älykäs. Vois käyttää sitä älyään ennemmin vaikka ympäri menemiseen tai johonkin muuhun mukavaan ja odotettuun kehitykseen.

Kehitystä on kyllä taas tapahtunut. Nykyään nauretaan usein, välillä oikein hekottaen. Se on kyllä ihan ihmeellisen ihana ääni. Sitä vois kuunnella vaikka kuinka kauan. Usein saan pikkuisen nauramaan puhaltelemalla vatsaan. Yritin yhtenä, oikein nauravaisena, päivänä kuvata videolle tätä ihmettä, mutta tulos ei ollut kovin hyvä. Videolla Nuppua ei vois vähempää mahaan puhaltelu kiinnostaa, oma nyrkki on paljon kivempi. Äiti sitä vastoin on lähes hysteerisen innostunut leikkimään, touhottaa, läpertelee ja lässyttää nolosti ja on melkein pyörtyä kaikesta siitä puhaltelusta. Ja kukaan ei varmasti usko, että juuri ennen kuin otin kameran esille, samainen leikki oli toistuvasti aivan mahdottoman hauska. Tolla lapsella on varmaan joku salainen missio nolata mut kaikissa mahdollisissa tallennettavissa hetkissä.

Leikkimatolla maatessa ollaan alettu tarraamaan siinä roikkuvia eläinparkoja jaloista. Äiti testasi tätä tartuntaa kala-helistimellä. Ja kappas! Niin vain neiti (ehkä 10 minuutin ihmettelyn jälkeen) tarras molemmin käsin fisuun kiinni ja yritti tunkea sitä suuhunsa. Ei ole vielä selkeästi nähnyt elokuvaa Nemoa etsimässä. Siinä opetetaan, että "Kala on kaveri, ei murkina." Noh tämän (äidin mielestä mahtavan) tempun Nuppu toisti useaan otteeseen. Kala parka oli inhottavan märkä ja kuolaisen niljakas harjoittelun jälkeen. No, one for all...

Mua on muuten alkanut jo ahdistamaan Nupun hoitoon laittaminen. Kauheasti mietittävää ja päätettävää. En oikein tiedä edes mitä hoitomuotoa kannatan. Ja nyt en viittaa mitenkään lähipäivinä puhuttaneeseen "taistoon" josta mm. Piuku kirjoitti blogissaan. En edes viitsi lähteä kommentoimaan tuota järjetöntä tapahtumaa, tulee vaan rumaa jälkeä ja hermon menetystä. Takaisin asiaan... itse olen ollut perhepäivähoidossa ja mies sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa. Päiväkodissa saattaisi hoitohenkilökunta olla ammattilaisempaa ja valvonta parempaa. Valvonnalla tarkoitan nyt hoitajien valvomista, ei lapsien valvontaa =) Eli siis perhepäivähoidossa voi olla vaikeampaa tietää mitä niiden seinien sisällä oikeasti tapahtuu, onko olot hyvät ja hoito asianmukaista. Etenkin kun Nuppu tulee olemaan niin kovin pieni hoitoon mennessään (n. 1v 2kk). Mutta toisaalta perhepäivähoidossa, pienessä ryhmässä, tuollainen pikkuinen toukka voisi pärjätä paremmin. Enkä tiedä kuinka paljon luotan kaupunkini päiväkoteihinkaan. Pitäisi selvittää mitä yksityinen päiväkoti maksaa ja onko sinne mahdollista päästä. Tai sitten pitäisi jäädä vielä vuodeksi kotiin ja lykätä koko hommaa, mutta kestäiskö pää sitäkään ja kuinka hankalaa koulun jatkaminen olisikaan kahden vuoden tauon jälkeen. Onhan tässä nyt vielä paljon aikaa miettiä. Kouluni alkaa syyskuussa ja tarkoitus olisi, että mies jäisi kesälomalle/isäkuukaudelle/hoitovapaalle loppuvuodeksi. Ollaan pistetty rahaa säästöön jotta tämä onnistuisi. Eli vuoden päästä Nuppu menisi vasta hoitoon. Mutta kai se on hyvä miettiä näitä ajoissa ja kai sitä paikkaa täytyy hiukan ennen tarvetta hakeakin.

Niin ja se imetys. Sen kanssa tapellaan vieläkin. On päiviä kun se ei onnistu lainkaan. En ymmärrä miksi tuo otus yrittää niin epätoivoisesti vierottaa itseään. Mutta nyt on taas ollut monta päivää niin, että hiukan kyllä kiukutellaan, mutta kumminkin suostutaan syömään. Välillä kun ei suostuta sitten niin millään. Sitten pitää yrittää pumpata ja syöttää pullosta. Tämä on vaan haastavaa kun lapsi itkee, äiti on tuskanhiestä märkä ja yrittää epätoivoisesti olla rauhallinen ja pumpata onnistuneesti tarpeeksi maitoa. Korviketta on siis joutunut antamaan muutaman kerran ja iltaisin annamme viimeisen syötön korvikkeena yleensä aina. En vaan enää väsyneenä jaksa tapella ja vääntää. Illat on alkanut muuten menemään mukavemmin. Nuppu on nukahtaa 21-22 vanhan 24-01 sijaan. Todella mukavaa! Herätyskin tapahtuu sitten aikaisemmin eli kahdeksan aikoihin, mutta sekin on vaan kiva. Toivotaan, että tämä jatkuisi. Toivoisin myös, että itse nukkuminen rauhoittuisi hieman. Se on semmosta pyörimistä, tutin suusta sylkemistä ja heräilyä. Sinnikkäästi laitan vaan tuttia takaisin niin kyllä siltä aina taju lähtee. Normaalisti syödään yöllä vain kerran, noin kello 04.

Mutta nyt olen "tuhlannut" päikky-aikaa blogiin jo vaikka kuinka. Jotain muutakin vois ehkä tehdä kun toinen nukkuu (miten ois syöminen...).

Vuosi 2009

Vuosi 2009 on siis täällä. Taas menee hetki ennenkuin sen osaa papereihin kirjoittaa. Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta seurustelua, kaksi vuotta naimisissa oloa ja tyttäremme ensimmäinen vuosi eloa. Voisin siis todeta, että aika hyvä vuosi tulossa!

Mun on ollut vaikea nimetä vauvamme täällä blogissa, kun en kuitenkaan oikeaa nimeä halua käyttää. Aikaisemmin käyttämäni Pöppiäinen on ärsyttävän pitkä ja lyhentyikin viime kirjoituksessa muotoon Pöppis. Tämä kuitenkin muistuttaa aivan liikaa Pääppistä. Joten kutsun vauvaa tästä lähin nimellä Nuppu.

Kovasti odotan jo Nuppusemme seuraavia kehitys askelia. Muutaman kerran selällään leikkiessä Nuppu on vetäissyt kyljelleen. Se ei kuulosta paljolta, mutta on saanut isän ja äidin hihkumaan heikkopäisenä. Askel kääntymistä kohden on siis otettu. Päätä kannatellaan hyvin, joskin väsyneenä kannattelu muistuttaa hieman kanan nokintaa. Makuuasento on niiiin vuotta 2008. Pystyssä pitää saada olla, istualtaan tai seisaaltaan, muuten huudahdetaan loukkaantuneena. Ja isin lentokone on aivan hirmuisesti parempi kuin äidin.

Olimme ystävämme tupaantuliaisissa ja vanhempani olivat Nuppusta hoitamassa. Syyllisyyden tunnot olivat taas aluksi kovat. Naurettavaa eikö! Mutta minkäs sille voi. Muutaman boolilasin jälkeen syyllisyys kyllä katosi nousuhumalan tullessa tilalle. Olen pohtinut, että menisin ystäväni luokse yöksi tässä kuussa, mutta en vain yksinkertaisesti taida olla valmis. Ja imettäminen hankaloittaa myöskin asiaa.

Niin imettäminen jatkuu vieläkin. Viime postauksen jälkeen Nuppu aloitti todellisen lakon. Ei kiitos, ei kiinnosta, noi tissit on ihan kamalat, tää pullo on tosi hyvä. Että näin. Ja sitten taas pumppailtiin (äiti) ja huudettiin (Nuppu) ja hermostuttiin (koko perhe) ja itkettiin (äiti ja tytär molemmat). Näin jatku enemmän tai vähemmän varmaan viikon. Nyt taas tissi kelpaa, mutta ton tissi-vihan myötä maidon tulo hiukan notkahti. Nyt Nuppu saa illalla vajaan purkin korviketta tissittelyn lisäksi. Emme siis kai enää ole täysimetyksellä. Titteleistä viis, pääasia että lapsi saa ruokaa ja koko perhe säilyttää hermonsa.

Kaipaamme muuten mieheni kanssa molemmat kahdenkeskistä aikaa. Haaveilemme lähtevämme toukokuussa yöksi kylpylään juhlistamaan tätä yhteistä kymmenen vuotta kestänyttä taivaltamme. Nuppu olisi hoidossa ja meillä aikaa keskittyä toisiimme. alan nyt jo psyykkaamaan itseäni, että toukokuussa pystyn pienen jättämään yöhoitoon. En tiedä onnistuuko. Yllättävän vaikeaa meinaan äidille nämä kaikki ero jutut.

Anniina pohti aivojen uinahtamista jo raskausaikana. Minulle kävi kyllä ihan samalla tavalla. Töissäkin oli niin tuskaa yrittää tehdä vaikutusta, kun olo oli yhtä fiksu kuin villasukalla. Laske siinä nyt sitten yhtään mitään, kun ei muista edes kuinka pythagoran lausetta käytetään. Tai mikä se oli. Sama jatkuu vieläkin. Tosin laskennallista älykkyyttäni en ole päässyt testaamaan kun ei täällä kotoa kauheasti matematiikkaa tarvi. Mutta puhuminen on kyllä välillä niin tuskaa. Tai siis puhumisen yrittäminen. Mulla on ongelmana meinaan sanojen löytäminen. "Se harja on siinä matkalaukun sivutaskussa" taipui suussani muotoon "Se, tiedätkö, no, se niin (huitoo käsillä), on siinä sen, sen sen (osoittaa matkalaukkua)tossa toi, siinä niin, täällä näin (luovuttaa, nousee ylös ja antaa harjan itse) täällä tajuutko... Että ota siinä nyt sitten selvää mitä mä yritän sanoa. Univajeesta toi ei varmaan johdu, sillä olen nukkunut Nupun synnyttyä paremmin kuin raskausaikana. Epäilen, että toi otus imee mun tisseistä aivot maidon mukana. Ihme, että se kehittyykin niin kauheeta vauhtia. Helppohan se on oppia käänytmään ja hymyilemään kun varastaa äidin aivoista puolet (tai ylikin).

Nyt tuo pikku varas heräs, joten palaillaan taas.

Hyvää vuotta 2009 kaikille!

Joulun toivotukset

Meillä on tiedossa ihmeellinen joulu. Ihmeelliseksi ja täydelliseksi sen tietenkin tekee oma lintusemme. Hassua ajatella, että viime jouluna harmittelin juuri alkaneita kuukautisiani ja toivoin kovasti tammikuun tuovan uutisen plussasta (ja niinhän se toikin). Ja nyt tuo tuhiseva nyytti on tullut kotiimme ja sydämiimme ja on tehnyt meistä kahdesta perheen. Kaiken lisäksi tuo tuhiseva nyytti ei edes ole enää mikään pieni nyytti. Ennemminkin kunnon pökkelö, jonka kädet ja jalat viuhtoo kuin lentoon opettelevalla variksen poikasella. Meidän pieni lintusemme.

Olemme tänään lähdössä joulun viettoon vanhempieni luokse. En varmaan ehdi päivittelemään blogiani ennen kuin vasta välipäivinä (tai myöhemmin), joten toivotan

Ihanaa, ihmeellistä ja suloisen täydellistä joulua kaikille!

Yllätyksiä

Pöppiäinen nukahti päiväunilleen joten kunnostaudun kirjoittamalla tänään kaksi postausta. Minun on jo pidempään pitänyt kertoa asioista joista olen yllättynyt Pöppiäisen syntymän myötä. Suurin osa näistä asioista on sellaisia mitä olen kyllä luullut tietäväni jo ennen lasta, mutta lapsen myötä olen huomannut etten oikeastaan ole tiennyt mitään tai ainakaan ymmärtänyt asioita ihan kokonaan.

Synnytys
No synnytys kaikkinensa oli jotain mitä en kyllä ollut osannut kuvitella. Sekä hyvässä että pahassa. Kivut olivat paljon suuremmat mitä osasin odottaa, mutta koko homman ihmeellisyys oli jotain vielä enemmän. Jotenkin se synnytys vaan on niin maaginen ja alkukantainen asia, että vaikka se oli ihan hirveää niin silti siitä jäi hirveän hyvät muistot. Todella erikoinen tapahtuma siis ja olen tyytyväinen ja iloinen että olen saanut kokea sen ainakin kerran.

Kasvu
Tästä kirjoitinkin jo tuohon aikaisempaan postaukseen. Lapsen kasvun ja kehityksen vauhti on uskomattoman hurjaa. Ja oletan, että tuleva vuosi on vielä hurjempaa tämän osalta. Todennäköisesti yllätyn silti vauvan kehityksestä päivittäin.

Nukkuminen
Jostain olin saanut käsityksen, että vauvat järjestään huutavat yöt tai ainakin kukkuvat ja syövät kahden tunnin välein. Meillä tämä ei ole pitänyt paikkaansa lainkaan, vaan Pöppiäinen on alusta asti nukkunut yönsä yhdellä syötöllä ja nyt jo usein kahdestatoista kuuteen aamulla, eli oikeastaan ilman yösyöttöä. Nukkumaan meno on ollut kohtalaisen helppoa. Tässä asiassa oli kyllä oikein mukava yllättyä =)

Rutiini
Yllättävää on ollut myös se miten nopeasti vauvanhoidosta on tullut rutiinia ja miten rohkeasti olen uskaltanut vauvaani hoitaa. Pelkäsin, että en osaisi tai uskaltaisi ottaa päävastuuta vauvasta, sillä minulla ei ole ollut mitään kokemusta vauvanhoidosta. Ennen Pöppiäistä en ole vaihtanut yhtään vaippaa. Noh, nyt voin jo todeta, että eipä sillä ole ollut mitään väliä. Ehkä siitä on ollut jopa hyötyä, sillä on ollut helppo antaa miehelleni tilaa olla isä ja opetella vauvanhoitoa kun itsekään en ole ollut mikään pro.

Sitovuus
Tottakai tiesin, että vauva tarvitsee minua 24h/7, mutta silti se sitovuus ja paine mitä äitiys on tuonut tullessaan on päässyt yllättämään. Ja se miten sidoksissa tunnetasolla olen vauvaani. Tämä on myös aika ahdistavaa (mikä sekin on tietyllä tavalla ollut aika yllättävä tunne). On ollut päiviä kun toivoisin miehen ja Pöppiäisen lähtevän tunniksi jonnekkin, että saisin nukuttua päiväunet. Jos he ovat toisessa huoneessa en osaa rentoutua vaan olen ikäänkuin hälytysvalmiudessa vauvalleni. Tuntuu siltä kuin minuuteni olisi sulautumassa pysyvästi johonkin metrin mittaiseen rääpäleeseen, joka on iilimadon tavoin aina kiinni minussa (vaikka ei fyysisesti läsnä edes olisikaan). Tämä jatkuva sitovuus, vaativuus ja vastuu on ollut välillä hyvin uuvuttavan tuntuista. Tämä kaikki on yllättänyt minut, sillä olin kuvitellut että uupuminen johtuisi vauvan huudosta ja huonosti nukutuista öistä.

Rakkaus
Tämä on yllättänyt minut myös täysin. Oletin tietysti rakastavani vauvaani ylikaiken, mutta en pystynyt kyllä ennen lastani kuvittelemaan mitä se tarkoittaa. Rakkaus käsitteenä on saanut uuden määritelmän ja uudet mittasuhteet. Rakkaus vauvaani kohtaan on jotain hyvin erilaista mitä tunnen miestäni kohtaan. Minut yllätti tunteen voimakkuus ja puhtaus. Rakastan Pöppiäistä niin suunnattomasti, että hänen katsomisensa saa aikaan lähes fyysisen reaktion minussa (hormonit tietysti voimentavat tätä tunnetta). Rakkauteni vauvaa kohtaan on kovin pyyteetöntä (toisin kuin miestäni kohtaan =)) Pöppiäisen täytyy vain olla olemassa ansaitakseen rakkauteni. Hymy aamulla on vain plussaa. Tuntuu uskomattomalta, että voin tuntea jotain näin käsittämättömän vahvaa jotain noin pientä ja avutonta olentoa kohtaan, jonka olen tuntenut vasta muutaman hassun kuukauden.

Päivää pitkästä aikaa

Aikaa on vierähtänyt todella paljon, kun mukamas aina on niin kiire.

Pöppis on kasvanut kovasti. Katselin yhtenä päivänä valokuvia ja totesin, että eipä tuo ole enää mikään vastasyntynyt vauva, vaan vallan iso tyttö jo! Vaikka kaikki aina hokevat miten nopeasti vauvat kasvaa, en silti tajunnut että se todella tapahtuu noin nopeasti. Hymyjä singahtelee hyvinä päivinä joka suuntaan ja huonoinakin ainakin herra mustekalalle ja muutamalle muulle lelulle. Makuuhuoneen tapetin kukkaset saavat myös yleensä aamuisin oman hymy-annoksensa. Lisäksi joka aamuinen hiusteharjaus peilin edessä saa yleensä isot hymyt aikaiseksi. Kädet ja jalat viuhtoo kovasti, näyttää kuin pieni variksenpoikanen opettelisi lentämään. Lisäksi ollaan opittu paljon uusia ääniä. Nyt on selkeästi erotettavissa kipu-huuto, nälkä, kiukku ja esim. tylsistyminen/syliin kaipuu. Tiuhaan tahtiin kuuluu uusia kiekahduksia.

Imettäminen on onnistunut (välillä hammasta purren ja yölläkin pumpaten) oikein hyvin. Muutamana iltana ollaan annettu korviketta kun äidillä ja tyttärellä on molemmilla mennyt hermot, mutta silloin Pöppis on syönyt sitä vain n.20 ml, eli ei oikeastaan mitään. Imettäminen on muuten aika kompleksinen juttu. Se on minusta työlästä ja hankalaa, vaikka se on hyvin onnistunutkin ja maitoa on riittänyt. Silti se on jotenkin stressaavaa kun ei tiedä paljonko vauva syö ja saako se oikeasti tarpeekseen. Pitää miettiä omia syömisiä ja juomisia ja koko touhu vie aikaa. Jos haluan lähteä jonnekkin vauvan kanssa pitää aina miettiä missä imetän (en oikein pidä ajatuksesta julkisesta imetyksestä) ja jos haluan lähteä ilman vauvaa pitää iana pumpata maitoa pakkaseen. Tiedän kyllä, että monet kokevat imettämisen helpoksi ja näppäräksi. Minä en koe. Aion silti kyllä imettää niin pitkään kuin se on mahdollista ja niin pitkään kun se ei ahdista minua. Imettämiseen on muutenkin ladattu ihan hirveästi jotain kummallisia "hyvä äiti"-oletuksia ja jokainen puolituttukin aloittaa keskustelun jonkilaisella "onko maito riittänyt" -kommentilla. Olen ottanut tavaksi sanoa "oikein hyvin" ja aion jatkaa tätä niin kauan kuin edes hiukan imetän, riippumatta siitä miten maito oikeasti on riittänyt. Minun rintojeni maidontuotanto ei kuulu millään tavalla kellekkään, enkä aio alkaa mitään tilitystä siitä tekemään. Ja ärsyttävimpiä kommentteja on tullut silloin jos on kertonut, että välillä tuntuu siltä kuin maito ei riittäisi ja illat on ollut joskus aika hankalia ja raskaita. Joka kerta saan ihmisiltä (yleensä itseäni vanhemmilta naisilta) lämpimän äidillisen hymyn ja "syö, juo ja nuku tarpeeksi" -mantran. Ihan tosi, voitte kyllä uskoa että teen kaikkeni jotta saisin lapseni ruokittua omista rinnoistani, en kaipaa ulkopuolisen "tietoa" siitä, että vauvan rintaraivarit johtuvat juomattomuudestani. Ja silti, vaikka vihaan kaikkea typerää syyllistämistä ja imettäjien glorifiointia, tuntui kauhealta ja jotenkin nololta ostaa pari purkkia korviketta varuiksi kaappiin. Teki mieli selittää kassaneidille, että kyllä meillä oikeasti ollaan ihan täysimetyksellä ja että nää on niinku vaan varatoimi, varmuuden vuoksi. Jälkeenpäin häpesin itseäni ja reaktiotani. Ihminen on kummallinen.

Nyt kun pääsimme tähän "huono äiti" -teemaan niin paljastettakoon, että olemme jättäneet lapsemme kahdenkuukauden kypsässä iässä isovanhempien hoitoon jotta itse olemme päässeet pikkujouluihin ja voineet juoda terästetyt glögit. Minun vanhempani tulivat siis meille ja katsoivat Pöppiäistä n. 6 tuntia. Minulta pääsi itku kun laitoin ulko-oven kiinni. Olin ihan yllättynyt kuinka vaikeaa vauvan hoitoon jättäminen oli. Luulin, että lähtisin juosten ja hymyhuulilla, mutta ei se mennytkään ihan niin. Ilta oli kuitenkin aivan ihana ja ajattelin Pöppistä vain n. 15 minuutin välein. Isäni viestitti väliaikatietoja ja he pärjäsivät oikein hyvin. Pöppis oli koko päivän ollut mitä ihanimmalla tuulella ja jatkoi samaa illalla. Tulimme kymmenen aikaan kotiin ja eipä tuo kovin kärsineeltä vauvalta vaikuttanut =) Oli kuitenkin todella ihanaa osallistua illan viettoon ensimmäistä kertaa lähes vuoteen siten, että en tuntenut itseäni millään tavalla ulkopuoliseksi. Teki todella hyvää!

Nyt tuolta pieneltä alkaa menemään hermot tuossa sitterissä, joten jatkan joskus myöhemmin.

Elämän ensiviikot

Olemme olleet kotona nyt jo muutaman viikon. Kaikki on mennyt hienosti ja päivät ovat soljuneet ohi kuin huomaamatta. Tähän elämään tottui sillä sekunnilla kun avasimme kotimme oven sairaalasta tullessamme. Ja toisaalta kaikki tuntuu vielä jonkinlaiselta unelta. Toisinaan aamuisin katselen vauvaamme ja ihmettelen miten tähän tultiin ja miten ihmeessä meitä on siunattu tuollaisella pienellä ihmeellä. Tyttö on nukkunut yönsä lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Hän on syönyt hyvin ja ollut suloinen tapittaja ollessaan hereillä. Maitoa on tullut riittämiin ja hiukan enemmänkin. Sohvamme, sänkymme ja kaikki mahdolliset tyynymme taitavat olla jo maidon kuorruttamia. Harsoja ostettiin heti lisää, sillä varsinkin alussa maitoa suihkusi enemmän kuin Pöppiäinen ehti nielemään. Pöppiäinen ihmettelee maailmaa suurilla silmillään ja yrittää jo hieman ähkien jutellakkin jotain. Ollessaan mahallaan mahaa vasten, yrittään hän kovasti nostaa päätään ja onnistuukin tässä lyhyissä pätkissä. Neuvolatäti ihasteli tytön jäntevyyttä ja virkeyttä. Pöppiäinen oli hereillä koko kotikäynnin ajan ja ihmetteli silmät pyöreinä maailman menoa.

Olemme uskaltautuneet neuvolakäynnin lisäksi muutamalle vaunulenkille, kauppaan, mummolaan, pappalaan ja ystävämme luo visiitille. Kaikki reissut ovat menneet oikein hyvin ja Pöppiäinen on suurimman osan ajasta aina nukkunut tyytyväisenä. Imetys on onnistunut hyvin vieraissakin paikoissa. Oman mielenterveyden kannalta on ollut todella tärkeää huomata, että pääsemme vauvan kanssa liikkumaan lähes kuten ennenkin. Asioita täytyy vain suunnitella hieman enemmän ja tarkemmin, mutta sosiaalinen elämä ei siis ole mahdotonta. Tosin tylsää tai erakoitumisen vaaraa ei vielä ole ollut sillä vieraita on riittänyt ja paljon on ihmisiä vielä käymättäkin.

On aivan ihanaa, että mies on kotona kesälomalla (4 vko) ja sen jälkeen vielä kolme viikkoa isyyslomalla. En todellakaan haluaisi jäädä vielä kahdestaan Pöppiäisen kanssa. On paljon mukavampaa kun on toinen ihminen vierellä tässä alussa. Ei tarvitse yksin ihmetellä uusia asioita tai pähkäillä mitä tehdä ja toisaalta mies ei jää paitsi näistä ensimmäisistä viikoista. Pöppiäinen meinaan näyttääkin hieman erilaiselta joka päivä.

Mies on omaksunut uuden isä-roolinsa todella hyvin. Hän ei ole ollut minulle apulaisena vaan hän toimii vauvan tasavertaisena huoltajana. Jotkut asiat mies osaa paremmin ja kysyn auliisti häneltä neuvoja ja mielipiteitä, kuten hänkin kyselee minulta. Ihanaa kun on vierellä ihminen jota rakastaa aivan valtavasti ja joka jakaa kaiken tämän uuden ja ihmeellisen. Hukutamme tytön suukkoihin.

Synnytyksestä olen toipunut hyvin. Sairaalassa oloa odotetusti inhosin ja olikin todella ihanaa päästä kotiin. Mieliala on ollut hyvä ja onnellinen, tosin iltaisin on aina välillä ollut jonkinnäköistä ahdistusta havaittavissa. Sitäkin vähenevissä määrin, ehkä hormoonit alkavat tasaantua tai jotain. Tunteita on siis ollut laidasta laitaan ja kaikki tunteet ovat olleet voimistettuja. Eräänä päivänä Pöppiäinen nukahti syliini ja hymyili oikein leveästi. Olin niin onnellinen, että aloin itkemään ja mies pyöritteli minulle päätään hymyillen. Mies meni vessaan ja sieltä tullessaan ihmetteli, että itkenkö minä vieläkin sitä hymyä? En tietenkään itkenyt enää sitä hymyä, mutta kun Pöppiäinen hymyili samalaisen leveän hymyn uudelleenkin =) Pitihän sitä sitten hiukan itkeäkkin uudelleen...

Aloitin muutama päivä sitten kirjoittamaan synnytyksestä, mutta en ole varma haluanko kuitenkaan julkaista sitä täällä. Jotenkin se on niin henkilökohtainen ja tunteikas aihe, että en ehkä halua edes nimettömänä pistää sitä kaikkien nähtäville. Pitää katsoa miltä ajatus tuntuu hieman myöhemmin.

5.10.2008

On tyttäremme syntymäpäivä. Tyttö on ihana, kaunis ja täydellinen. Vanhemmat ihmeissään ja onnellisia. Kirjoitan lisää ajan kanssa, sillä olemme tänään kotiutuneet ja nyt ei pysty keskittymään enempää.