Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.


Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.


Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

Puoliväli

Tänään, äitienpäivänä, tuli täyteen 20+0. Ollaan siis laskennallisen raskauden puolivälissä. Ihanaa kun uusia virstanpylväitä menee rikki. Vuotoa ei sen yhden kerran jälkeen ole ollut. Eli hyvin vähän sitä vuotoa sitten oli. Istukan pitäisi olla siististi etuseinämässä ja noin vähäinen vuoto voi kuulemma tulla ihan limakalvoista tai jostain, kun ne on niin vereviä raskauden aikana.

Eilen oli pappani 70-vuotisjuhlat. Paikka jossa juhlat järjestettiin oli rakennettu 1800-luvun alussa ja oli kyllä todella kaunis. Oli mukava nähdä sukulaisia pitkästä pitkästä aikaa. Mahan taputtelulta ei voinut välttyä, mutta kestin sen hymyillen. Mummo sanoi ystävällisesti, että posketkin ovat jo pyöristyneet. Tämä ei välttämättä kuulu suosikki kehuihini, mutta oli mukavaa kun isovanhemmatkin olivat iloisia raskaudestani. Miestä kehoitettiin useaan otteeseen olemaan kunnollinen ja tunnollinen.

Äitienpäivää vietämme ensin täällä minun vanhempieni luona ja siirrymme tästä sitten miehen äidin luokse. Jännää ajatella, että seuraavana äitienpäivänä olen jo äiti. En ole ihan varma ymmärränkö kunnolla koko ajatusta. Pelkkä ajatuskin tuntuu jo aivan mahtavalta!

Liikkeitä ei vieläkään varsinaisesti tunnu. Muutaman kerran jotain möyrintää. Töissä kyllä tunsin jotain aika selkeää kuunnellessani seisoaltani opastusta. Vasemmalla puolella tömpsähti joku vaimeasti, mutta niin selkeästi että minua alkoi hymyilyttämään. Että ehkä ne liikkeet sieltä hitaasti, mutta varmasti alkavat tuntua.

Hermoilua ja paniikkia

Eilen oli ensimmäinen työpäivä kesätyöpaikassani. Työ vaikuttaa todella lupaavalta ja erittäin haasteelliselta. Ensimmäinen päivä oli jännittävä ja lisää jännitystä päivään tuli hieman ennen ruokatuntia. Vessassa käydessäni huomasin, että olin vuotanut rusehtavaa verta. Tiedän, että tällaiset tuhrut ovat normaaleja, mutta kamalalta se silti tuntui. Varsikin kun tämä oli ihan uusi juttu. Päätin soittaa ruokatunnilla neuvolaan, jotta kiltti täti voisi rauhoitella vauhkoa ensiodottajaa. "Olen tämän ja huomisen päivän koulutuksessa" -kiltti täti sanoi puhelinvastaajassa. Jotenkin olin niin luottanut neuvolan apuun, että menin ihan tolaltani ja soitin itkukurkussa miehelleni. Hän käski soittaa yksityiselle tai jonnekkin.

Lähdin siis ensimmäisenä työpäivänä ruokailun jälkeen lääkäriin. Ei ihan ihanteellisin aloitus kesätöille. Onneksi on mukavan tuntuiset esimiehet ja liukuvat työajat. Hiukan kaunistelin kyllä lähdön syytä, kun en halunnut alkaa sille miehelle vuodoistani puhumaan. Matkalla lääkäriin vastaan tuli hirveä määrä lastenvaunuja. Oli kyllä todella työn takan pitää isoimmat kyyneleet poiss poskilta. Sitä vaan niin pelkää, että ultran kuvaruudulla ei ole mitään liikettä, ei lainkaan eloa.

20 minuuttia ja 80 euroa myöhemmin palasin hyvillä mielin takaisin töihin. Sydän löi ja liikkeitä näkyi hyvin. Kaikki siis kunnossa, eikä mitään näkyvää syytä missään. Lääkäri kehotti menemään seuraavalla kerralla äippäpolille tai jonnekkin päivystykseen. Hän ei normaalisti kuulemma edes tee muita kuin alkuraskauden ultria ja ihmetteli kovasti, että minut oli pistetty hänelle. Ei kuulemma pystynyt katsomaan muuta kuin ihan perusjutut, sillä kokemusta/taitoa ei löytynyt (löytyi kuitenkin taitoa laskuttaa joka tapauksessa täysi hinta...). Jos huoli ei olisi ollut kova ja helpotus suuri, niin olisi kyllä ottanut päähän tommonen rahastus. Mutta tosissaan ei minulle tullut paniikissa edes mieleen soitella mihinkään päivystykseen. Pitää ottaa selvää noista numeroista jne. ennen kuin tarvetta sellaisille tulee.

Eli hormonien ja työjännityksen myötä päästiin aikamoiseen paniikkiin aika pienestä jutusta. Pääasia kuitenkin, että kaikki on siis kaikki hyvin.

Hormonit

Olin jotenkin ajatellut, että alkuraskaus olisi ollut pahin hormonien aiheuttaman mielialojen heittelyn kannalta. Olin väärässä. Tämä "seesteinen" keskiraskaus ei ole kovin seesteinen eikä rauhallinen ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko ajan pahempia.

Hermostun sadasosa sekunnissa. Täydellinen päivä saattaa muuttua lähes helvetiksi kun alkaa suututtamaan. Ja suututtamaan alkaa lähes mistä tahansa syystä. Olen tapellut (huom. me emme ole miehen kanssa tapelleet vaan olen kyllä hoitanut sen ihan yksin) mm. miehen äidin syntymäpäivälaulusta, pappani 70 vee lahjasta ja kaikesta muusta turhasta, mikä ei kunnolla kiinnosta minua edes silloin kun tappelen. Olemme sopineet mieheni kanssa, että olen nyt toistaiseksi aina oikeassa ja hienosti hän on karikoita vältellytkin. Arjen sankari tuo minun mieheni.

Tänään sain hirveän hepulin seuraavanlaisesta asiasta. Totesin miehelleni, että uusi makean himoni on aika petollinen. Karkkia kun voi syödä töissä ja koulussa, mutta sipsejä ei. Mieheni totesi, että kyllä sipsejäkin voi koulussa ja töissä syödä. Tästä kommentista vedin aivan kauheat pultit mitkä alkoivat marmatuksella, jatkuivat kimityksellä autossa ja loppuivat koko automatkan (n.30 min.) kestävään itkuun. Tosin itkun lomassa minua naurattikin ihan hirveästi kun koko homma oli aivan psykoottista ja täysin absurdia. Itkusta ei vain tullut loppua vaikka kuinka yritin. Mitä ihmettä minä teen itseni kanssa? Ei tämä voi näin jatkua. Mutta kun minä en kertakaikkisesti hallitse itseäni vaikka oikeasti yritän. Toivottavasti pystyn töissä olemaan itkemättä... Ja luojan kiitos tuo mies on ainakin toistaiseksi jaksanut olla järkkymätön kallio mitä vasten olen saanut myrskytä. Loputtomiin hän ei kuitenkaan tätä kestä. Enkä kyllä minäkään, tahtoo itsensä takaisin!

Ja jos tämä on nyt seesteistä aikaa niin en uskalla edes ajatella mitä edessä on =)

Vappuja

Eli myöhästynyttä vappua kaikille! Me vietimme vapun pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä luona Turussa. Menimme heille keskiviikkona ja lähdimme vasta perjantaina. Päivät olivat mukavia ja ohjelma sopivan rento ja rauhallinen minulle. Voin sanoa viihtyneeni todella hyvin. Kiitoksia sinne päin siis erinomaisesta seurasta ja viihdykkeestä! Ja vaikka näin ystäviänikin (liian lyhyen aikaa tosin) ja vetäydyin nukkumaan jo yhdentoista maissa, niin silti oli aikaa touhuta kaiken näköistä kivaa vappupiknikistä lettujen paistoon. Ensimmäisenä yönä vatsa oli hieman kipeä, mutta sekin oli onneksi ohi menevää. Oli hauska huomata vappupiknikillä, miten paljon siellä oli lapsiperheitä. Monessa seurueessa oli kolmetkin vaunut vierekkäin viltin reunalla. Ehkä sitten ensi vuonna uskallamme lähteä piknikille Pikku-Ruun kanssa.

Oli mukavaa myös nähdä serkkuani ja hänen tyttöystäväänsä, joiden laskettuaika on pari viikkoa meidän jälkeemme. Oli mukavaa jutella toisen ensiodottajan kanssa ja toisaalta kuulostella saman ikäisen serkkuni mietteitä isäksi tulosta. Vaikka olisi erilaisessa elämäntilanteessa, niin lapsen saamiseen liittyvä ajatukset, toiveet ja pelot tuntuvat olevan aika pitkälti samanlaisia.

Tänään olimme anopilla pihakiveystä tekemässä. Tosin minä en saanut koskea mihinkään ja mies huolehti minut vielä varjoon istumaan, etten saa auringon pistosta. Suloisia nuo ihmiset kun ne hyysää. Miehen mummon tullessa tein tiukan väistöliikkeen kun hän yritti tarrata ulos pullahtaneeseen masuun. Minusta tuntuu, että tuosta mahan taputtelusta tulee varmaan pienoinen ongelma minulle. Se tuntuu epämiellyttävältä ja siltä kuin yksityisyyteeni kajottaisiin. Siis näpit irti mun mahasta!

Turusta tarttui mukaan Pikku-Ruulle huppari ja housut (otimme kokoa 68 kun niitä ihan pieniä varmaan kertyy aika paljon):



Oli hankala ottaa kuva, kun nuorempi kissoista ei mitenkään pystynyt ymmärtämään ettei hän saa käpertyä puvun päälle makoilemaan. Aina se ehti luikahtamaan kuvaan ja puvun päälle. Vikkelä otus =)

Huomenna 19+0. Viime viikolla tuntui oikealla puolella pari kertaa peräikkäin kuin ilmakupla olisi puhjennut mahan pinnassa. Makoilin sängyssä ja lauleskelin mahalle Hectorin Mandoliinimiestä. Silittelin mahaa samalla ja käden alla oikealla puolella tuntui siis nuo kuplat. Samanlainen tuntui myös seuraavana aamuna suurinpiirtein samassa kohdassa. Sen jälkeen ei taas mitään. Ehkä siis tunnen jo jotain aina silloin tällöin (eli siis silloin kun Ruu sattuu olemaan sopivassa asennossa potkiessaan).