Neppa ja Nuppu seikkailee

Tauko?

2009-04-15T13:11:00.002+03:00

Taidan pistää blogin jäihin. Jotenkin en osaa enää kirjoittaa elämästämme. Tuntuu liian henkilökohtaiselta. Ehkä jos laittaisin blogin salasanan taakse, mutta mahtaisiko sitä sitten lukea kukaan. Toisaalta en ole varma onko sillä lukijamäärällä kuitenkaan mitään merkitystä ja lukeekohan tätä juuri kukaan nytkään. Tiedä noista.

Täällä ollaan opittu kääntymään ja saatu alas kaksi hammasta. istuminenkin onnistuu jo aika hyvin, mutta ei ihan ominvomin kuitenkaan. Muutamassa viikossa pienestä vauvasta tuli iso tyttö! Jokeltelua tulee jos jonkin moista. Vau-vau-va ja baa-baa-ba ovat yleisimpiä. Leuka on lähtenyt liikkeelle ja osallistuu tähän puheen tuottamiseen. On se vaan aivan mahtavan näköinen pakkaus uusine hampaan nysineen ja irvistyksineen. Ihana.

Kaikenlaista kommentoitavaa ja kerrottavaa periaatteessa olisi. Voisin kirjoittaa äiti ja anoppi suhteiden muuttumisesta oman vanhemmuuden myötä, tai omien isovanhempieni uudesta mahdollisuudesta. Olisi pelkoja lapsen kasvun, kehityksen ja ylipäätänsä olemassaolon suhteen. Pohdintoja asuinmuodosta ja kaksion riittävyydestä (riittämättömyydestä). Löytyisi täältä ajatuksia itsensä hukkaamisen tunteista ja toisaalta kaiken loksahtamisesta paikoilleen, parisuhteesta, vapaa-ajasta (?), tyytyväisyystasosta, lähestyvästä koulusta ja lapsen hoitoon laittamisesta, lapsiluvusta ja kaiken sovittamisesta tähän yhteen elämään.

Mutta en tiedä. Saattaa olla, että nämä ovat hyvästit hetkeksi aikaa.

Arki, isä ja kyynel

2009-02-17T08:44:00.003+02:00

Päivät rullaa eteenpäin tasaisesti. Olen ollut todella yllättynyt siitä miten mukavaa elämä kotona vauvan kanssa voikaan olla. Nautin täysin siemauksin yhteisestä ajasta pienen Nuppuseni kanssa. Joka päivä rutiinit toistuvat kuta kuinkin samanlaisina. Ja jostain syystä minusta on kauhean kivaa kun päivät ovat lähes toistensa toisintoja. Ystävien ja sukulaisetn vierailut maustavat arkea. En olisi ikinä uskonut, että näin puuduttava ja tylsä elämä voisi olla minulle omiaan. Lapsen myötä oppii niin hirveästi itsestään.

Miehellä oli sunnuntaina oikein erikoisen kova "minä-rakastan-Nuppua"-päivä. Ainahan se on Nupusta innostunut ja otettu, mutta sunnuntaina sen silmistä loisti koko päivän aivan hirmuinen kiintymys vauvaa kohtaan. Ne antoivat minun nukkua pitkään (kuten yleensäkin viikonloppuna) ja touhottelivat aamutoimiaan rauhassa kahden. Mies oli opettanut Nupulle miten pelleä mätkitään, siis hutkeivat sellaista lelua mikä on mahdoton kaataa ja joka kilisee heiluessaan. Että en mä itseasiassa ihan kauheesti nukkunut enää siinä vaiheessa kun kuuntelin vaan sitä kilinää, miehen innostunutta selostusta ja Nupun innostuneita kiljahduksia. Ja jestas miten ihastunut Nuppu on isäänsä. Äiti on kyllä niiiin tylsä kun sen naamaa pitää tuijottaa päivät pitkät. Mutta isi se se vasta on jotain. Sille kujerretaan ja keikistellään. Äiti sitten taas on liikutuksesta kyynelissä kun se katsoo noiden kahden touhuja. Sunnuntaina ne ei saanu toisistaan tarpeeksi vaan touhottivat koko päivän kaiken näköistä hassua. Sai äiti taas hiukan hengähdystaukoa hoitorutiineista.

Toi liikutus ja kyyneleet on muuten tuttu juttu täällä. Vieläkin. Että kyllä sen hormonien jylläämisen huomaa muustakin kuin aivan järjettömästä hiustenlähdöstä. Ennen raskautta en ole ollut mikään hirvee herkistelijä jos nyt en silti koskaan mikään täysi kalliokaan. Mutta sitten kuvioihin tuli hormonit. Raskausajan pohjanoteeraus oli itkukohtaus Armageddonin loppukohtauksessa. Voi tsiisus, että hävetti vaikka oltiin vaan kotosalla. Ja miestä nauratti kun meikä vollottaa semmosen elokuvan loppua mistä en edes oikein pidä. Nyt ajassa jälkeen raskauden pohjanoteeraus tuli yllättäen alppihiihdon parissa. Liikutuin kovasti kunPoutiainen voitti ensimmäisen pronssinsa. Ja se totaalinen pohja tuli vastaan kun uutisissa näytettiin uusintana se ja taas minä liikutuin kyyneliin. Rasittavaa! Ei kai tää oo pysyvää?

Pitäisi kirjoittaa vielä reviirin laajentamisesta junailuun ja kiinteiden aloittamisesta jotain juttua. Mutta nyt taas Nuppu kutsuu.

Niin ja myöhästynyttä ystävänpäivää kaikille!

Imetyksestä taas

2009-02-02T14:16:00.005+02:00

Tuohon imetysasiaan vielä sen verran, että en tunne imetystukipuhelinta tai jotain vastaavaa oikein omaksi foorumikseni. Imetystukilistan sivuilta olen kyllä etsinyt apua ja monesta muustakin lähteestä. En vain oikein enää keksi mitä tässä muka voisi tehdä. Vika voi olla jossain mitä olen syönyt, jossain hajussa mikä minuun on tarttunut tai ties missä. Jos vauva ei suostu syömään niin se ei suostu syömään. Tämän olen todennut. Ei vaikka kokeilisin mitä ihmeellisempiä asentoja (kainalosta, makuultaan vauvan päällä roikottaen, seisaaltaan heijaten, sängyllä istuen ja pompottaen, kävellen ja niin edelleen). En käytä mitään hajusteita (satunnaisesti deodoranttia) enkä mitään pesuaineita. Välillä olen kokeillut tiuhempaa ruokailuväliä ja välillä pidempää. Eipä tunnu olevan vaikutusta. Sitä jotenkin luulis, että jos vauvalla on ihan hirvee nälkä niin se söis, mutta tää tapaus vaikuttaa siltä että se kyllä mieluummin kiukuttelee vaikka ois kuinka nälkäinen kuin alentuis tekemään jotain mitä on päättänyt olla tekemättä (taitaa tulla äitiinsä). Tuntuu siis siltä, että silloin kun Nuppu päättää olla tissittelemättä ei sen päätä käännä kerta kaikkiaan mikään. Mun itsepäinen vauvani =)

Maidontulo on vähentynyt näiden vihakausien takia ja sen nostaminen vaatisi tiivistä tissillä oloa, mikä tässä meidän tilanteessa on aika haastava vaatimus. Aamuisin tissi kelpaa ja nykyään iltaa kohden aletaan kieltäytymään. Tämä on siis seurausta tuosta, maidon vähenemisestä. Mutta en enää jaksa tapella, syököön illalla pullosta. Olen kuitenkin saanut asian kanssa jonkun näköisen rauhan. Joku voisi sanoa, että ole luovuttanut mutta sen jonkun kannattaa ehkä sanoa se vain salaa selän takana. Toi koko asian vatvominen alkoi käymään niin paljon psyykeen päälle, että näin on paaaaljon parempi. Ja onnekksi Nuppu on sentään jo 4kk, on se ainakin jotain hyötyä saanut jo tähänkin mennessä. Se ei kyllä tee hyvää kiintymyssuhteen kehitykselle jos äiti tuntee suurta epätoivoa, armotonta hylkäämisen tunnetta ja jopa pientä vihaa, joka toinen viikko tai jopa useasti päivässä kun toinen ei kelpuutakkaan tissejä ravinnonlähteekseen. En halua muistaa Nupun vauva-ajasta vain sitä, miten imetys ei onnistunut. Sitä paitsi musta tää on ollu aika onnistunut imetys ihan näinkin. Niin kauan ajattelin nyt jatkaa tota yö/aamuimetystä kun maitoa riittää ja Nuppu sen sallii. Mutta ensi kerralla kirjoitan jostain muusta kuin imetyksestä. On tässä meidän elämässä paljon muutakin kuin pari tissejä ja kiukutteleva kakara =) Ja itseasiassa vaikka toi kova tahtoja onkin ja välillä vauhdikas kiukustumaan niin se ei kyllä ole pitkä vihainen. Se sulaa yleensä sadasosa sekunnissa ihan hymyksi. Ihana lapsi.

Muutoksia

2009-01-23T15:04:00.004+02:00

Tein muutaman muutoksen blogiini. Uusi pohja on otettu sivulta Simply Fabulous Blogger Templates. Vaihdoin Neppa odottaa nimen uuteen, sillä enhän minä enää odota. Tai odotan tietysti kaikenlaista, ensimmäistä kääntymistä, askelta, sanaa ja vaikkapa ensimmäistä hoitopäivää (kauhunsekaisin tuntein tosin). Mutta en kuitenkaan odota enää vauvaa, joten nimen vaihto tuntui sopivalta. Jotain linkkejä ehkä hukkasin prosessin aikana.

Nuppu on muuten 3,5kk kypsässä iässä alkanut vierastamaan. Viimeiset neljä kertaa jonkun isovanhemman näkeminen on johtanut itkuun. Aluksi itku tuli jos mummu otti syliin, mutta tänään itkun sai aikaiseksi pelkkä juttelu ja katselu. Aina on heti rauhoittunut äidin tai isän syliin ja myöhemmin sitten hyväksynyt mummun ja papankin sylin. Muiden vieraiden kanssa ei ole tainnut ola samaa, mutta tämä johtuu varmaan siitä että isovanhemmat ovat *hieman* innokaita ottamaan Nuppusta syliin. Taitaa niiden vauhti olla neidille hieman liikaa. Pelottaa vaan, että jos tää tästä pahenee niin vaikeutuu kaikki vieraisilla käyminen hieman, eikä me enää ikinä päästä minnekkään kun ei voi jättää hoitoon... En mä ees tienny, että noin nuorena voi jo vierastaa. Jossain luki silti, että vierastaminen on älykkyyden merkki. Ehkä Nuppu on siis varsin älykäs. Vois käyttää sitä älyään ennemmin vaikka ympäri menemiseen tai johonkin muuhun mukavaan ja odotettuun kehitykseen.

Kehitystä on kyllä taas tapahtunut. Nykyään nauretaan usein, välillä oikein hekottaen. Se on kyllä ihan ihmeellisen ihana ääni. Sitä vois kuunnella vaikka kuinka kauan. Usein saan pikkuisen nauramaan puhaltelemalla vatsaan. Yritin yhtenä, oikein nauravaisena, päivänä kuvata videolle tätä ihmettä, mutta tulos ei ollut kovin hyvä. Videolla Nuppua ei vois vähempää mahaan puhaltelu kiinnostaa, oma nyrkki on paljon kivempi. Äiti sitä vastoin on lähes hysteerisen innostunut leikkimään, touhottaa, läpertelee ja lässyttää nolosti ja on melkein pyörtyä kaikesta siitä puhaltelusta. Ja kukaan ei varmasti usko, että juuri ennen kuin otin kameran esille, samainen leikki oli toistuvasti aivan mahdottoman hauska. Tolla lapsella on varmaan joku salainen missio nolata mut kaikissa mahdollisissa tallennettavissa hetkissä.

Leikkimatolla maatessa ollaan alettu tarraamaan siinä roikkuvia eläinparkoja jaloista. Äiti testasi tätä tartuntaa kala-helistimellä. Ja kappas! Niin vain neiti (ehkä 10 minuutin ihmettelyn jälkeen) tarras molemmin käsin fisuun kiinni ja yritti tunkea sitä suuhunsa. Ei ole vielä selkeästi nähnyt elokuvaa Nemoa etsimässä. Siinä opetetaan, että "Kala on kaveri, ei murkina." Noh tämän (äidin mielestä mahtavan) tempun Nuppu toisti useaan otteeseen. Kala parka oli inhottavan märkä ja kuolaisen niljakas harjoittelun jälkeen. No, one for all...

Mua on muuten alkanut jo ahdistamaan Nupun hoitoon laittaminen. Kauheasti mietittävää ja päätettävää. En oikein tiedä edes mitä hoitomuotoa kannatan. Ja nyt en viittaa mitenkään lähipäivinä puhuttaneeseen "taistoon" josta mm. Piuku kirjoitti blogissaan. En edes viitsi lähteä kommentoimaan tuota järjetöntä tapahtumaa, tulee vaan rumaa jälkeä ja hermon menetystä. Takaisin asiaan... itse olen ollut perhepäivähoidossa ja mies sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa. Päiväkodissa saattaisi hoitohenkilökunta olla ammattilaisempaa ja valvonta parempaa. Valvonnalla tarkoitan nyt hoitajien valvomista, ei lapsien valvontaa =) Eli siis perhepäivähoidossa voi olla vaikeampaa tietää mitä niiden seinien sisällä oikeasti tapahtuu, onko olot hyvät ja hoito asianmukaista. Etenkin kun Nuppu tulee olemaan niin kovin pieni hoitoon mennessään (n. 1v 2kk). Mutta toisaalta perhepäivähoidossa, pienessä ryhmässä, tuollainen pikkuinen toukka voisi pärjätä paremmin. Enkä tiedä kuinka paljon luotan kaupunkini päiväkoteihinkaan. Pitäisi selvittää mitä yksityinen päiväkoti maksaa ja onko sinne mahdollista päästä. Tai sitten pitäisi jäädä vielä vuodeksi kotiin ja lykätä koko hommaa, mutta kestäiskö pää sitäkään ja kuinka hankalaa koulun jatkaminen olisikaan kahden vuoden tauon jälkeen. Onhan tässä nyt vielä paljon aikaa miettiä. Kouluni alkaa syyskuussa ja tarkoitus olisi, että mies jäisi kesälomalle/isäkuukaudelle/hoitovapaalle loppuvuodeksi. Ollaan pistetty rahaa säästöön jotta tämä onnistuisi. Eli vuoden päästä Nuppu menisi vasta hoitoon. Mutta kai se on hyvä miettiä näitä ajoissa ja kai sitä paikkaa täytyy hiukan ennen tarvetta hakeakin.

Niin ja se imetys. Sen kanssa tapellaan vieläkin. On päiviä kun se ei onnistu lainkaan. En ymmärrä miksi tuo otus yrittää niin epätoivoisesti vierottaa itseään. Mutta nyt on taas ollut monta päivää niin, että hiukan kyllä kiukutellaan, mutta kumminkin suostutaan syömään. Välillä kun ei suostuta sitten niin millään. Sitten pitää yrittää pumpata ja syöttää pullosta. Tämä on vaan haastavaa kun lapsi itkee, äiti on tuskanhiestä märkä ja yrittää epätoivoisesti olla rauhallinen ja pumpata onnistuneesti tarpeeksi maitoa. Korviketta on siis joutunut antamaan muutaman kerran ja iltaisin annamme viimeisen syötön korvikkeena yleensä aina. En vaan enää väsyneenä jaksa tapella ja vääntää. Illat on alkanut muuten menemään mukavemmin. Nuppu on nukahtaa 21-22 vanhan 24-01 sijaan. Todella mukavaa! Herätyskin tapahtuu sitten aikaisemmin eli kahdeksan aikoihin, mutta sekin on vaan kiva. Toivotaan, että tämä jatkuisi. Toivoisin myös, että itse nukkuminen rauhoittuisi hieman. Se on semmosta pyörimistä, tutin suusta sylkemistä ja heräilyä. Sinnikkäästi laitan vaan tuttia takaisin niin kyllä siltä aina taju lähtee. Normaalisti syödään yöllä vain kerran, noin kello 04.

Mutta nyt olen "tuhlannut" päikky-aikaa blogiin jo vaikka kuinka. Jotain muutakin vois ehkä tehdä kun toinen nukkuu (miten ois syöminen...).

Vuosi 2009

2009-01-15T13:33:00.003+02:00

Vuosi 2009 on siis täällä. Taas menee hetki ennenkuin sen osaa papereihin kirjoittaa. Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta seurustelua, kaksi vuotta naimisissa oloa ja tyttäremme ensimmäinen vuosi eloa. Voisin siis todeta, että aika hyvä vuosi tulossa!

Mun on ollut vaikea nimetä vauvamme täällä blogissa, kun en kuitenkaan oikeaa nimeä halua käyttää. Aikaisemmin käyttämäni Pöppiäinen on ärsyttävän pitkä ja lyhentyikin viime kirjoituksessa muotoon Pöppis. Tämä kuitenkin muistuttaa aivan liikaa Pääppistä. Joten kutsun vauvaa tästä lähin nimellä Nuppu.

Kovasti odotan jo Nuppusemme seuraavia kehitys askelia. Muutaman kerran selällään leikkiessä Nuppu on vetäissyt kyljelleen. Se ei kuulosta paljolta, mutta on saanut isän ja äidin hihkumaan heikkopäisenä. Askel kääntymistä kohden on siis otettu. Päätä kannatellaan hyvin, joskin väsyneenä kannattelu muistuttaa hieman kanan nokintaa. Makuuasento on niiiin vuotta 2008. Pystyssä pitää saada olla, istualtaan tai seisaaltaan, muuten huudahdetaan loukkaantuneena. Ja isin lentokone on aivan hirmuisesti parempi kuin äidin.

Olimme ystävämme tupaantuliaisissa ja vanhempani olivat Nuppusta hoitamassa. Syyllisyyden tunnot olivat taas aluksi kovat. Naurettavaa eikö! Mutta minkäs sille voi. Muutaman boolilasin jälkeen syyllisyys kyllä katosi nousuhumalan tullessa tilalle. Olen pohtinut, että menisin ystäväni luokse yöksi tässä kuussa, mutta en vain yksinkertaisesti taida olla valmis. Ja imettäminen hankaloittaa myöskin asiaa.

Niin imettäminen jatkuu vieläkin. Viime postauksen jälkeen Nuppu aloitti todellisen lakon. Ei kiitos, ei kiinnosta, noi tissit on ihan kamalat, tää pullo on tosi hyvä. Että näin. Ja sitten taas pumppailtiin (äiti) ja huudettiin (Nuppu) ja hermostuttiin (koko perhe) ja itkettiin (äiti ja tytär molemmat). Näin jatku enemmän tai vähemmän varmaan viikon. Nyt taas tissi kelpaa, mutta ton tissi-vihan myötä maidon tulo hiukan notkahti. Nyt Nuppu saa illalla vajaan purkin korviketta tissittelyn lisäksi. Emme siis kai enää ole täysimetyksellä. Titteleistä viis, pääasia että lapsi saa ruokaa ja koko perhe säilyttää hermonsa.

Kaipaamme muuten mieheni kanssa molemmat kahdenkeskistä aikaa. Haaveilemme lähtevämme toukokuussa yöksi kylpylään juhlistamaan tätä yhteistä kymmenen vuotta kestänyttä taivaltamme. Nuppu olisi hoidossa ja meillä aikaa keskittyä toisiimme. alan nyt jo psyykkaamaan itseäni, että toukokuussa pystyn pienen jättämään yöhoitoon. En tiedä onnistuuko. Yllättävän vaikeaa meinaan äidille nämä kaikki ero jutut.

Anniina pohti aivojen uinahtamista jo raskausaikana. Minulle kävi kyllä ihan samalla tavalla. Töissäkin oli niin tuskaa yrittää tehdä vaikutusta, kun olo oli yhtä fiksu kuin villasukalla. Laske siinä nyt sitten yhtään mitään, kun ei muista edes kuinka pythagoran lausetta käytetään. Tai mikä se oli. Sama jatkuu vieläkin. Tosin laskennallista älykkyyttäni en ole päässyt testaamaan kun ei täällä kotoa kauheasti matematiikkaa tarvi. Mutta puhuminen on kyllä välillä niin tuskaa. Tai siis puhumisen yrittäminen. Mulla on ongelmana meinaan sanojen löytäminen. "Se harja on siinä matkalaukun sivutaskussa" taipui suussani muotoon "Se, tiedätkö, no, se niin (huitoo käsillä), on siinä sen, sen sen (osoittaa matkalaukkua)tossa toi, siinä niin, täällä näin (luovuttaa, nousee ylös ja antaa harjan itse) täällä tajuutko... Että ota siinä nyt sitten selvää mitä mä yritän sanoa. Univajeesta toi ei varmaan johdu, sillä olen nukkunut Nupun synnyttyä paremmin kuin raskausaikana. Epäilen, että toi otus imee mun tisseistä aivot maidon mukana. Ihme, että se kehittyykin niin kauheeta vauhtia. Helppohan se on oppia käänytmään ja hymyilemään kun varastaa äidin aivoista puolet (tai ylikin).

Nyt tuo pikku varas heräs, joten palaillaan taas.

Hyvää vuotta 2009 kaikille!

Joulun toivotukset

2008-12-21T09:04:00.007+02:00

Meillä on tiedossa ihmeellinen joulu. Ihmeelliseksi ja täydelliseksi sen tietenkin tekee oma lintusemme. Hassua ajatella, että viime jouluna harmittelin juuri alkaneita kuukautisiani ja toivoin kovasti tammikuun tuovan uutisen plussasta (ja niinhän se toikin). Ja nyt tuo tuhiseva nyytti on tullut kotiimme ja sydämiimme ja on tehnyt meistä kahdesta perheen. Kaiken lisäksi tuo tuhiseva nyytti ei edes ole enää mikään pieni nyytti. Ennemminkin kunnon pökkelö, jonka kädet ja jalat viuhtoo kuin lentoon opettelevalla variksen poikasella. Meidän pieni lintusemme.

Olemme tänään lähdössä joulun viettoon vanhempieni luokse. En varmaan ehdi päivittelemään blogiani ennen kuin vasta välipäivinä (tai myöhemmin), joten toivotan

Ihanaa, ihmeellistä ja suloisen täydellistä joulua kaikille!

Yllätyksiä

2008-12-15T14:45:00.006+02:00

Pöppiäinen nukahti päiväunilleen joten kunnostaudun kirjoittamalla tänään kaksi postausta. Minun on jo pidempään pitänyt kertoa asioista joista olen yllättynyt Pöppiäisen syntymän myötä. Suurin osa näistä asioista on sellaisia mitä olen kyllä luullut tietäväni jo ennen lasta, mutta lapsen myötä olen huomannut etten oikeastaan ole tiennyt mitään tai ainakaan ymmärtänyt asioita ihan kokonaan.

Synnytys
No synnytys kaikkinensa oli jotain mitä en kyllä ollut osannut kuvitella. Sekä hyvässä että pahassa. Kivut olivat paljon suuremmat mitä osasin odottaa, mutta koko homman ihmeellisyys oli jotain vielä enemmän. Jotenkin se synnytys vaan on niin maaginen ja alkukantainen asia, että vaikka se oli ihan hirveää niin silti siitä jäi hirveän hyvät muistot. Todella erikoinen tapahtuma siis ja olen tyytyväinen ja iloinen että olen saanut kokea sen ainakin kerran.

Kasvu
Tästä kirjoitinkin jo tuohon aikaisempaan postaukseen. Lapsen kasvun ja kehityksen vauhti on uskomattoman hurjaa. Ja oletan, että tuleva vuosi on vielä hurjempaa tämän osalta. Todennäköisesti yllätyn silti vauvan kehityksestä päivittäin.

Nukkuminen
Jostain olin saanut käsityksen, että vauvat järjestään huutavat yöt tai ainakin kukkuvat ja syövät kahden tunnin välein. Meillä tämä ei ole pitänyt paikkaansa lainkaan, vaan Pöppiäinen on alusta asti nukkunut yönsä yhdellä syötöllä ja nyt jo usein kahdestatoista kuuteen aamulla, eli oikeastaan ilman yösyöttöä. Nukkumaan meno on ollut kohtalaisen helppoa. Tässä asiassa oli kyllä oikein mukava yllättyä =)

Rutiini
Yllättävää on ollut myös se miten nopeasti vauvanhoidosta on tullut rutiinia ja miten rohkeasti olen uskaltanut vauvaani hoitaa. Pelkäsin, että en osaisi tai uskaltaisi ottaa päävastuuta vauvasta, sillä minulla ei ole ollut mitään kokemusta vauvanhoidosta. Ennen Pöppiäistä en ole vaihtanut yhtään vaippaa. Noh, nyt voin jo todeta, että eipä sillä ole ollut mitään väliä. Ehkä siitä on ollut jopa hyötyä, sillä on ollut helppo antaa miehelleni tilaa olla isä ja opetella vauvanhoitoa kun itsekään en ole ollut mikään pro.

Sitovuus
Tottakai tiesin, että vauva tarvitsee minua 24h/7, mutta silti se sitovuus ja paine mitä äitiys on tuonut tullessaan on päässyt yllättämään. Ja se miten sidoksissa tunnetasolla olen vauvaani. Tämä on myös aika ahdistavaa (mikä sekin on tietyllä tavalla ollut aika yllättävä tunne). On ollut päiviä kun toivoisin miehen ja Pöppiäisen lähtevän tunniksi jonnekkin, että saisin nukuttua päiväunet. Jos he ovat toisessa huoneessa en osaa rentoutua vaan olen ikäänkuin hälytysvalmiudessa vauvalleni. Tuntuu siltä kuin minuuteni olisi sulautumassa pysyvästi johonkin metrin mittaiseen rääpäleeseen, joka on iilimadon tavoin aina kiinni minussa (vaikka ei fyysisesti läsnä edes olisikaan). Tämä jatkuva sitovuus, vaativuus ja vastuu on ollut välillä hyvin uuvuttavan tuntuista. Tämä kaikki on yllättänyt minut, sillä olin kuvitellut että uupuminen johtuisi vauvan huudosta ja huonosti nukutuista öistä.

Rakkaus
Tämä on yllättänyt minut myös täysin. Oletin tietysti rakastavani vauvaani ylikaiken, mutta en pystynyt kyllä ennen lastani kuvittelemaan mitä se tarkoittaa. Rakkaus käsitteenä on saanut uuden määritelmän ja uudet mittasuhteet. Rakkaus vauvaani kohtaan on jotain hyvin erilaista mitä tunnen miestäni kohtaan. Minut yllätti tunteen voimakkuus ja puhtaus. Rakastan Pöppiäistä niin suunnattomasti, että hänen katsomisensa saa aikaan lähes fyysisen reaktion minussa (hormonit tietysti voimentavat tätä tunnetta). Rakkauteni vauvaa kohtaan on kovin pyyteetöntä (toisin kuin miestäni kohtaan =)) Pöppiäisen täytyy vain olla olemassa ansaitakseen rakkauteni. Hymy aamulla on vain plussaa. Tuntuu uskomattomalta, että voin tuntea jotain näin käsittämättömän vahvaa jotain noin pientä ja avutonta olentoa kohtaan, jonka olen tuntenut vasta muutaman hassun kuukauden.

Päivää pitkästä aikaa

2008-12-15T13:38:00.005+02:00

Aikaa on vierähtänyt todella paljon, kun mukamas aina on niin kiire.

Pöppis on kasvanut kovasti. Katselin yhtenä päivänä valokuvia ja totesin, että eipä tuo ole enää mikään vastasyntynyt vauva, vaan vallan iso tyttö jo! Vaikka kaikki aina hokevat miten nopeasti vauvat kasvaa, en silti tajunnut että se todella tapahtuu noin nopeasti. Hymyjä singahtelee hyvinä päivinä joka suuntaan ja huonoinakin ainakin herra mustekalalle ja muutamalle muulle lelulle. Makuuhuoneen tapetin kukkaset saavat myös yleensä aamuisin oman hymy-annoksensa. Lisäksi joka aamuinen hiusteharjaus peilin edessä saa yleensä isot hymyt aikaiseksi. Kädet ja jalat viuhtoo kovasti, näyttää kuin pieni variksenpoikanen opettelisi lentämään. Lisäksi ollaan opittu paljon uusia ääniä. Nyt on selkeästi erotettavissa kipu-huuto, nälkä, kiukku ja esim. tylsistyminen/syliin kaipuu. Tiuhaan tahtiin kuuluu uusia kiekahduksia.

Imettäminen on onnistunut (välillä hammasta purren ja yölläkin pumpaten) oikein hyvin. Muutamana iltana ollaan annettu korviketta kun äidillä ja tyttärellä on molemmilla mennyt hermot, mutta silloin Pöppis on syönyt sitä vain n.20 ml, eli ei oikeastaan mitään. Imettäminen on muuten aika kompleksinen juttu. Se on minusta työlästä ja hankalaa, vaikka se on hyvin onnistunutkin ja maitoa on riittänyt. Silti se on jotenkin stressaavaa kun ei tiedä paljonko vauva syö ja saako se oikeasti tarpeekseen. Pitää miettiä omia syömisiä ja juomisia ja koko touhu vie aikaa. Jos haluan lähteä jonnekkin vauvan kanssa pitää aina miettiä missä imetän (en oikein pidä ajatuksesta julkisesta imetyksestä) ja jos haluan lähteä ilman vauvaa pitää iana pumpata maitoa pakkaseen. Tiedän kyllä, että monet kokevat imettämisen helpoksi ja näppäräksi. Minä en koe. Aion silti kyllä imettää niin pitkään kuin se on mahdollista ja niin pitkään kun se ei ahdista minua. Imettämiseen on muutenkin ladattu ihan hirveästi jotain kummallisia "hyvä äiti"-oletuksia ja jokainen puolituttukin aloittaa keskustelun jonkilaisella "onko maito riittänyt" -kommentilla. Olen ottanut tavaksi sanoa "oikein hyvin" ja aion jatkaa tätä niin kauan kuin edes hiukan imetän, riippumatta siitä miten maito oikeasti on riittänyt. Minun rintojeni maidontuotanto ei kuulu millään tavalla kellekkään, enkä aio alkaa mitään tilitystä siitä tekemään. Ja ärsyttävimpiä kommentteja on tullut silloin jos on kertonut, että välillä tuntuu siltä kuin maito ei riittäisi ja illat on ollut joskus aika hankalia ja raskaita. Joka kerta saan ihmisiltä (yleensä itseäni vanhemmilta naisilta) lämpimän äidillisen hymyn ja "syö, juo ja nuku tarpeeksi" -mantran. Ihan tosi, voitte kyllä uskoa että teen kaikkeni jotta saisin lapseni ruokittua omista rinnoistani, en kaipaa ulkopuolisen "tietoa" siitä, että vauvan rintaraivarit johtuvat juomattomuudestani. Ja silti, vaikka vihaan kaikkea typerää syyllistämistä ja imettäjien glorifiointia, tuntui kauhealta ja jotenkin nololta ostaa pari purkkia korviketta varuiksi kaappiin. Teki mieli selittää kassaneidille, että kyllä meillä oikeasti ollaan ihan täysimetyksellä ja että nää on niinku vaan varatoimi, varmuuden vuoksi. Jälkeenpäin häpesin itseäni ja reaktiotani. Ihminen on kummallinen.

Nyt kun pääsimme tähän "huono äiti" -teemaan niin paljastettakoon, että olemme jättäneet lapsemme kahdenkuukauden kypsässä iässä isovanhempien hoitoon jotta itse olemme päässeet pikkujouluihin ja voineet juoda terästetyt glögit. Minun vanhempani tulivat siis meille ja katsoivat Pöppiäistä n. 6 tuntia. Minulta pääsi itku kun laitoin ulko-oven kiinni. Olin ihan yllättynyt kuinka vaikeaa vauvan hoitoon jättäminen oli. Luulin, että lähtisin juosten ja hymyhuulilla, mutta ei se mennytkään ihan niin. Ilta oli kuitenkin aivan ihana ja ajattelin Pöppistä vain n. 15 minuutin välein. Isäni viestitti väliaikatietoja ja he pärjäsivät oikein hyvin. Pöppis oli koko päivän ollut mitä ihanimmalla tuulella ja jatkoi samaa illalla. Tulimme kymmenen aikaan kotiin ja eipä tuo kovin kärsineeltä vauvalta vaikuttanut =) Oli kuitenkin todella ihanaa osallistua illan viettoon ensimmäistä kertaa lähes vuoteen siten, että en tuntenut itseäni millään tavalla ulkopuoliseksi. Teki todella hyvää!

Nyt tuolta pieneltä alkaa menemään hermot tuossa sitterissä, joten jatkan joskus myöhemmin.

Elämän ensiviikot

2008-10-25T19:14:00.006+03:00

Olemme olleet kotona nyt jo muutaman viikon. Kaikki on mennyt hienosti ja päivät ovat soljuneet ohi kuin huomaamatta. Tähän elämään tottui sillä sekunnilla kun avasimme kotimme oven sairaalasta tullessamme. Ja toisaalta kaikki tuntuu vielä jonkinlaiselta unelta. Toisinaan aamuisin katselen vauvaamme ja ihmettelen miten tähän tultiin ja miten ihmeessä meitä on siunattu tuollaisella pienellä ihmeellä. Tyttö on nukkunut yönsä lähes poikkeuksetta yhdellä heräämisellä. Hän on syönyt hyvin ja ollut suloinen tapittaja ollessaan hereillä. Maitoa on tullut riittämiin ja hiukan enemmänkin. Sohvamme, sänkymme ja kaikki mahdolliset tyynymme taitavat olla jo maidon kuorruttamia. Harsoja ostettiin heti lisää, sillä varsinkin alussa maitoa suihkusi enemmän kuin Pöppiäinen ehti nielemään. Pöppiäinen ihmettelee maailmaa suurilla silmillään ja yrittää jo hieman ähkien jutellakkin jotain. Ollessaan mahallaan mahaa vasten, yrittään hän kovasti nostaa päätään ja onnistuukin tässä lyhyissä pätkissä. Neuvolatäti ihasteli tytön jäntevyyttä ja virkeyttä. Pöppiäinen oli hereillä koko kotikäynnin ajan ja ihmetteli silmät pyöreinä maailman menoa.

Olemme uskaltautuneet neuvolakäynnin lisäksi muutamalle vaunulenkille, kauppaan, mummolaan, pappalaan ja ystävämme luo visiitille. Kaikki reissut ovat menneet oikein hyvin ja Pöppiäinen on suurimman osan ajasta aina nukkunut tyytyväisenä. Imetys on onnistunut hyvin vieraissakin paikoissa. Oman mielenterveyden kannalta on ollut todella tärkeää huomata, että pääsemme vauvan kanssa liikkumaan lähes kuten ennenkin. Asioita täytyy vain suunnitella hieman enemmän ja tarkemmin, mutta sosiaalinen elämä ei siis ole mahdotonta. Tosin tylsää tai erakoitumisen vaaraa ei vielä ole ollut sillä vieraita on riittänyt ja paljon on ihmisiä vielä käymättäkin.

On aivan ihanaa, että mies on kotona kesälomalla (4 vko) ja sen jälkeen vielä kolme viikkoa isyyslomalla. En todellakaan haluaisi jäädä vielä kahdestaan Pöppiäisen kanssa. On paljon mukavampaa kun on toinen ihminen vierellä tässä alussa. Ei tarvitse yksin ihmetellä uusia asioita tai pähkäillä mitä tehdä ja toisaalta mies ei jää paitsi näistä ensimmäisistä viikoista. Pöppiäinen meinaan näyttääkin hieman erilaiselta joka päivä.

Mies on omaksunut uuden isä-roolinsa todella hyvin. Hän ei ole ollut minulle apulaisena vaan hän toimii vauvan tasavertaisena huoltajana. Jotkut asiat mies osaa paremmin ja kysyn auliisti häneltä neuvoja ja mielipiteitä, kuten hänkin kyselee minulta. Ihanaa kun on vierellä ihminen jota rakastaa aivan valtavasti ja joka jakaa kaiken tämän uuden ja ihmeellisen. Hukutamme tytön suukkoihin.

Synnytyksestä olen toipunut hyvin. Sairaalassa oloa odotetusti inhosin ja olikin todella ihanaa päästä kotiin. Mieliala on ollut hyvä ja onnellinen, tosin iltaisin on aina välillä ollut jonkinnäköistä ahdistusta havaittavissa. Sitäkin vähenevissä määrin, ehkä hormoonit alkavat tasaantua tai jotain. Tunteita on siis ollut laidasta laitaan ja kaikki tunteet ovat olleet voimistettuja. Eräänä päivänä Pöppiäinen nukahti syliini ja hymyili oikein leveästi. Olin niin onnellinen, että aloin itkemään ja mies pyöritteli minulle päätään hymyillen. Mies meni vessaan ja sieltä tullessaan ihmetteli, että itkenkö minä vieläkin sitä hymyä? En tietenkään itkenyt enää sitä hymyä, mutta kun Pöppiäinen hymyili samalaisen leveän hymyn uudelleenkin =) Pitihän sitä sitten hiukan itkeäkkin uudelleen...

Aloitin muutama päivä sitten kirjoittamaan synnytyksestä, mutta en ole varma haluanko kuitenkaan julkaista sitä täällä. Jotenkin se on niin henkilökohtainen ja tunteikas aihe, että en ehkä halua edes nimettömänä pistää sitä kaikkien nähtäville. Pitää katsoa miltä ajatus tuntuu hieman myöhemmin.

5.10.2008

2008-10-08T21:20:00.003+03:00

On tyttäremme syntymäpäivä. Tyttö on ihana, kaunis ja täydellinen. Vanhemmat ihmeissään ja onnellisia. Kirjoitan lisää ajan kanssa, sillä olemme tänään kotiutuneet ja nyt ei pysty keskittymään enempää.

40+1

2008-09-29T19:35:00.004+03:00

Mentiin siis yli lasketunajan. Mitään tuntemuksia tai enteitä synnytyksen käynnistymisestä ei ole. En vieläkään tiedä miltä supistus tuntuu. Hieman jomotuksia ja alavatsan nipistelyjä on ollut viime viikolla muutamana yönä, mutta eipä nekään mitään ihan uusia juttuja tässä raskaudessa ole.

Nukkuminen on tuskaa. Lonkat kipeytyy ja herään varmaan tunnin välein kääntämään kylkeä. Viime viikolla oli yksi oikein uneton yö. Heräsin kolmelta ja tuskailin sängyssä neljään asti. Siinä vaiheessa, kun miehen pelkkä hengitys sai mut miettimään väkivaltaisia tekoja, päätin nousta ylös. Hilluin netissä johonkin viiten asti ja joskus puoli kuudelta nukahdin uudelleen. Heräsin kumminkin muutaman levottomasti nukutun tunnin jälkeen. Se seuraava päivä oli kyllä ihan tuskaa kun olin niin kiukkuinen ja väsynyt ja valmis koko odotukseen. Kiukutti vaan, mutta onneksi mies ymmärsi tuskan. Seuraava yö meni paremmin ja seuraavana päivänä kaikki oli paljon valoisampaa ja siedettävämpää. Mutta sitä mieltä olen edelleen, että on aivan järjetöntä logiikkaa varautua tulevaan univelkaan univelalla...

Tuskastuttaa kyllä muutenkin ja huomaan kyllä, että alan olemaan jo varsin valmis tähän odotuksen ihanuuteen. Maha on jo sen verran iso kuula, että se on tiellä. Sukkien laittaminen on hankalaa ja esineiden nostaminen lattialta raivostuttavaa. Mitään ei oikein jaksa tehdä ja jos totta puhutaan niin mikään ei kyllä oikein kiinnostakkaan. Mielessä pyörii vain synnytys ja vauva.

Keskitän kaiken tahdonvoimani jotta en ajattelisi synnytykseen ja esim. lapsen terveyteen liittyviä pelkojani. Toistaiseksi olen onnistunut tässä aika hyvin, mutta en tiedä kauanko tämä harmoninen pelottomuus voi olla mahdollista. Tosin sanonkin usein, että en minä vieläkään pelkää synnytystä, mutta ne seuraavat 18 vuotta pelottaa ihan hysteerisesti =) Olen kyllä tosi tyytyväinen ettei itse synntys ole (ainakaan vielä) stressannut eikä pelottanut minua. Siksi olisikin kiva, että se koettelemus kohta jo alkaisi.

Viime viikon torstaina neuvolatäti sanoi, että kolme viikkoa voi mennä ennen kuin käynistetään. Tuntuu pitkältä ajalta ja tarkoittaisi myöskin sitä, että vauva päästettäisiin yliaikaiseksi. Mutta ei auta murehtia ja stressata sitä ennen kuin on pakko.

Kaiken kaikkiaan mielialat vaihtelee aivan hirveästi. Anoppi raivostuttaa "supistaako, eikö muka yhtään supista"-kyselyillään ja vitsailulla siitä, että hän tulee mukaan synnytykseen. Oma äitini ei soittele päivittäin joko-joko. Ja soittaessaan kyselee kuulumisia ja antaa minun itse kertoa ettei supista. Taitaa äiti tuntea tyttärensä =) On kuitenkin edelleen hurjan mukavaa kun kaikki elämämme ihmiset ovat niin täysillä olleet mukana tässä odotuksessa.

Kummitkin muuten ollaan pyydetty. Kaksi pariskuntaa, miehen veli ja sen tyttöystävä ja minun serkkuni miehineen. Kaikki olivat oikein iloisia ja innoissaan asiasta. Tuntui todella hyvälle kun kaikille tuleville kummeille kummius oli kunnia asia. Uskon, että teimme mahtavat kummi valinnat. Vielä kun saatais tämä kummilapsi pihalle täältä!

edit Se piti vielä kirjoittaa, että minulla loppuraskaus on kyllä ollut ehdottomasti ihaninta aikaa. Mutta en kyllä todellakaan tarkoita näitä paria viimeistä viikkoa vaan siis noin kuukautta ennen sitä. Kun oli oikein "kunnolla" raskaana ja ihastuttavan ison mahan kanssa, mutta pystyi ja jaksoi kuitenkin tehdä kaikkea. Mutta näitä viimeisiä viikkoja en tasan tule kaipaamaan.

Kissansuoja pinnasänkyyn

2008-09-18T20:44:00.003+03:00

Elikkäs suoja on nyt valmis. Eipä siitä mikään kauneuden perikuva tullut, mutta uskoisin että se nyt on niin kätevä kuin tommonen hökötys voi olla. Ja ainakin sen pitäis kestää ja pitää noi terroristi-kisut oikealla puolella pinnistä. Eli tällainen:

Neuvolakin oli tänään. Kaikki kunnossa: hb 130 (jee), liikkeet ++, vauvan syke 142 ja sf-mitta oli kasvanut 35:teen kun viimeksi se oli laskenut. Vauvan pää ei enää tuntunut käteen. En oikein tiedä tarkoittiko se sitä, että se on kiinnittynyt vai vaan sitä että Pikku-Ruu on laskeutunut paremmin lähtöasemiin. Kyllä sen silti huomaa kävelyssä ja kumartumisessa ja muussa, että alempana ollaan.

Tänään on juilinut alavatsaa välillä ja mulla on varmaan ollut harjoitussuppareita tässä illan mittaan. Ylävatsa kiristyy ja tulee sellainen olo kuin jännittäisi kovasti jotain. Henki ikäänkuin salpaantuu. En oikein osaa selittää, tiedä sitten mitä lienevät =) Viikkojaha tänään oli 38+4. Saapa nähdä mennäänkö lasketunajan yli.

Arvioitu saapumispäivä lähenee...

2008-09-11T22:36:00.003+03:00

Tänään (37+4) laskettuun aikaan on 17 päivää. Se on aika vähän. Olo on jokseenkin tyyni ja rauhallinen. En taida oikein edes tajuta, että tämä kaveri on ennemmin tai myöhemmin tulossa täältä pihalle. Ja tuo myöhemminkin tarkoittaa kuukauden sisällä. Ehkä tämä ymmärtämättömyys on luonnon tapa varmistaa etten mene täysin paniikkiin. Viime viikkoina olen oikeastaan ensimmäistä kertaa todella nauttinut raskaana olemisesta. Itse raskaudesta ja vauvasta olen toki nauttinut ja ollut äärettömän iloinen koko ajan. Mutta tästä olotilasta en oikein ole välittänyt. Asiaan vaikuttaa tietysti myös Pikku-Ruun vahvempi läsnäolo. Liikkeet ovat huisin voimakkaita (ja välillä ah ihanan kipeitä). Tänään anoppilan kahvipöydässä tuleva mummo ihmetteli pöydän toiseltapuolelta pikkuisen aiheuttamia kumpareita mahassani. Että näkyvät kyllä päälle päin, vaikka rauhallinen touhuaja Pikku-Ruu onkin. Liikkeiden lisäksi hikka esiintyy tasaisesti. Tietenkin myös pinnasänky, hoitopöytä ja muut vauvan tarvikkeet, lisäävät Pikku-Ruun läsnäoloa. On mukavampi nauttia raskaudesta kun tietää, että tämä loppuu kohta (ja helppoa nauttia kun ei ole kummempia kolotuksia).

Vietimme viime viikonloppuna miehen kanssa ihanan sunnuntain. Aloitimme aamun lähtemällä huoltamolle aamiaiselle (kun mitään muuta paikkaa ei täältä pikku kaupungista löytynyt). Aamiaisella pohdimme päivän suunnitelmia ja päätimme lähteä sienimetsään. Sienestäminen oli todella hauskaa vaikkakaan emme loppujen lopuksi tunnistaneet, emmekä keränneet yhtään sientä (lainatusta sienioppaasta huolimatta). Keräsimme sitten puolukoita joista teimme kotona piirakan. Päätimme vielä lähteä illalla katsomaan Wall.e-piirrettyä ja mennä ravintolaan syömään. Paljon ohjelmaa ja kaikki yht´äkkiä suunniteltua ja toteutettua. Aivan ihanaa.

Elokuvissa iskikin sitten pienoinen paniikki. Tuli sellainen olo, että mihin mä oon ryhtynyt. Että olenko mä valmis luopumaan näistä ihanista yllätyksellisistä päivistä kahdestaan tuon ihanan miehen kanssa. Mistä olen luopumassa ja mitä oikein olen saamassa tilalle? Mentiinkö me nyt pilaamaan kaikki hieno ja mahtava mitä me ollaan lähes kymmenen vuotta rakennettu. Mitä sitten jos mulle tulee vauvan syntymän jälkeen näitä ajatuksia. Mitä jos tämä vauva tuntuukin vain joltain vauvalta, ei meidän Pikku-Ruulta. Mitä jos mä en halua lähteä laitokselta kotiin. Isoja kysymyksiä ja pelottavia ajatuksia. En mä noihin kysymyksiin oikeastaan edes tarvi vastausta. Tai siis tiedänhän mä ne vastaukset. Tätä me halutaan ja tästä me ollaan haaveiltu. Tottakai muutokset pelottaa ja varsinkin näin iso muutos, mitä kuintenkin on aika vaikea ennakoida. Luonnolla on tapana hoitaa asiat ja vauvaa oppii rakastamaan vaikkei heti edes hullaantuisikaan. Miehelle puhuin näistä sitten kun oltiin syömässä. Se oli sitä mieltä, että nyt alkaa olemaan hieman myöhäistä katumukselle =) Ja ainahan me pärjätään. Aina ollaan pärjätty. Tyynen olotilan palauttamiseen riitti oikeastaan ihan pelkästään se, että sai sanoa toiselle ääneen että muakin jännittää ja pelottaa.

Oli hauska huomata, että lähes samalla lasketulla-ajalla siunattu Cazze on blogissaan pohtinut hyvin samanlaisia pelkoja.

37+2

2008-09-09T21:20:00.003+03:00

Mihin tämä aika on oikein mennyt? Mä olen luullut päivittäneeni tätä blogia muutama viikko sitten, mutta ilmeisesti en ole tehnyt niin. Ihmeellinen tämä raskauspää. Tosin sen jälkeen kun tuo meidän kone räjähti niin tämä päivittäminen on ollu työläämpää. Miehen työkoneella pitää nettailla iltasella, joten ei kauheasti jää aikaa,

Loppuraskauden ultrassa tuli käytyä viikolla 35+4. Kaikki oli mainiosti ja tytöltä Pikku-Ruu näytti vieläkin. Painoarvio oli 2605g ja painoarvio laskettuna aikana noin 3500 ehkä hieman alle. Ennemmin kuulemma siro ja pieni tyttö kuin iso. Oli mukava saada tietää, että kaikki on hyvin. Tällä kertaa tuo ultra oli kyllä sellainen, että ei me miehen kanssa hirveästi siinä mitään erotettu tai nähty. Vauveli on jo niin iso, että siitä sai vain lähikuvia. Ei enää sellaista isoa koko kuvaa mistä tajuaa että tossa se vauva on.

Synnytysvalmennuksissa ollaan käyty. Kunnan omat on ollu ihan surkeita ja mies sai vaan ensimmäisestä paniikin. Se on hirveän herkkä mun kivuille ja haluais suojella mua kaikelta pahalta, joten sille on aika rankka ajatella että se joutuu katselemaan vaikka 10 tuntia mun kipuja voimatta auttaa. Tosissaan se valmennus ei antanut ainakaan mulle mitään uutta. Jos oli lukenut neuvolan oppaat, ja koskaan kuullutkaan googlettamisesta, ei siitä saanut mitään irti. Ranskalaisilla viivoilla pääasiat vanhoiklla kalvoilla. Ja ihan oikeasti mitä hyötyä on näyttää niitä 80-luvun synnytysvalmennusvideoita? Pitäiskö mun jotenkin tajuta jotain mystistä niitten avulla? Tai oppia sellaista katsomalla synnyttämään. Että ahaa tuossa tuota ähisevän naisen naamaa näytetään lähikuvassa ja ja kappas nyt se lapsi nostetaan rinnalla. No worries nyt mä tiedän tasan tarkkaan mitä mun pitää tehdä. Onneksi tuo sairaalan oma synnytysvalmennus oli huomattavasti asiallisempi, informatiivisempi ja ajantasalla. Miehen pelkoa ja jännitystä se vähensi ihan huomattavasti ja ton ultran jälkeen se jo hymyili, että piece of cake. Mä tosin toppuuttelin etten ihan noin pitkälle menis, eiköhän tässä kumminkin haastetta riitä =)

Muutama viikko sitten päänsärky ja hetkellinen näköhäiriö piti jännitystä yllä. Päätäni oli särkenyt hieman jo kolme päivää ja olo oli ollut muutenkin "höttöinen". Tähän kun lisäsi jokapuolelle vilistävät pallot, niin kova oli huoli. Soitin neuvolaan, mutta täti siellä ei ollut kiinnostunut verenpaineistani tai proteiineista. Käski vaan lähteä synnärille jos näyt palaa. Että mun ois pitänyt ajaa puolentunnin ajomatka sairaalaan kattoon verenpaine. Että ei voi neuvolassa mitata, siihen ehkä ois menny siltä n. 5 min. Harmitti kun tuntui siltä ettei se ottanut tosissaan mun "hätää". Ja tokihan mä tiesin, ettei mitään sellaista hätää ole, että tuskinpa mitään raskausmyrkytystä kumminkaan. Se päänsärkykin ois ollu kovaa eikä sellaista alkavaa ja lisäksi ois ollu turvotusta jne. Mutta silti oisin kaivannut sen verenpaineen ja pissatestin oman mielenrauhan takia. Kävin sitten seuraavana päivänä mittaamassa sen paineen terkkarin aulassa kun muistin, että siellä oli semmoinen "mittaa itse"-piste. Matalat olivat kuten mulla yleensä. Näköhäiriöt eivät ole tulleet takaisin ja olo koheni kun nukuin seuraavan päivän.

Miehen kanssa ollaan rakennettu pinnasänkyyn kissasuojaa (miehen veljen ystävällisellä avustuksella). En oikein vakuuttunut noista netistä saatavista kissaverkoista (varmasti myötäisivät meidän ronttien painon alla) ja sellainen puinen/metallinen maksaa lähemmäs 100 euroa (!). Joten ollaan sitten suunniteltu ja rakennettu omaa mallia. "Verhoilu" on vielä hieman kesken, mutta muuten alkaa olla valmista. Tehtiin kaksi puukehikkoa joihin laitettiin metalliverkot. Reunat päätin pehmustaa jottein metalliverkon päät raavi minua tai vauvaa tai pinnasänkyä. Kaksiosaiseen päädyimme siksi, että ajattelimme sen olevan kätevämpi esim. yöimetysten kannalta. Yksiosaisena (kuten kaupan vastaava oli) sen käsittely olisi hankalaa ja painavaa. No käytännössä sen sitten näkee kuinka toimiva tuo on. Kissat se ainakin pitää pinnasängyn ulkopuolella mikä lienee pääasia. Pistän kuvia tukemaan tätä epäselvää sepustusta kunhan saadaan se valmiiksi.

Paikat alkaa puutumaan joten lienee aika lopetella. Yritän olla hiukan nopeampi päivityksissä vastaisuudessa. Vaikka eihän tässä nyt montaa viikkoa enää olekkaan!

33+2

2008-08-12T21:35:00.002+03:00

Onpas monta viikkoa jo vierähtänyt viime kirjoituksesta! Kaiken näköistä on tapahtunut tässä välissä. Jäin viime kuun lopulla sairaslomalle joka kestää aina äitiysloman alkuun asti. Väsymyksestä ja sen aiheuttamista kipuiluista sain sen saikun. Ja on kyllä tuntunut todella hyvältä olla kotona ja nukkua päiväunia. Kovasti tekisi mieli touhottaa kaikkea, mutta yritän hillitä itseäni parhaani mukaan.

Ostimme turvakaukalon alustalla (värinä Gemma) ja matkarattaat (värinä Gilda). Yhdessä nuo muodostavat travel-systeemin, eli ton kaukalon saa napsautettua kiinni noihin rattaisiin. Ostimme myös pehmeän kantokopan, joten noita matkarattaita käytämme parvekeella nukuttamisessa. Rahaa olen tuhlannut myös Ikeaan josta tilasin vauvan nurkkaan huonekalut (vaatekaappi, pinnasänky, hoitopöytä jne.) Kylppäri remontti lähenee loppuaan ja luojan kiitos wc-pönttö on taas käytössä! Vieläkin yöllä vessa hätään herätessä tuskastun ajatellessani, että täytyy lähteä tuonne kerrostalon kellariin seikkailemaan. Ja voi sitä iloa kun tajuan, että eipäs tarvikkaan!

Maitoa on tihkunut rinnoista ja se on aika rasittavaa. Viime viikolla sitä tuli ensimmäisen kerran läpi rintaliivien ja paidan. Mies huomautti ruokapöydässä, että rouvan tissit vuotaa. Käytiin sitten ostamassa liivin suojuksia jottei tollasta tapahdu ihmisten ilmoilla. On tää kummallinen juttu tämä naisen keho. Tuumasinkin miehelle, että sepä ei pystykkään tosta noin vaan tuottamaan ravintoa. Että on kai tässä jotain siistiäkin, vaikkakin tämä maitojuttu vaatii minulta hieman totuttelua.

Liikkeet on muuttanut muotoaan. Enää ei tunnu sellaisia selkeitä potkuja ja lyöntejä. Ei taida raukalla olla tilaa, joten liikkeet on semmosia alienmaisia uintiliikkeitä. olipa selkeästi sanottu =) Toisin sanoen yksittäisten potkujen sijaan mahasta saattaa tupsahtaa näkyville patti (kantapää), joka vaeltaa hetken mahaa pitkin. Tämä näyttää ja tuntuu aika hassulta. Välillä maha heilahtaa puolelta toiselle kun pikkuinen oikein innostuu riehumaan. Niin ja nyt olen alkanut bongaamaan hikkaakin. Noin kerran kaksi päivässä viimeisen kolmen päivän aikana on jonkin aikaa tuntunut tasainen tömähdys. Koska Pikku-Ruu majailee raivotarjonnassa, hikka tuntuu alhaalla ja potkut ylhäällä. Olin tosi iloinen kun huomasin Pikku-Ruun kääntäneen kylkeään. Jostain syystä minulle tuli kauhean tärkeä olo kun osasin oikein tulkita missä jalat ja selkä sijaitsi.

29+0 ja taas hymyilee

2008-07-13T20:59:00.005+03:00

On se kummallista miten tuohon alakuloiseen, väsyneeseen ja täysin voimattomaan tunteeseen tottuu. Nyt kun voin hyvin ja olen entinen energinen itseni tajuan, että en ole voinut kovinkaan hyvin viimeiseen kahteen kuukauteen. Siihen sumuun ja suorittamiseen tosiaan oli vaan niin tottunut ettei sitä edes tajunnut, että en minä normaalisti tällainen ole. Ihanaa voida taas hyvin ja jaksaa tehdä normaaleita asioita! Paha-olo, huimaus, päänsärky ja hengenahdistukset/rintakivut ovat onneksi historiaa.

Pikku-Ruu on todennäköisesti kääntynyt. en vain oikein tiedä miten päin =) Liikkeet tuntuvat erilaisina, eri kohdissa ja vähäisempinä. Edessä oleva istukka saattaa häiritä niitä Ruun nykyisessä asennossa enemmän. Harmittavaa jos beibe päätti kääntyä jalat alaspäin, kun aikaisemmin on aina ollut enemmän tai vähemmän raivotarjonnassa. Jokin tuonne virtsarakkoon painaa sillä eräänäkin iltana minun piti noin tunnin sisällä käydä neljästi vessassa. Kiva yrittää nukahtaa kun vartin välein on aivan pakko nousta ylös ja hipsiä vessaan...

Nukkuminen on muutenkin ollut välillä haastavaa. Mahallani en ole (neuroottisena) nukkunut plussaamisen jälkeen ja viimeiseen pariin kuukauteen selällään nukkuminenkaan ei ole onnistunut oikeastaan ollenkaan. Maha vetää jännän piukeaksi jos yritän olla liiaksi selälläni. Tuntemus ei satu, mutta tuntuu ikävältä. Oletan näiden olevan harjoitussupistuksia (näitä ilmaantuu myös jos kävelen liian rivakasti). Nukkumisessa jäljelle jää siis molemmat kyljet. Nyt viimeisen viikon aikana kyljelläänkin on ollut hankala löytää hyvää asentoa. Mahaa saattaa sivuilta vihloa tai tuntua ikävää painontunnetta. Tyynyjen avulla olen onnistunut löytämään muutaman hyvän asennon. Yhtenä aamuna tällä viikolla oikealle alavatsaan vihlaisi aivan hemmetisti kun käänsin rivakasti kylkeä. Tai vihlaisu on aika laimea sana. Enemmän kipua kuvaisi nopeasti vatsaan survaistu leipäveitsi. Kipu ei edes loppunut ihan heti, vaan jäi kummittelemaan lievempänä hetkeksi. Auts.

Niinn ja se käveleminen... Kävely tosiaan alkaa noiden supistelujen takia olemaan välillä hieman vaappuvaa (ja aina aika hidasta). En pidä uudesta ankkatyylistäni ollenkaan. Tunnen itseni kovin raihnaiseksi ja isoksi. Ja sitten sain eilen uuden lisän raskausajan-oireistoon. Nivusiin sattui ja vihloi. Onneksi meni ohi ja on nyt pysynyt poissa. Saisi pysyäkin poissa, en jää kaipaamaan.

Sain taas tänään kuulla, että olen hyvin hehkeän näköinen (en yhtään "raskaan" näköinen). Olisin toistaiseksi taipuvainen uskomaan itsekin, että raskaus ei vielä ihan hirveästi ole pyöristänyt muuta kuin mahaani. Tottakai minusta ja vaappumisestani näkee takaakin päin, että raskaana ollaan. Mutta kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen ulkonäkööni tällä hetkellä. Mahakin on nyt selkeä vauvavatsa ja mukavan pyöreä, sellaisella kauniilla tavalla. Lisäksi se on kuitenkin vielä kohtuullisen kokoinen, eikä aiheuta useimmiten juuri lainkaan harmia. Tästä mennäänkin todennäköisesti ulkonäöllisesti ja haittaavuuden kannalta vain alaspäin =)

Mies raukka on riehunut tuolla kylppärissä sen helvetinkoneen kanssa ja sai selkänsä tänään aivan jumiin. Konttasi olohuoneen lattialle ja koitti saada happea. Niin on kipeä, että hengityskin salpaantuu. Meinaa mukamas huomenna mennä töihin, vaikkei siinä kyllä mitään järkeä ole... Aika sankari kumminkin. Olen sille syöttänyt jäätelöä ja kipulääkkeitä jos jonkinmoisia.

Niin juu ja se piti vielä mainita, että onkohan kukaan koskaan suunnitellut näin tarkkaan vauvan nurkkausta. Alunperin minun piti piirtää eräällä suunnitteluohjelmalla mittakaavaan meidän makuuhuone ja sinne mahdollisesti sijoitettavat kalusteet. Se kone, millä tämä ohjelma on, teki kuitenkin tenän joten jouduin luopumaan hienosta suunnitelmastani. Googlettelin sitten valmiiksi haluamiani huonekaluja ja pistin niiden hintoja sekä mittoja ylös. Lopulta päädyin piirtämään koko hoidon old school -tyyliin millimetripaperille. Nyt minulla on mittakaavaan piirrettynä ja hiottuna kolme eri vaihtoehtoa makuuhuoneen sisustukseksi. Hinnoiltaan ne vaihtelevat 714 ja 829 euron välillä (tähän sisältyy huonekalujen lisäksi valaisimet, mutta ei roskiksia/koreja/pyykkikoreja). Hiukan harmittaa etten voinut käyttää sitä ohjelmaa. Sillä olisin saanut helposti pyöriteltyä useampiakin vaihtoehtoja. Nyt piirtäminen oli hidasta ja millimetripaperiakin vain yksi iso jäljellä, joten tilaa ei ollut useammille vaihtoehdoille. Mutta hauskaa on ollut!

28+1

2008-07-07T17:19:00.003+03:00

Hiukan on aikaa taas vierähtänyt viime postauksesta. Tallinnan reissu meni hyvin. En tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin söin =) Todella rentouttavaa siis. Sokerit oli kaikki kohdillaan, kuten epäilinkin. Viime viikon maanantaina kurkku oli aamusella hieman käheä ja sitten tiistaina ekana työpäivänä olikin sitten jo aikas heikko olla. Aamu alkoi ankeasti turvonneilla imusolmukkeilla. Niin olivat kipeät etten päätä saanut käännettyä kunnolla. Töissä ei olisi auttanut pitää taukoja ollenkaan, koska heti kun lakkasi keskittymästä tuli sellainen olo, että tippuu hetkenä minä hyvänsä. Keskiviikkona oli onneksi se neuvolalääkäri. Hän kirjoitti sitten loppuviikon sairaslomaa ja määräsi verikokeisiin. Tulehdusarvot olivat 45 ja leukosyytit 9.7. Molemmat koholla siis. Hemoglobiini oli 113 eli se on lähtenyt nousuun. Sovittiin sitten perjantaina, että olen vielä maanantain (eli tämänpäivän) pois töistä ja menen aamulla labraan ja iltapäivällä kontrollikäynnille lääkärille. Viikonloppuna nuhainen, raskas ja hutera olo palasi takaisin, mutta tänään tulehdusarvot olivat paremmat ja leukosyytit laskeneet 8.7:ään. Sain vielä tämän viikon sairaslomaa. Että kyllä tämä tästä. Onneksi töissä painottivat sitä, että kukaan ei joudu ahtaalle tai pulaan vaikka sairaslomalla olenkin. Että sitä ei kuulemma tarvitse ollenkaan miettiä.

Oikealla puolella vatsaa on tuntunut inhottavia vihlasuja, mutta lienevät jotain kasvamista taas. Onneksi ovat aika satunnaisia. Pikku-Ruu on tänäänkin liikkunut paljon ja tunkenut varpaitaan tai jotain jonnekkin sellaiseen väliin, että multa meinaa välillä karata huuto. Niin osaa napakasti napauttaa, että oikein kipeää tekee. Mies lupasi pitää pikkuiselle puhuttelun illalla. Mutta ihanaa, että liikkeet ovat noin selkeitä. Ei ainakaan sen suhteen ole siis mitään huolta. Neuvolassa muuten lääkäri epäili että raivotarjonnassa tuolla oltaisiin.

Kaiken tämän lisäksi meillä alkoi kylppäriremontti viikonlopuuna. Seinästä paljastui vanhan muovimaton alta harvinaisen omituinen kahdella jalalla kävelevien puudeleiden somistama lasikuitutapetti. Ja on muuten kiinni niin tiukassa että. Lisäksi muutamasta kohtaa löytyi puudeleiden lisäksi hometta. Mahtavaa...Minä olen keitellyt kahvia miehelle ja apuna olleelle anopille ja yrittänyt olla stressaamatta ja ajattelematta noita pirun puudeleita saati sitä hometta (mikä tosin ei onneksi olekaan ongelma kun se on nimenomaan tuon puudelitapetin pinnassa, ei seinärakenteessa). Anopin kanssa mies repi tapetteja koko sunnuntain, saamatta kuitenkaan juuri mitään aikaiseksi. Tänään sitten appiukko kävi vuokraamassa jonkun helvetin koneen jolla lähtee kyllä vaikka koko seinä. Tuo on siis joku järjettömän kokoinen piikkauskone jossa on todella iso taltta teränä. En varmaan edes jaksaisi kannatella sitä (ja minäkin olen kyllä normaaleilla piikeillä piikkaillut). Tuolla mies sitten surruttaa menemään ja mä istun korvatulpat päässä makkarissa. Säälin kyllä ihan hirveästi meidän kissoja. Mieheni ei pidä koneista, vempeleistä, autoista tai mistään vastaavasta, mutta toi piikki saa jonkun kohdan sen miehisyydestä heräämään. Se on meinaan kummallisesti jopa innoissaan tosta hommasta. Kumma homma =) Mutta hyvä vain, että jaksaa työpäivänkin jälkeen tuolla rusnata. Mä muuten säälin meidän naapureitakin...

Tänään saapui KenguRuusta tilaamani Ergo Baby Carrier -kantoreppu. Värinä juurikin tuo linkin musta/beessi. KenguRuussa oli tarjous jossa oli mukana myös vastasyntyneen lisäosa (mintun värinen oli valitettavasti ainoa vaihtoehto). Hitsin hitsi kun oli kivaa saada jotain uutta vauvalle. Meillä kun on mnyt näitten mun sairastelujen takia jäänyt ihan kokonaan kaikki suunnittellut Ikea-reissut sun muut. Ja voi olla ettei ihan heti ehditä/voida kaupoille lähteäkkään. Innostuin myös tilaamaan Beboliinasta bambu joustofrotee uniliinan. Ystäväni on niin hehkuttanut kapaloinnin toimivuutta ja toisaalta tuollaisen liinan helppoutta, että oli pakko. Ja samalla tilasin sitten myös yhden bodyn ja takin... Kun siis joka tapauksessa täytyy maksaa ne postimaksut ja ne oli alennuksessakin... On muuten vaikea miettiä noitten liinojen jne. värimaailmaa. Tuollakin oli kivoja tuollaisia kukallisia uniliinoja tarjouksessa, mutta päädyin kumminkin valkoiseen liinaan ruskeilla kanttauksilla. Ajattelin, että talvella noi kukkakuviot voi tuntua liian kesäisiltä. Ja talvihan sitten jo kohta on kun pikkuinen maailmaan saadaan.

Sinirastaanpesälle iso kiitos maininnasta! Katselen myöhemmin joskos sitä jaksaisi pistää hommaa kiertämään.

Sokeri

2008-06-25T14:52:00.003+03:00

Tänään tuli ne pissatestin tulokset. Sokerit plussalla ja verta virtsassa. Tulehduksia ei ollut, eikä mitään muuta vastaavaa. Huomenna menen sokerirasitukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tänään ei saa kahdeksan jälkeen syödä mitään. Tuota veren löytymistä ne ei pitäneet minään.

Olo on ollut väsynyt, ahdistunut ja itkuinen. Sokerirasitustestin ajanvaraus tuntui ylitsepääsemättömän isolta ja rasittavalta tehtävältä. Itkeskelin sitä sitten äidilleni puhelimessa. Sillä on varmaan ollut mukava työpäivä kun tytär soittaa heti aamulla itkua vääntäen... Olen silti tänään oivaltanut, että me emme mieheni kanssa koskaan voi olla "vain kipeitä". Meidän molempien äidit ovat sairaanhoitajia ja me molemmat olemme pienestä pitäen oppineet analysoimaan ja diagnosoimaan jokaista pientäkin kolotusta. Ei voi olla vain väsynyt tai alakuloinen, kaikella täytyy olla joku suurempi merkitys. Että sinäänsä ei ihme jos alkaa hiukan ahdistamaan. Tänäänkin olen puhunut mieheni kanssa neljästi puhelimessa, äitini on soittanut minulle kolmesti ja anoppinikin kanssa ehdein keskustella hyvän tovin. Kaikki puhelut ovat käsitelleet enemmän tai vähemmän olotilaani, stressitasoani ja asioita joita minun pitäisi/ei pitäisi tehdä. Sanoinkin äidilleni, että he anoppini kanssa rakastavat minut rikki. Koittavat niin kovasti korjata ja parantaa, että sairaaksihan tässä tulee =) Tältäkin kantilta se Tallinnan-reissu tulee hyvään väliin. On mukava päästä hiukan tuulettumaan ja olemaan rauhassa.

Loppuun täytyy lisätä vielä, että olen aivan äärettömän kiitollinen äidistäni ja anopistani, sekä kaikista muista ympärillämme olevista ihmisistä. On ihanaa ja tärkeää tietää, että me emme mieheni kanssa ole yksin näiden asioiden kanssa. Lisäksi on lohduttavaa tietää, että ympärillämme on rakastavia ja välittäviä ihmisiä jotka kyllä huomaavat jos asiat alkavat luisua väärään suuntaan, vaikka itse ei edes huomaisi. Ei tarvitse pelätä tippumista, joku kyllä ottaa kiinni. Turvaverkot ovat aivan älyttömän tärkeitä enkä edes haluaisi tulla toimeen ilman näitä ihmisiä ympärilläni.

Viikot kuluu

2008-06-24T13:19:00.007+03:00

Onpas mennyt kauan viime päivityksessä. Tänään viikkoja jo 26+2 ja juhannuskin on ehditty juhlia. Vietimme koko juhannuksen vanhempieni luona. Pikkuveljeni ja isoveljeni puolisoineen olivat myös paikalla. Oli oikein mukavaa, vaikkakin päätäni särki perjantaista lähtien ja olo oli muutenkin huono. Sunnuntaina oikeastaan vasta havahduin kuinka väsynyt ja huonovointinen olin ollut koko viikonlopun. En oikeastaan edes maininnut kellekkään asiasta. En halunnut pilata mieheni tai äitini juhannusta. Kävin eilen lääkärissä joka määräsi loppukuuksi sairaslomalle. Menen siis vasta ensiviikon tiistaina töihin. Hemoglobiinini oli laskenut viime neuvolan (17.6) mukaan 105:teen. Aluksi unohdin hakea raudan ja sen jälkeen olen ottanut yhtä päivässä. Nyt lääkäri nosti annoksen kahteen päivässä. Toivotaan, että olo alkaisi kohentua nopeasti.

Mieskin oli neuvolassa mukana viime viikolla. Eipä se siitä hirveästi varmaan hyötynyt, mutta oli kuulemma mukava kuullu Pikku-Ruun sydämmen tykytys. Pikkuinen tulee kerta kerralta rohkeammaksi puolustustaistelussaan pahaa doppleria vastaan. Viimeksi tunsin potkut hieman sen jälkeen kun anturi oli jo nostettu pois. Nyt kaveri monotti reippaasti anturia kuuntelun ollessa vielä kesken. Hemoglobiinin alhaisuuden lisäksi ei ollut mitään kummallisa. Kaikki oli niinkuin pitikin. Kohdun sf-mitta oli 23.5cm kun se viimeksi oli 19cm. Menee siis ihan nätisti keski- ja yläkäyrän puolessa välissä. Painoa oli tullut 286 g viikossa. Tarkkailen muuten vieläkin lähes hysteerisesti painoani. Vaikka tiedän ettei se kannataisi. Varsinkin kun painon nousu ei tunnu hirveästi riippuvan ruokailustani... Se nousee joka tapauksessa kauheaa vauhtia. Ja toisaalta olen vielä varsin kirkkaasti suositelluissa rajoissa.

Jälkeenpäin on muuten alkanut ottamaan aika paljon päähän se, ettei tuota hemoglobiinia ole seurattu neuvolassa. 12.2 Hb oli huikeat 145 29.4 lukema oli 119. Se on aika kumma, ettei tuossa vaiheessa jo mietitä rautakuurin aloittamista, kun keskiraskaudessa lähes kaikilla Hb laskee. ja vielä kummallisempaa on, ettei seuraavalla neuvolakäynnillä 26.5 ole otettu hemoglobiinia ollenkaan. Kai se nyt pitäisi ottaa edes seurantaan, kun suunta on kumminkin selkeästi alaspäin. Ja sitten lähes kaksi kuukautta myöhemmin kauhistellaan, että no jopas on alas päässyt. Yllätys? No kai se on neuvolankin kanssa sitten niin, että pitää osata vaatia. Eikä tässä mikään hätä sinäänsä ole. Olisin vaan voinut päästä aika paljon helpommalla kun tämä väsymys ja voimattomuus ei olisi päässyt ihan näin pitkälle. Ja kun siellä neuvolassa kumminkin juostaan kolmen viikon välein, eikä sieltä hirveästi mitään "henkistä" ole irti saanut, niin voisiko sitten edes tehdä tällaiset seurannat ja huolehtia niistä ilman odottajan aktiivista panosta ja muistuttelua? Vali vali...

Töissä sairaslomani otettiin hyvin vastaan. Lähin esimieheni kehoitti lepäämään ja totesi, että on sääli kun olen poissa, mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Lisäksi mieltäni lämmitti kun hän vielä kysyi, että kaikki varmasti on kuitenkin kunnossa ja korjaantuu levolla. Hyvään harjoittelupaikkaan olen kyllä päässyt. Kyseinen firma on kyllä kohottanut profiiliaan ihan hirveästi. Ja olen kumminkin aina pitänyt sitä hyvänä firmana.

Meillä oli Tallinnan-reissu suunniteltuna viikonlopulle. Tarkoituksena on lähteä perjantaina (joukossa mukana siis minä, mieheni, serkkuni ja hänen poikaystävänsä) ja yöpyä kaksi yötä tätimme asunnolla. Utelin eilen lääkäriltä, että pitänee varmaan peruuttaa koko reissu (mikä on harmillista senkin takia, ettei rahoja varmaan enää saa takaisin.) Lääkäri oli sitä mieltä, etten missään nimessä saa perua matkaa ja että oikeastaan minun pitää lähteä sinne. Mennä omaan tahtiin, rentoutua ja lomailla. Kuulemma juuri se mitä nyt tarvitsisin. Eli minulla on lääkärin määräys kyseiselle matkalle. Silti hieman mietityttää onko se sopivaa ollenkaan.

Anoppi oli jo muutama viikko sitten ostanut pienelle alesta Tutan punaisen potkupuvun. Ensimmäinen vaatelahja pikkuiselle. Oma äitini toi laivalta tuliaiseksi kahdet Espritin bodyt ja college-asun. Olivat kyllä aivan ihanania. Onko väärin jos haluaa pukea lapsensa pelkästään Espritin ja Benettonin vaatteisiin... Ei vaan, tottakai ihania vauvan- ja lastenvaatteita on vaikka millä mitalla monilla merkeillä. Äitini ostoksissa värinä oli rohkea vaaleanpunainen. Jos Ruu onkin poika saa hän totutella pinkkiin, mutta eikös se ole aika muodikas väri miestenkin asusteissa =)

Vaaleanpunaista valitsin luonnovalkoisen kaveriksi myös virkkaustyöhöni. Nyt kun olen sairaslomalla ja tarvitsen jotain rentouttavaa tekemistä, niin ajattelin virkata vauvalle jotain. Tosin en osaa alkuunkaan virkata joten tiedä tuosta rentouttavasta sitten... Ostin oikein sellaisen lehdenkin mistä noita ohjeita voi katsoa. Harmi vain, että ne ohjeet on kirjoitettu jollain salaisella koodikielellä mitä ainakaan minä en osaa purkaan. Ensimmäiseksi virkkuutyökseni valitsin sitten ihan omasta päästäni vauvanpeiton. Tämä siksi, että osaan virkata ainostaan sitä yhtä "perusjuttua" (huomaa ammattitermit), eikä minulla ole hermoja tehdä mitään kauhean tarkkaa (eli sellaista minkä pitäisi sopia päälle). Nyt olen jo onnistunut kaivamaan ala-astemuistoistani myös pylvään ja puolipylvään teon. Eli näillä mennään. Onneksi vauva ei peittojen päälle syntyessään ymmärrä. Ja eikös se ajatus ole tärkein? Ainakin tuo viltti (mikäli ikinä valmistuu) on rakkaudella tehty. Luulis lämmittävän =) En muuten ikinä olisi kuvitellut sanovani: Virkkaan vauvalleni peittoa. Että kaikkea sitä ihminen tekeekin...

Pistän tähän loppuun muutaman kuvan meidän vaunuista.

23+0

2008-06-01T21:26:00.004+03:00

Poks Poks. Viikot kulkee eteenpäin tasaisen varmasti. Masu on kasvanut kovaa vauhtia, mutta onneksi kuitenkin kiltisti keskellä käyriä.

Neuvola oli maanantaina ja se oli taas aika turha tapaus. Painosta valitti, mielestäni ihan turhaan sillä sitä on tullut n. 6 kg raskauden aikana. Ei sen pitäis nyt vielä ihan liikaa olla. Arvot oli kunnossa ja sydänäänet löytyi nopeasti. Pulssi pikkuisella huiteli 140 ja 150 välillä. Hiukan taisi kuuntelu Pikku-Ruuta harmittaa, kun tuntui muutama muksaus heti kuuntelun perään. Kelan laput sain (odottavat vielä palautusta) ja sairaalan esitieto-lomakkeen. Sitten täytin jonkun surkuhupaisan kyselyn mielialoistani. "Onko itsesi satuttaminen tuntunut hyvältä ajatukselta viime päivinä?" Surkeinta asiassa ei ollut itse kysely, vaan sen läpikäyminen. Täti otti täyttämäni lapun ja pisteytti nopeasti: "Kaksi pistettä, se on hyvä, ei siitä sen enempää." Jahas, se oli siis siinä sitten se keskustelu... Ei sinäänsä, olen ollut jo pari vuotta vallan onnellinen koko ajan ja kasvavasti jopa, mutta jotenkin tuntui aika köyhältä tuollainen. Että ei kyllä vahingossakaan huomattaisi jos minulla olisi jokin huonosti tai jos olisi jotain sydämmellä. Täysin turhaa siis.

Viime sunnuntai-illalla mies yritti kuunnella pikkuisen sydänääniä poski mahallani. Jonkin ajan kuluttua Pikku-Ruulla meni ilmeisesti hermot ja se potkaisi mojovasti miestä poskeen. Niin että molemmat tunsimme sen oikein hyvin. Miehen ilme oli aivan ihana. Sen suu levisi isoon hymyyn ja silmät tuikki tähtinä kun se hihkaisi: "Potkasko se mua päähän?". Voi sitä naurua mikä siitä seuras. Ja tais mulla muutama kyynelkin siinä samalla tulla.

Pistän tähän vauvelin tossu-kokoelmasta kuvan. Miestä nauratti, että taitaa tulla äitiinsä kun sillä on jo noin monet kengät vaikkei ole edes syntynyt saati osaa kävellä. Mutta ei niillä kengillä tarvi kävellä, kunhan ne on nätit =)

Siniset hiiret on miehen tuoma tuliainen Ruotsista, norsutossut oli pakko ostaa kun ne oli yhteensopivat sen hupparipuvun kanssa ja keltaiset happy starit on isoveljeltä ulkomaan tuliaisia. Että kyllä vauvelin kelpaa =)

edit: lisäsin tosissaan aikaisempaan postaukseen kuvat

Viikon kuulumiset ja rakenne-ultra

2008-05-25T17:21:00.007+03:00

Tänään tuli täyteen 22+0. Jipii. Liikkeitä on tuntunut tällä viikolla joka päivä jonkun verran. Eräänä iltana mieskin väitti tunteneensa muksauksen. Liikkeet ja niiden tunteminen on omituista, mutta saa minut hymyilemään. On niin ihana tietää, että siellä se pieni möyrii ja kasvaa. Viime viikolla minua vaivasi jalkojen kipeytyminen aina siihen pisteeseen asti missä käveleminen oli jo tuskaa. Miehen ystävällisellä hieromisella (vaikkakin mieheni on todella huono hieroja) ja levolla sekä rentoutumisella on kivut menneet ohi. Aamuisin tosin meinaan herätessä saada aina suonenvedot molempiin pohkeisiin, mutta toistaiseksi olen onnistunut ne välttämään. Lisäksi epäilen, että aamuisin minulla on usein harjoitussupistuksia tai vastaavia. Minun on pakko vaihtaa asentoa pois selin makuulta jotta kiristys vatsassa lakkaisi. Pitääkin muistaa huomenna neuvolassa kysyä neuvolatädiltä niistä.

Keskiviikkona oli siis rakenneultra. Viikkoja oli 21+3. Tiistaina aloin jostain jumalan syystä pelkäämään erittäin epätodennäköistä skenaariota. Mieleeni hiipi epäilys siitä, että pienokaisellamme ei ole aivoja tai ne eivät ole kunnolla kehittyneet. Ajaessamme lääkärille sain vihdoin kerrottua miehelleni näistä järisyttävistä peloistani. Mies psyykkasi minua hyvin ja rauhoitteli hienosti. Olo muutenkin helpotti oikeastaan heti kun sain sanottua pelkoni ääneen. Ei pitäisi yksin omassa mielessään paisutella asioita.

Ultrassa lääkäri aloitti aivojen rakenteesta. Aivojen rakenne oli normaali, pikkuaivot olivat oikean muotoiset ja kokoiset ja selkäydinkanava oli oikein sulkeutunut. Paljon muutakin se niistä kertoi ja osoitti (mm. se joku juttu tuotti sitä jotain nestettä oikein), mutta en pysty muistamaan termejä oikein. Sydän tutkittiin väridopplerilla, joka osoitti virtausten olevan oikeanlaiset ja sydämen rakenne oli normaali. Palleankaari näkyi, vatsanpeitteet olivat ehjät, mahalaukku ja virtsarakko olivat kunnossa. Munuaiset olivat normaalit, kuten myös munuaisaltaat. Raajoja löytyi oikea määrä oikeilta paikoilta ja mitat vastasivat viikkoja. Kohdunkaula oli kiinni ja 4,5 cm pitkä. 3/4 D ultralla katsottiin raajoja ja kasvoja. Ruu majaili kohdussani pää alaspäin. Loppulauselma oli: "Normaalisti kehittynyt ja kasvanut hyvävointinen sikiö." Kaikki näyttää siis olevan todella hienosti. Kasvoja oli vaikea päästä näkemään kun kaveri oli taas jokseenkin hankalassa asennossa. Muuten Pikku-Ruu oli taas varsin tyynesti koko tutkimuksen ajan. Liikuskeli rauhallisesti. Taitaa tulla isäänsä tuon rauhallisuuden suhteen.

Sukupuoltakin päästiin kurkkaamaan. Lääkäri oli vahvasti sitä mieltä, että sisälläni kasvaa pikkuinen prinsessa. Kuvakulmat olivat kuulemma niin selkeitä ja hyviä, että jos siellä vehkeet olisi ollut niin ne olisi myös näkynyt. Hän näytti meille kahdesta eri kulmasta tytön sukupuolielimet ja nimesi osia niistä. Että kai se aika tarkkaan ne sitten näki. 100 % varmuus saadaan sitten kun Pikku-Ruu seuraksemme, mutta siihen asti olemme päättäneet pitää häntä tyttönä. Olen lisäksi taipuvainen uskomaan lääkäriä, koska minulla on ollut tyttö-olo alusta asti. Soitin ultran jälkeen äidilleni ja anopilleni. Molemmat tulevat mummot olivat iloisia hyvistä uutisista ja tyttö-arveluista, sekä sanoivat kyynelten nousevan silmiin. Anopilla varmaan nousikin. Kävimme sitten miehen kanssa vielä samana päivänä ostamassa Pikku-Ruulle mekon jota olin hypistellyt liikkeessä jo aikaisemmin.

Viikonloppu on mennyt nopeasti ja mukavasti. Eilen heräsimme ajoissa ja suunnistimme kaupunkimme (onnettomalle)torille. Ostin basilikan, oreganon, persiljian ja jonkun vinkuheinän jonka nimen unohdin saman tien. Kävimme myös ruukkukaupoilla ja ostin uudet ruukut myös kaikille (kolmelle) sisäkasvillemme. Iltapäivä vierähtikin mukavasti anoppilassa istutushommissa. Ilma oli kaunis ja lämmin. Mies istutti itselleen siemenistä ruukkuun tilliä ja on tänään asetellut ruukkuaan mahdollisimman aurinkoiselle paikalle. Hän on käynyt tarkastamassa ruukussa tapahtuneen mahdollisen kehityksen varmaan jo neljästi =) Kumma kyllä vielä ei näy tillin tilliä. Istutuksen jälkeen kävimme syömässä pannupitsan ja pienet (valtavat!) ranskikset puoliksi. Syötyämme lähdimme vielä visiitille appiukon mökille. Illalla teimme hartaudella ja antaumuksella Jamie Oliverin innoittamia huippu hyviä täytettyjä patonkeja. On varmaan helppo arvata, että nukahdimme molemmat sohvalle hyvin pian euroviisujen alettua. Tänään ollaankin sitten oltu ja ihmetelty. Pelailtu ja katseltu formuloita. Mukava kun ei ole hätä mihinkään suuntaan.

edit: lisätty kuvat

Puoliväli

2008-05-11T08:24:00.002+03:00

Tänään, äitienpäivänä, tuli täyteen 20+0. Ollaan siis laskennallisen raskauden puolivälissä. Ihanaa kun uusia virstanpylväitä menee rikki. Vuotoa ei sen yhden kerran jälkeen ole ollut. Eli hyvin vähän sitä vuotoa sitten oli. Istukan pitäisi olla siististi etuseinämässä ja noin vähäinen vuoto voi kuulemma tulla ihan limakalvoista tai jostain, kun ne on niin vereviä raskauden aikana.

Eilen oli pappani 70-vuotisjuhlat. Paikka jossa juhlat järjestettiin oli rakennettu 1800-luvun alussa ja oli kyllä todella kaunis. Oli mukava nähdä sukulaisia pitkästä pitkästä aikaa. Mahan taputtelulta ei voinut välttyä, mutta kestin sen hymyillen. Mummo sanoi ystävällisesti, että posketkin ovat jo pyöristyneet. Tämä ei välttämättä kuulu suosikki kehuihini, mutta oli mukavaa kun isovanhemmatkin olivat iloisia raskaudestani. Miestä kehoitettiin useaan otteeseen olemaan kunnollinen ja tunnollinen.

Äitienpäivää vietämme ensin täällä minun vanhempieni luona ja siirrymme tästä sitten miehen äidin luokse. Jännää ajatella, että seuraavana äitienpäivänä olen jo äiti. En ole ihan varma ymmärränkö kunnolla koko ajatusta. Pelkkä ajatuskin tuntuu jo aivan mahtavalta!

Liikkeitä ei vieläkään varsinaisesti tunnu. Muutaman kerran jotain möyrintää. Töissä kyllä tunsin jotain aika selkeää kuunnellessani seisoaltani opastusta. Vasemmalla puolella tömpsähti joku vaimeasti, mutta niin selkeästi että minua alkoi hymyilyttämään. Että ehkä ne liikkeet sieltä hitaasti, mutta varmasti alkavat tuntua.

Hermoilua ja paniikkia

2008-05-06T20:08:00.003+03:00

Eilen oli ensimmäinen työpäivä kesätyöpaikassani. Työ vaikuttaa todella lupaavalta ja erittäin haasteelliselta. Ensimmäinen päivä oli jännittävä ja lisää jännitystä päivään tuli hieman ennen ruokatuntia. Vessassa käydessäni huomasin, että olin vuotanut rusehtavaa verta. Tiedän, että tällaiset tuhrut ovat normaaleja, mutta kamalalta se silti tuntui. Varsikin kun tämä oli ihan uusi juttu. Päätin soittaa ruokatunnilla neuvolaan, jotta kiltti täti voisi rauhoitella vauhkoa ensiodottajaa. "Olen tämän ja huomisen päivän koulutuksessa" -kiltti täti sanoi puhelinvastaajassa. Jotenkin olin niin luottanut neuvolan apuun, että menin ihan tolaltani ja soitin itkukurkussa miehelleni. Hän käski soittaa yksityiselle tai jonnekkin.

Lähdin siis ensimmäisenä työpäivänä ruokailun jälkeen lääkäriin. Ei ihan ihanteellisin aloitus kesätöille. Onneksi on mukavan tuntuiset esimiehet ja liukuvat työajat. Hiukan kaunistelin kyllä lähdön syytä, kun en halunnut alkaa sille miehelle vuodoistani puhumaan. Matkalla lääkäriin vastaan tuli hirveä määrä lastenvaunuja. Oli kyllä todella työn takan pitää isoimmat kyyneleet poiss poskilta. Sitä vaan niin pelkää, että ultran kuvaruudulla ei ole mitään liikettä, ei lainkaan eloa.

20 minuuttia ja 80 euroa myöhemmin palasin hyvillä mielin takaisin töihin. Sydän löi ja liikkeitä näkyi hyvin. Kaikki siis kunnossa, eikä mitään näkyvää syytä missään. Lääkäri kehotti menemään seuraavalla kerralla äippäpolille tai jonnekkin päivystykseen. Hän ei normaalisti kuulemma edes tee muita kuin alkuraskauden ultria ja ihmetteli kovasti, että minut oli pistetty hänelle. Ei kuulemma pystynyt katsomaan muuta kuin ihan perusjutut, sillä kokemusta/taitoa ei löytynyt (löytyi kuitenkin taitoa laskuttaa joka tapauksessa täysi hinta...). Jos huoli ei olisi ollut kova ja helpotus suuri, niin olisi kyllä ottanut päähän tommonen rahastus. Mutta tosissaan ei minulle tullut paniikissa edes mieleen soitella mihinkään päivystykseen. Pitää ottaa selvää noista numeroista jne. ennen kuin tarvetta sellaisille tulee.

Eli hormonien ja työjännityksen myötä päästiin aikamoiseen paniikkiin aika pienestä jutusta. Pääasia kuitenkin, että kaikki on siis kaikki hyvin.

Hormonit

2008-05-04T21:56:00.003+03:00

Olin jotenkin ajatellut, että alkuraskaus olisi ollut pahin hormonien aiheuttaman mielialojen heittelyn kannalta. Olin väärässä. Tämä "seesteinen" keskiraskaus ei ole kovin seesteinen eikä rauhallinen ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko ajan pahempia.

Hermostun sadasosa sekunnissa. Täydellinen päivä saattaa muuttua lähes helvetiksi kun alkaa suututtamaan. Ja suututtamaan alkaa lähes mistä tahansa syystä. Olen tapellut (huom. me emme ole miehen kanssa tapelleet vaan olen kyllä hoitanut sen ihan yksin) mm. miehen äidin syntymäpäivälaulusta, pappani 70 vee lahjasta ja kaikesta muusta turhasta, mikä ei kunnolla kiinnosta minua edes silloin kun tappelen. Olemme sopineet mieheni kanssa, että olen nyt toistaiseksi aina oikeassa ja hienosti hän on karikoita vältellytkin. Arjen sankari tuo minun mieheni.

Tänään sain hirveän hepulin seuraavanlaisesta asiasta. Totesin miehelleni, että uusi makean himoni on aika petollinen. Karkkia kun voi syödä töissä ja koulussa, mutta sipsejä ei. Mieheni totesi, että kyllä sipsejäkin voi koulussa ja töissä syödä. Tästä kommentista vedin aivan kauheat pultit mitkä alkoivat marmatuksella, jatkuivat kimityksellä autossa ja loppuivat koko automatkan (n.30 min.) kestävään itkuun. Tosin itkun lomassa minua naurattikin ihan hirveästi kun koko homma oli aivan psykoottista ja täysin absurdia. Itkusta ei vain tullut loppua vaikka kuinka yritin. Mitä ihmettä minä teen itseni kanssa? Ei tämä voi näin jatkua. Mutta kun minä en kertakaikkisesti hallitse itseäni vaikka oikeasti yritän. Toivottavasti pystyn töissä olemaan itkemättä... Ja luojan kiitos tuo mies on ainakin toistaiseksi jaksanut olla järkkymätön kallio mitä vasten olen saanut myrskytä. Loputtomiin hän ei kuitenkaan tätä kestä. Enkä kyllä minäkään, tahtoo itsensä takaisin!

Ja jos tämä on nyt seesteistä aikaa niin en uskalla edes ajatella mitä edessä on =)

Vappuja

2008-05-03T17:40:00.006+03:00

Eli myöhästynyttä vappua kaikille! Me vietimme vapun pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä luona Turussa. Menimme heille keskiviikkona ja lähdimme vasta perjantaina. Päivät olivat mukavia ja ohjelma sopivan rento ja rauhallinen minulle. Voin sanoa viihtyneeni todella hyvin. Kiitoksia sinne päin siis erinomaisesta seurasta ja viihdykkeestä! Ja vaikka näin ystäviänikin (liian lyhyen aikaa tosin) ja vetäydyin nukkumaan jo yhdentoista maissa, niin silti oli aikaa touhuta kaiken näköistä kivaa vappupiknikistä lettujen paistoon. Ensimmäisenä yönä vatsa oli hieman kipeä, mutta sekin oli onneksi ohi menevää. Oli hauska huomata vappupiknikillä, miten paljon siellä oli lapsiperheitä. Monessa seurueessa oli kolmetkin vaunut vierekkäin viltin reunalla. Ehkä sitten ensi vuonna uskallamme lähteä piknikille Pikku-Ruun kanssa.

Oli mukavaa myös nähdä serkkuani ja hänen tyttöystäväänsä, joiden laskettuaika on pari viikkoa meidän jälkeemme. Oli mukavaa jutella toisen ensiodottajan kanssa ja toisaalta kuulostella saman ikäisen serkkuni mietteitä isäksi tulosta. Vaikka olisi erilaisessa elämäntilanteessa, niin lapsen saamiseen liittyvä ajatukset, toiveet ja pelot tuntuvat olevan aika pitkälti samanlaisia.

Tänään olimme anopilla pihakiveystä tekemässä. Tosin minä en saanut koskea mihinkään ja mies huolehti minut vielä varjoon istumaan, etten saa auringon pistosta. Suloisia nuo ihmiset kun ne hyysää. Miehen mummon tullessa tein tiukan väistöliikkeen kun hän yritti tarrata ulos pullahtaneeseen masuun. Minusta tuntuu, että tuosta mahan taputtelusta tulee varmaan pienoinen ongelma minulle. Se tuntuu epämiellyttävältä ja siltä kuin yksityisyyteeni kajottaisiin. Siis näpit irti mun mahasta!

Turusta tarttui mukaan Pikku-Ruulle huppari ja housut (otimme kokoa 68 kun niitä ihan pieniä varmaan kertyy aika paljon):

Oli hankala ottaa kuva, kun nuorempi kissoista ei mitenkään pystynyt ymmärtämään ettei hän saa käpertyä puvun päälle makoilemaan. Aina se ehti luikahtamaan kuvaan ja puvun päälle. Vikkelä otus =)

Huomenna 19+0. Viime viikolla tuntui oikealla puolella pari kertaa peräikkäin kuin ilmakupla olisi puhjennut mahan pinnassa. Makoilin sängyssä ja lauleskelin mahalle Hectorin Mandoliinimiestä. Silittelin mahaa samalla ja käden alla oikealla puolella tuntui siis nuo kuplat. Samanlainen tuntui myös seuraavana aamuna suurinpiirtein samassa kohdassa. Sen jälkeen ei taas mitään. Ehkä siis tunnen jo jotain aina silloin tällöin (eli siis silloin kun Ruu sattuu olemaan sopivassa asennossa potkiessaan).

Valehtelisin jos väittäisin...

2008-04-26T18:23:00.004+03:00

Kävimme tänään miehen kanssa läheisellä terassilla siiderillä. Omassa lasissani oli toki alkoholiton versio, mutta terasilla siiderilasi kädessä istuminen antoi taas varmaan ohikulkijoille tällä pienellä paikkakunnalla ihmeteltävää. Valehtelisin jos väitäisin, että en itse koskaan ole "tuominnut" mielessäni raskaana olevaa naista sen perusteella, että hän istuu terassilla tai baarissa. Ihan kuin siinä olisi jotain pahaa ja ihan kuin hänen olisi pakko juoda alkoholipitoisia juomia. Ravintoloistahan ei tietenkään muunlaisia juomia saakaan. Taidan olla hiukan huono ihminen...

Tajusin (kauhukseni) terasilla istuessani, että kaikki tulee muuttumaan (yllättävää eikö...). Luonnollisesti ensin tämä 5 kk ja imetysajan kestävä täysalkoholittomuus, tämän muutoksen toki olin tajunnutkin. Mutta nyt vasta todella tajuntaani iski ymmärrys eräästä toisesta muutoksesta. Emme enää koskaan voi mieheni kanssa lähteä extempore terassireissulle, joka yllättävän seuran ja kesäisen huumaavan illan takia kestääkin seuraavaan aamuun. Tällainen satunnainen juopottelu ja seikkailu on nyt siis takana päin. Eipä se (tietenkään) mikään maailman suurin menetys ole, eikä tämän ymmärtäminen järkyttänyt maailmaani. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että en hetkeäkään tuntenut ahdistusta tämän tajutessani. Tämä pieni yksittäinen asia kuvastaa kaikkea sitä mikä tulee muuttumaan, tajusimme tai emme. Ja ehkä parhaiten nuo meidän iloiset illanvietot ja niistä luopuminen kuvastavat sitä kaikkea vapautta jonka menetämme sitoutuessamme pieneen, meistä täysin riippuvaiseen nyyttiin. Ja todellakin valehtelisin jos väittäisin, ettei se koskaan pelota minua vaikka innolla muutoksia ja uutta elämää odotankin.

Huomenna 18+0 (potkisit nyt jo)

Olisitko kiltti ja potkisit jo!

2008-04-24T19:21:00.005+03:00

Niin tänään siis 17+4 ja liikkeitä ei tunnu. Malttamattomana odotan vaikka tiedän, ettei ensimmäistä kertaa odottavan ole mitenkään "pakollista" vielä tuntea liikkeitä. Varsinkaan kun minulla on istukka etuseinässä mikä vaimentaa liikkeiden tuntemista. Noin viikko sitten illalla makoilin sohvalla ja hellein vatsaani. Aikani siinä siliteltyäni tunsin kuin ilmakupla olisi kulkenut pienen hetken ihan alavatsan pinnassa vasemmalla puolella. Saattoi olla ilmaakin, mutta erilaiselta se tuntui. Innostuin, että tästä se alkaa. Ja sen jälkeen ei mitään. Ottaa päähän. Ja sitten alkaa huolestuttamaan, kunnes taas rauhoittaa itseään yllä mainituilla faktoilla. Maltti on valttia...

Viikonloppuna kävimme kaupoilla ja matkaan tarttui (aivan ylihintainen) body:

Ostettiin 6-9 kuukautiselle, että menis sitten vähän "isompana". Tosin en tiedä tuleeko tuollaista oikeasti pidettyä vauvan päällä. Ei ehkä mikään söpöin ilmestys, mutta rock vähintäänkin.

Tämä viikko on koulun suhteen (luojan kiitos) ohi. Taisin selvitä kaikista tämän viikon kokeista. Maanantaina olisi vielä kaksi koitosta jäljellä ja sitten pääsee vapun viettoon ja kesän aloittamiseen. Kesätyöt alkavat siis 5.5. Muutama päivä on aikaa hengähtää ja kerätä voimia. Nyt se on helpompaa, kun vapustakaan ei saa tänä vuonna krapulaa =)

Ai niin viime viikonloppuna mietein isovanhempien nimityksiä. Tyyliin; miehen äiti on sitten "sen paikkakunnan" mummo ja minun äitini on "tämän paikkakunnan" mummo. Sitten aloin ihan tosissani miettimään, että mikä ihme mä sitten olen. Meni hetki ennen kuin välähti; Ai niin Äiti!... Saattaa olla, että menee hetki ennen kuin tähän ajatukseen todella tottuu =)

Potki jo!

16 + 0

2008-04-13T22:00:00.002+03:00

Tästähän on tullut kerran viikossa päivitettävä blogi.

Koulussa on hurjasti kiireitä ja väsymys painaa päälle. Pahaolo on vaivannut aina välillä ja viime yönä heräsin kovaan kipuun heti rintalastan alla. Kipu säteili rintakehään ja olkapäähän asti. Yöllä sitä tietenkin pelkäsi sydänkohtausta ja vaikka mitä. Onneksi herätin miehen, joka sai minut rauhottumaan ja pystyin joten kunten nukahtamaan uudelleen. Todennäköisesti tuo "kohtaus" oli rasvaisen ruuan aiheuttamaa ärsytystä, ikäänkuin närästystä. Olin illalla syönyt vieraisilla ollessani paljon sipsejä ja muita herkkuja. Nyt loppui sitten kaiken rasvaisen ruoan syöminen.

Meillä on miehen kanssa kehittynyt ihana sunnuntai-illan perinne. Minullahan vaihtuu raskausviikot aina sunnuntaisin. Käperrymme illalla peittojen alle ja minä luen neuvolasta saamastamme vauvakirjasta alkavan viikon tapahtumat. Mitä sikiölle kuuluu, mitä odottavalle äidille tapahtuu ja mitä tulevan isän pitäisi huomioida. Pohdimme yhdessä näitä asioita ja haaveilemme tulevasta. Ne ovat ihania ja lämpimiä hetkiä, jotka toivon muistavani aina (ja etenkin silloin kun on vaikeampia aikoja). Miten onnelliseksi ihminen voikaan tuntea itsensä maatessaan omassa sängyssään oma käsi vatsan päällä ja miehen käsi suojelemassa molempia päällimmäisenä.

Että jos joskus pääsee unohtumaan, tai asiasta on epäselvyyttä: Olen aivan järjettömän onnellinen elämääni tällä hetkellä.

15+0

2008-04-06T10:32:00.004+03:00

Eli uusi viikko alkaa taas. Tiistaina on neuvola. Sitä odotan jo innolla, sillä haluaisin päästä taas kuulemaan sydänäänet ja varmistumaan, että kaikki on hyvin. Muuten täällä on mennyt kaikki aika tasaisesti. Väsymys on helpottanut, mutta paha olo on nostanut päätään. Että se siitä hehkeästä keskiraskaudesta...

Olin viime viikolla kirjoittamassa työsopimusta kesäksi ja kerroin pomolle olevani raskaana. Hän onnitteli kovasti ja kysyi kauanko olen tiennyt. Pakkohan siihen sitten oli vastata, että tiesin jo silloin kun olin haastattelussa, mutten viitsinyt vielä silloin kertoa kun olin niin alkuvaiheessa vasta. Pomo totesi, ettei tietenkään tarvinnut kertoa sillä eihän raskaus tähän työsuhteeseen mitenkään vaikuta. Hän kiitti kuitenkin kovasti, että kerroin hänelle nyt. Sanoin myös sen vuoksi halunneeni sopimuksen vain heinäkuulle, että mahdollisimman varmasti pystyisin tekemään kesän ilman sairaslomia tai muita. Hän kuitenkin ehdotti että jatkaisimme sopimusta elokuun lopulle asti! Aivan ihana suhtautuminen ja mahtavalta tuntuva työpaikka. Pomo tosiaan on vielä mies, joten yllätyin yltiöpositiivisesta asennoitumisesta todella paljon. Aivan mahtavaa!

Viikonloppuna olin äitini kanssa ostoksilla ja mukaan tarttui vaunut. Hassua ajatella, että me omistamme nyt sitten lasten vaunut. Tai yhdistelmävaunut/rattaathan nuo on. Saksalaiset Teutonia -merkkiset kärryt heittoaisalla ja muilla hilavitkuttimilla. Ale hinta oli 399.- ja mukana tuli siis kova kantokoppa. Toivotaan, etten tehnyt hätiköityä päätöstä. Pidin kyllä noista todella paljon, enemmän kuin Emmaljungan ceroxista (joka oli siis toinen vaihtoehto). Vaunujen valinta taitaa olla aika paljon makukysymys. Kaikista vaunuista kun tuntuu löytyvän samat perusjutut. Jossain vaunussa on joku hyväpuoli, mutta toisaalta siitä saattaa puuttua joku toinen asia. Ja käytössä vasta tietää tuliko ostettua hyvät ja mitkä asiat sitten ovat oikeasti tärkeitä ja mitkä puolet todella ärsyttäviä. Äitini loppujenlopuksi halusi maksaa vaunut ja annoin hänen tehdä niin. Ostakoon tulevalle lapsenlapselleen. Tosin nyt täytyy selittää anopille jotain, sillä hänkin olisi kai halunnut ostaa meille vaunut... Muuten meillä on kohta mummojen sota käynissä.

Anniina oli blodgissaan aikaisemmin pohtinut vauvakuumetta. Tämä sai minut miettimään asiaa omalla kohdallani. En ole aikaisemmin uskonut koko kuumeeseen. Ajattelin, että se on akkojen höpötystä. Nuoret hukassa olevat naiset haluavat elämälleen jotain tekemistä ja miettivät sitten, että voi vitsi kun vauvat on ihqui ja semmonen ois siis tosi kiva. Tai että vauvakuume on kolmikymppisten kaiken haluavien uraohjusten tapa perustella tympiintyneille miehilleen, että nyt sitten se kuuluisa biologinen kello tikittää. Että tik tak ja täydellinen perhe tänne. Kun ei muutakaan enää keksitä.

Ja sitten se iski, eikä se ollut mitään mitä olin kyynisesti aikaisemmin ajatellut. Vauvakuumeeni alkoi salakavalasti ihan vain muutamalla mietteellä. Aaamuisin saatoin miettiä miten erilainen aamurytmi olisi vauvan kanssa. Koulusta tullessani saatoin yllättää itseni pohtimasta kuntani lastenhoitojärjestelyjä. Ja iltaisin mieleni hapuili jotain pehmeää ja vauvan tuoksuista. Tämä oli vielä ihan siedettävää ja hauskaa, mutta sitten se syveni. Ja syveni. Lopultaa minusta tuntui kuin elämässäni ei olisi juuri mitään järkeä. Kuin olisin vain välitilassa, menossa jotain tärkeää kohti, mutta tällä kyseisellä vaiheella ei olisi mitään virkaa tai merkitystä. Pelkästään elämästäni ei puuttunut jotain vaan myös minusta ihmisenä, naisena. Jokin tärkeä pala oli kadoksissa ja se pala ei ollut mikään pieni murunen vaan musta suuri aukko. Tämä kaikki tuntui lähes fyysisenä kouristuksena mahan pohjassa. Lisäksi soppaa hämmensi ihmetys tästä kaikeasta. Miten yht´äkkiä lähes täydellinen elämäni olikin aivan turha? Ja miten ihmeessä siitä, saati minusta itsestäni, puuttui jotain kun aina ennen elämäni ja minuuteni oli ollut verrattaen ehyttä.

Että pitänee pyytää koko maailman vauvakuumeisilta naisilta anteeksi. Olen pahoillani, en aikaisemmin tiennyt mitä käytte läpi. Ja kyllä, olen Anniinan kanssa samaa mieltä siitä, että terminä vauvakuume on aivan liian kevyt ja huoleton.

Kissojen koiruuksia ja mammavaatteita

2008-03-29T19:57:00.004+02:00

Viikko on taas vierähtänyt nopeasti. Huominen aloitetaan 14+0 hymyllä =) Taitaa tämä jäljellä oleva kuusi kuukautta mennä nopeammin kuin osaan kuvitellakkaan. Lisään muuten tuonne sivuun Pikku-Ruun uusimman kuvan.

Keskiviikkona nuorempi kissoistamme oli rasittava. Se halusi huomiota ja juuri siihen kainaloon, missä viinirypälekulho sopivasti lojui. Siirtelin sinnikkäästi kissaa kerta toisensa jälkeen minulle paremmin sopivalle kyljelle. Viimeisellä kerralla mieheni sattui yskäisemään juuri passelissa kohdassa, mikä sai jostain syystä kissassa aikaan pakokauhun. Pelästyessään se pyrkii sängyn alle - suorinta tietä. Tällä kertaa minä satuin olemaan kissan ja suorimman reitin välissä joten otus ampaisi ylitseni ja ponnisti mahani päältä vielä lisävauhtia. Tai siltä se ainakin tuntui. Viisi kiloinen kaveri kun pomppii päällä niin eihän se tietenkään mukavalta tunnu. Tiedän kyllä, että sikiö on hyvin suojassa lapsiveden ja kaiken muun takia. Hermostuksissani soitin kuitenkin seuraavana päivänä neuvolaan ja pyysin päästä kuuntelemaan sydänääniä. Aivan mahtava laitos tällainen Suomen neuvolapalvelu! Eli viikolla 13+5 Pikku-Ruun pulssi oli 152. Liikettäkin kuului. Painoa en ollut saanut yhtään lisää ja verenpaine oli hyvä. Täti sanoi, että raskauden myötä sitä joskus pelkää kaikkia asioita ja että parempi tuollainen on tarkistuttaa kuin kiusata lasta stressaamisella.

Tänään missionani oli ostaa housut itselleni. Löysin mukavat äitiysfarkut. Oli kyllä hassua etsiä liikeestä äitiysvaatehyllyt ja alkaa penkomaan. Ei noista farkuista edes oikein huomaa että ovat äitiysmallia, etenkin jos pitää vyötä. Sen verran kapea se kangaskaistale on. Pähkäilin, että saattavat olla hyödylliset myös synnytyksen jälkeen. Vaikka ulkopuoliset eivät varmasti mahassani mitään outoa vielä huomaan, on nuo äitiyshousut kyllä niin paljon mukavammat jalassa. Viime viikolla olin useina päivinä tunneilla pitkän paidan kanssa housut auki =) Vaatekaupoilta tarttui mukaan tavallisen topin lisäksi myös alennuksesta ostettu tunika kesäksi. Niin ja sitten tietysti tämä:

Ei voinut vastustaa =) Se menee samaan kasaan pikkuisen valkoisen bodyn ja söpön vihreän norsu-kuvioisen bodyn kanssa. Pehmoisia.

NP-Ultra 12+4

2008-03-20T19:16:00.005+02:00

Tänään siis oli tuo odotettu niskapussi-ultra. Minua ei jostain syystä edes ehtinyt kovin paljoa jännittämään koko seula. Itseasiassa pahin kromosomihäiriö-paniikki laantui kun päätimme ettemme lähde ylimääräisiin veriseuloihin (niitä ei meillä täälläpäin tarjota). Kummallista oikeastaan, että sitten kun päätimme luottaa luontoon ja omaan tuuriimme (ja toki tähän seulovaan ultraan) niin suurimmat pelot ja ahdistukset katosi. Tältä kantilta ajatellen ratkaisumme oli oikea olkoon lopputulos mikä tahansa.

Ja takaisin tähän päivään. Tällä kertaa emme joutuneet kovin kauaa odottamaan odotushuoneessa. Aika meinaan lensi kaupungilla ja keltaiset pääsiäiskynttilät jäivät tiimarin hyllylle kun huomasimme olevamme lähes myöhässä ultrasta. Nyt en siis ehtinyt kovin paljoa keräämään jännitystä tuijotellen odotushuoneen valkoisia seiniä. En myöskään ehtinyt teeskennellä lukevani vanhaa suomen kuvalehteä.

Lääkäri oli taas todella mukava ja muisti meidät (tai ainakin sai meidät luulemaan niin). Kaksi sekunttia ennen ultrauksen alkua mieleeni iski absurdi pelko siitä, ettei siellä olekkaan mitään. Ei siis pelko siitä, että Pikku-Ruu olisi kuollut kohtuun, eikä siitäkään että joku olisi huonosti. Vaan todellakin pelko siitä, ettei siellä ole mitään. Tyhjä ruutu.

Mutta siellähän tuo sintti polskutteli. 6,18 senttiä viikkoja vastaavaa ihanuutta. Selkäranka oli kehittynyt oikein, eikä siellä näkynyt katkoksia. Sydämen kammiot ja eteiset löytyi ja seinämät oli kiinni kuten piti. Sydän myös pumppasi verta oikein. Tämän lääkäri näytti meille jollain ohjelmalla joka näytti pumpatun veren punaisena ja lähtevän veren sinisenä. Veri kiersi myös oikein virtsarakon molemmille puolille. Munuaiset löytyivät ja myös ne altaat. Raajat olivat oikean mittaisia ja pää myös. Niskaturvotus oli 1,3 mm joka on hyvä tulos (riskiluku ikäni huomioon ottaen oli 1/5000 eli 0,02%) tätä kai laskee vielä nenäluun selkeä näkyminen. Profiili oli kuulemma kuin oppikirjasta =) Siinä sitä myhäiltiin ylpeänä täydellistä vauvaamme katsellen.

Hommaan meni lähes tunti, sillä lopussa yritimme saada 3D-kuvaa Pikku-Ruusta. Tyyppi vain päätti alkaa nukkumaan keskenkaiken ja onnistui sitä ennen kaivautumaan jonnekkin niin, ettei kuvaa saanut. Lääkäri kirjoitti raporttinsa jotta Ruu saisi herätä rauhassa ja yritimme sen jälkeen uudelleen. Ruu heräsikin, mutta ei suostunut pysymään paikoillaan hyvässä asennossa tarpeeksi kauaa. Siellä se heilutti meille ja taisi olla jo sitä mieltä, että tämä operaatio on nyt ohi. Harmi, ettei saatu sitä kuvaa mutta eihän sillä mitään tutkimusellista tahi lääketieteellistä merkitystä ole. Ja koko hommasta saatiin kuitenkin dvd. Ihan kiva, että voi katsoa kotonakin kaveria "livenä". Vaikka en kyllä aina kauheasti näe siitä pikselimössöstä mitään =)

Ja ei, me emme tiedä sukupuolta vielä! Lakatkaa kysymästä sitä! Kyllä me sitten varmasti kerromme kun me tiedämme (mikäli haluamme sitä tietoa edes kenenkään kanssa etukäteen jakaa). Ja mikä ihmeen väli sillä nyt sitten edes on. Sama se meille on kumpaa sukupuolta Pikku-Ruu edustaa, kunhan on ihmislapsi. En pysty ymmärtämään mitä hemmetin väliä sillä sukupuolella sitten on kellekkään muulle. Tiedän kyllä, että hyväähän ihmiset tarkoittaa ja välittämisen takia kyselevät. Mutta välillä tuntuuu pahalta kun itse on ihan innoissaan mahtavista uutisista ja siitä että kaikki on hyvin ja toinen vain sanoo että: ihania uutisia, joko sukupuoli on tiedossa? Tuntuu siltä kuin siinä sivuutettaisiin koko sikiön kehittymisen ihme ja tämän maailmankaikkeuden kaunein asia ja keskitytään johonkin "turhuuteen". Voisiko tämänkin purkauksen pistää hormoonien piikkiin...? =)

12+0 ohitettu

2008-03-17T08:57:00.003+02:00

Eli tänään komeilee sitten 12+1. Miehelle eilen sanoin, että yksi virstanpylväs on saavutettu. Yllätyin siitä, kuinka iloinen se asiasta oli. Kaipa tuokin jännittää ja huolehtii enemmän kuin välillä näyttää. Hassu ja ihastuttava se on muutenkin. Eilen se oli heti aamusta valmistautunut suklaamuna-kulhon kanssa virpojia lahjomaan. Oli muuten pettynyt mies illalla, kun ei yhtä ainokaista trullia käynyt. Yritin sille kyllä sanoa, että ei ne kerrostaloihin niin suurina määrinä tule.

Piti muuten kirjottaa jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi. Saamattomuus onkin läsnä koko ajan nykyään. En saa otetta koulusta, en huushollin huollosta, en pyykin pesusta tai edes ruoanlaitosta. Ilmeisesti haluaisin vain käpertyä sängylle Pikku-Ruun kanssa ja helliä yhteistä olomuotoamme. Todella outoa ja edelleenkin varsin rasittavaa. Meillä kun alkaa koulussakin olemaan suurin kiire päällä ja tehtäviä vaikka naapureille jakaa. Mutta ei niin ei. Ehkä tämä on joku luonnon tapa varmistaa, että pieneen tulokkaaseen aletaan valmistautumaan? Viesti on hei jo mennyt perille, nyt tarvis jaksamista ja motivaatiota!

Torstaina on sitten np-ultra. Sanomattakin lienee selvää, että se jännittää jo nyt. Usko siihen, että kaikki on kunnossa on kuitenkin kova (tai ainakin kohtalainen...). Lupasimme toisillemme, että jos ja kun kaikki on kunnossa niin menemme ja ostamme Pikku-Ruulle symbolisesti jonkun potkupuvun tai vastaavan. Ikäänkuin huudamme ääneen, että meidän pienokaisemme kasvaa ja voi hyvin, me saamme vauvan! Ja sitten sitä toista vaihtoehtoa en halua ajatella ennen kuin minut siihen pakotetaan.

Kerroin muuten koulussa yhdelle ystävälleni. Se hyppi ja pomppi ja kiljui =) Oli mukavaa kun kaveri oli niin täysillä iloinen puolestamme. Olen myös nähnyt unia missä kerron eri ihmisille, että meille tulee vauva. Jotenkin tässä vaiheessa se kertomisen vimma alkaa kummasti laantumaan. Sillon ihan alussa olisi halunnut tiedottaa kaikille tutuille ja tuntemattomillekkin asiasta. Nyt olen ajatellut, että ehkä en koulussa kerro oikeastaan muille. Huomaavat sitten jos se nyt sattuu näkymään ulospäin ennen huhtikuun loppua. Hassu muutos mielestäni.

Syke

2008-03-10T09:48:00.004+02:00

Eli tänään aamulla oli neuvola. Kaikki oli mainiosti. Verenpaine oli ehkä hiukan matala, mutta hyvän rajoilla sekin. Painoa oli tullut lisää hieman yli 200g per viikko, mikä kuulemma on normaali ja hyvä juttu. Tuntuu vaan jotenkin kovin paljolta, varsinkin kun on koko viime vuoden tarkkaillut painoaan häitä varten. Kai se täytyisi vaan yrittää ymmärtää, että se paino tulee nousemaan monta monituista kiloa.

Ihmetystä aiheutti veriseula. Pyysin jo aikaisemmin puhelimessa, että pääsisin veriseulaan ja nyt sainkin sinne lähetteen. Yksityinen lääkäri joka tekee ultrani sanoi, että seula olisi hyvä ottaa viikolla 11 (eli nyt), ok selkeä homma. Mutta mutta, nyt tämä neuvolatäti sanoi, että se näyte pitää ottaa viikolla 15 (eli joksus piiitkän ajan päästä). Onkohan nyt kyse edes samasta testistä. Hittolainen. Pitää varmaan yrittää soitella sinne yksityiselle ja ihmetellä tätä hommaa.

Ja se syke. En kyllä edes jännittänyt ettei sitä kuuluisi, vaikka se ei heti löytynytkään. Jotenkin vaan luotin, että kyllä se sieltä kuuluviin saadaan. Niinkuin saatiinkin. Hetki siis meni ennen kuin se viuhuna alkoi kuulumaan. Ja samantien kaveri tempasi liikeelle ja etsiminen aloitettiin alusta. Kuulemma vilkas tapaus tämä meidän Pikku-Ruu.

Tämän päivän teemana on siis "kaikki hyvin"!

edit: niin siis pulssi pieniosella oli noin 160

11+0

2008-03-09T09:13:00.005+02:00

Pääsimme taas uudelle viikolle, jipii. Huomenna on onneksi neuvola. Toivoisin kovasti, että se täti yrittäisi kuunnella sydän-ääniä ja tietysti, että ne sydän-äänet myös kuuluisi.

Olimme eilen veljeni ja hänen kihlattunsa kanssa teatterissa ja syömässä. Päivä oli todella mukava ja jaksoin sen yllättävän hyvin. Taitaa olla helpottamassa tuo väsymys ja pahoinvointi. Olin kuitenkin pitkään syömättä ennen ravintolaan menoa ja ainoastaan teatterista ennen väliaikaa oli hetkellisesti huono olo. Eli hyvältä näyttää. Tosin nyt voin sitten alkaa miettimään, että mihin ne oireet katoaa ja onko tämä normaalia =) Niin tai näin, aina väärin päin.

Ja sitten vielä autossa kotiin tulomatkalla oikealta puolelta vihlaisi voimakkaasti joitain kertoja peräkkäin. Se on vaikea olla ajattelematta mitään pahaa kun alavatsassa tuntuu siltä kuin joku tökkäisi teräaseella silloin tällöin. Sitä sitten yrittää muistuttaa itselleen, että jos kipu on voimakasta ja jatkuvaa tai siihen liittyy verenvuotoa niin vasta sitten pitää huolestua. Kaikki muu on raskaudessa normaalia... Ja eihän muutama viiltävä kipu nyt ole jatkuvaa, eikä se itseasiassa ollut edes varmaan mitään kovin voimakasta kipua. Selkeää ennemminkin. Mutta joka tapauksessa toivoisin huomenna kuulevani Pikku-Ruun sydämen äänet, että voisin olla varmempi siitä, että siellä se vaan hieman kivuliaasti kasvattelee kotiaan.

Olen nyt antanut tämän blogin osoitteen yhdelle ystävälleni ja eilen veljelleni. Äitini ei osoitetta halunnut, koska pelkäsi häiritseväsä "päiväkirjaani", eikä halua ikäänkuin tunkeilla. Höpsö kaveri tuo tuleva mummu. Saa nähdä muuttuuko kirjoitusteni tyyli nyt kun muutama tuttu kuitenkin tietää sivujen olemassa olosta.

Niin juu. Anoppini oli ystävällisesti kertonut taas eteenpäin tästä uutisesta, täysin ulkopuoliselle kaupassa. Hän ei vielä tiedä, että on taas jäänyt kiinni. Luulisi jotenkin, ettei se suun kiinni pitäminen olisi niin vaikaa, mutta ilmeisesti olen väärässä. Joka tapauksessa olisi ollut mukavaa, että meidän toiveitamme olisi kunnioitettu. Nyt se alkaa olemaan yksi ja sama, sillä tämä paikkakunta on sen verran pieni, että todennäköisesti kaikki ketä asia vähäänkään kiinnostaa ovat jo tietoisia raskaudestani. Ja hitto, todennäköisesti nekin joita asia ei voisi vähempää kiinnostaa tietävät jo.

26 mm

2008-02-29T12:27:00.006+02:00

Yksi kuva kertoo tuhat sanaa. (Tämä kuva tosin on hieman suttuinen kun se on kameralla näpsästy.) (edit: Viikkoja 9+4)

Sydän lyö

2008-02-28T18:34:00.005+02:00

Tänään oli siis se ensimmäinen ultra. Jännitti odotusaulassa ihan hirveästi ja unohdin vähän väliä miten hengitetään. Varsinainen pakokauhu iski noin kaksi sekunttia ennen kuin itse tutkimus alkoi. Teki mieli pompata siitä laverilta pois ja sanoa, että tää oli tässä ei me tarvitakkaan mitään ultraa, kiitos ja näkemiin! Kauhu siitä, että siellä ei ole mitään elävää iski niin lujaa vasten kasvoja, että ajattelin etten halua tietää. Niin kauan kun mä en tiedä niin voin olla "onnellinen". Mies tarrasi käteen kiinni ja jälkeenpäin kun puhuimme niin hän oli miettinyt mitä ihmettä hän voi tehdä tai sanoa jos siellä ei olekkaan kaikki kunnossa.

Ja sitten se pieni lihapulla näkyi siinä ruudulla ja lääkäri osoitti meille pienen, mutta tiheän sydämmen väpätyksen. Pikku-Ruu oli siinä. Ihan oikeassa paikassa, oikean mittainen ja oikein kehittynyt. Laskettuaika pysyi entisellään. Kuvaruudulta löytyi kättä ja jalkaa, sekä pikkuista selkärankaa. Täydellinen 2,6 cm kokoinen sikiö. Kyyneleet nousivat silmiini ja mies antoi hellän pusun otsalle.

Lääkäri, joka oli aivan ihana vanhempi mies, selitti meille sikiön rakennetta ruudulta opastaen, osoitti ruskuaispussin ja paljon muuta. Oli mukavaa, että hän kertoi kaiken niin perusteellisesti ja vastaili mieheni kysymyksiin. Minä tuijotin ruutua ja nyökkälin, muuhun en liikutukseltani ja ihmetykseltäni pystynyt. Mahtavaa bonusta oli se, että lääkäri innostui ottamaan myös 3D kuvan pikkuisesta (ja ilman lisäveloitusta). Siitä on maallikon paljon helpompi ymmärtää katsovansa sikiötä. Miestä alkoi lopussa, jännityksen tasaannuttua, huimaamaan ja hänen piti istahtaa nurkassa olevalle tuolille ettei taju olisi karannut. Hän on varsin herkkä huimaukselle. Mahtaa raukka pärjätä tooodella hyvin synnytyksessä =)

Täällä siis ollaan onnellisissa ja mahtavissa tunnelmissa. Täytyy nyt vain toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Sormet ja varpaat ristissä.

(edit: viikkoja tällöin 9+4)

Anteeksi mitä?

2008-02-26T21:08:00.003+02:00

Kaupassa tuttavan kanssa perunalaarin edessä käyty keskustelu:

Tuttava: Moikka! Kuulin, että teitä saa onnitella.
Mies: Anteeksi mitä?
Minä: Niin siis mitä?
Tuttava: Niin siis, että saa siis onnitella, you know
Mies: Anteeksi mistä?
Minä: Niin juu, mutta siis mitä?
Tuttava: No onneksi olkoon, ensin avioliitto ja nyt sitten lopullinen vankeus.
Mies: *heh* Joo...
Minä: *heh* Niin...

Että näin... Todella rakentava keskustelu. Oltiin vaan niin yllättyneitä molemmat ja tuntu jotenkin niin ahdistavalta saada onnittelut joltain tutulta, jonka ei todellakaan pitäisi tietää mun raskaudesta mitään. Syyllinen keksittiin kyllä heti ja anoppi saikin kuulla mieheltä kunniansa. Vahingossa oli kuulemma lipsahtanut ja ei tule toistumaan (vaikea vaan uskoa tommosiin vahinkoihin...) Lisäksi äitini soitti ja kertoi kertoneensa ystävälleen, eli sekin sai sitten läksytystä osakseen. Mikä noita tulevia isoäitejä oikein vaivaa! Nyt ymmärrän, miksei välttämättä kannata kertoa läheisillekkään ennen kuin ollaan päästy näitten "riskiviikojen" yli. Ne läheiset kun ei välttämättä pidä suutaan kiinni. Ja nyt se ei ole meidän käsissämme ketkä kaikki tietävät ja miten pian. Sillä aivan kuten äitimme kertoivat luotettaville ystävilleen, kertovat nämä luotettavat ystävät vain ja ainostaan omille luotettaville ystävilleen. Ja pienet kun on piirit niin soppa on valmis.l Huoh.

Uusi viikko

2008-02-24T16:17:00.003+02:00

9+0 tänään, eli uudella viikolla (10) mennään. Jokainen viikko tuntuu pienoiselta voitolta. Sunnuntaita odotetaan kuin kuuta nousevaa =) että sellaista sykleissä elämistä täällä. Ultraa odottaa malttamattomasti. Jännittäen. Toiveikkaasti?

Ultran odotusta ja sukupuolipohdintaa

2008-02-23T18:26:00.006+02:00

Ultra-aika on ensiviikolla, mutta tuntuu kuin siihen olisi ikuisuus. Vähintään. Onneksi päätimme mennä tuonne varhaisultraan. Pelottaa kovin, ettei siellä olekaan ketään tai jos on niin ettei kaikki ole kunnossa. Onneksi ensi viikolla saa jotain varmistusta. Välillä olen lähes varma, että olen vain jollain tavalla sairas (joku omituinen syöpä tai jotain) ja tästä syystä kuukautisia ei tule ja olo on oireellinen... Jep jep, tekee hyvää psyykkeelle. Ei auta kuin uskoa ja luottaa. Rasittavaa kerrassaan.

Keskustelimme eilen siitä, miten jotkut toivovat lapsensa olevan jotain tiettyä sukupuolta (tai lähes kaikki kai, vaikkakin oikeasti kumpikin on tietty yhtä tervetullut). Mies totesi, että mehän odotetaan tyttöä, vaikka ei se poikakaan paha ois. Hänellä on kuulemma sellainen olo, että tyttö tulee. Itse en oikein tiedä. Luulin olevani aika neutraali näissä toiveissa ja oletin toivovani vain "vauvaa", jotain lähes sukupuoletonta. Monta viikkoa sitten sanoin tosin, että tämä tuleva lapsi on äitini tyttären tytär. En edes huomannut, että olin sukupuolisoinut (onkohan tuo edes sana?) Pikku-Ruun. Ehkä siis odotan itsekkin tyttöä. Tiedä noista.

Ihanainen Anniina oli antanut blogilleni tunnustuksen. Kiitos siitä! Pistän maininnan kiertoon (Anniinalle itselleen) ja myös näille blogeille:Pompon odotus ElishiaK Käiverön odotus ja neron kasvatus ja hoito. Kaikki linkkilistallani olisivat ansainneet maininnan, plokkasin tohon pari.

Väsyttää ja kissaperheen ihmetyksiä

2008-02-18T08:49:00.006+02:00

Muutama päivä onkin jo vierähtänyt viime tekstistä. Väsymys on iso. Imuroinnin jälkeen on pakko ottaa päiväunet. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää, illalla väsyttää ja yöllä nukun huonosti... Huono-olo velloo tasaisesti ja tulee seurakseni jos en juo ja syö tarpeeksi usein. Toisaalta jos syön liikaa/en tarpeeksi etova olo ei katoa mihinkään. Tasapainoilua siis. Välillä tuntuu, että ainut aika jolloin ei ole huono-olo, on silloin kun syö. Pitäisi siis mussuttaa koko ajan jotain, heti kun leuat lakkaa käymästä niin alkaa etoa. Pahoinvonti on suurimmillan jostain syystä illalla. No ainakin nuo alun valittelut oireettomuudesta voi lopettaa :)

Olemme mieheni kanssa huomanneet erään asian. Joka-ikinen kelle olemme kertoneet raskaudesta (paitsi neuvolatäti) ovat hyvin nopeasti kysyneet huolestuneella äänellä, "mitäs te teette kissoille!?" Me ei oikein ymmärretä mitä ihmettä niille nyt pitäisi tehdä. Joo tottakai mies hoitaa hiekkojen putsauksen ja tietenkään nuorempi kissa ei enää saa nukkua mun kainalossa. Ja sitten kun vauva on maailmassa pitää huolehtia kissaverkoista pinnasängyn päällä ja muutenkin tarkkailla miten nuo kaksi ottaa pikkuisen vastaan. Mutta siis ei me mitenkään erityisesti ajateltu mitään tehdä meidän kissoille. Eräskin tosin tokaisi heti että jahas teidän kissat pitää sitten lopettaa. Milloin tästä maailmasta on tullut sellainen, ettei eläinperheeseen voi tulla vauvaa ja missä ihmeen välissä eläimestä on tullut kertakäyttötavaraa jonka voi hävittää kun ei enää tarvitse sitä, tai se ei enää sovikkaan suunnitelmiin. Kyllä me nuo kissat ollaan otettu ihan niiden koko ikää ajatellen. Tietysti voi käydä niin, että esim. tuo nuorempi rotuelikko ei hyväksy uutta tulokasta ja heittäytyy hankalaksi, mutta siihen reagoidaan sitten jos niin käy, ei etukäteen eikä varmuudenvuoksi. Tottakai vauva on etusijalla, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että nuo kaksi ovat kuuluneet tähän perheeseen jo monta vuotta ja haluan lapsenikin tutustuvan noihin mainioihin otuksiin.

Viimeiseksi syy sille, että en ole kirjoittanut moneen päivään. Menin jotenkin lukkoon Anniinan surusta, enkä osannut kirjoittaa tänne mitään. Tänään aamulla päädyin kuitenkin siihen, että se etten kirjoita omista tuntemuksistani ja iloitse täällä omasta raskaudestani, ei auta tai helpota Anniinaa varmasti millään tavalla. Pahalta tuntuu heidän puolesta. Ja jotenkin se tulee niin lähelle kun raskaus oli suurinpiirtein samoilla viikoilla omani kanssa. Voimia ja halauksia heille!

Säteilyturvakeskus ja ensimmäinen neuvola

2008-02-12T13:36:00.000+02:00

Eli ensimmäiset asiat ensiksi. Sain viikonloppuna hulppean ahdistuskohtauksen miettiessäni tuota aikaisemmin kertomaani säteilyjupakkaa. Siinä sitten vollotin miehen kainalossa, kunnes päätin tehdä asialle jotain. Lähtein säteilyturvakeskuksen kysymys-sähköpostiin viestin jossa tiedustelin tilannetta ja sitä, toimiko opettaja oikein. Vastaus tuli nopeasti ja poisti pahan mielen. Tässä lyhennettynä sisältö:

"Tietojemme mukaan kyseisessä ammattikorkeakulussa on opetuskäytössä
erittäin matala-aktiivisia lähteitä, joista ei oikein käytettynä ole vaaraa
henkilöstölle, opiskelijoille eikä myöskään sikiölle.
Tämän vuoksi ei ole ollut perusteltua asettaa erityisiä rajoituksia lähteiden käytölle
eikä raskaana oleville opiskelijoille. -- Vertailun vuoksi voi todeta, että luonnon taustasäteilystä saamme
saman suuruisen annoksen yhdessä tunnissa."

Ihana nykyteknologia ja sähköinen pikaviestintä! Helpotti hysteeristä oloa kummasti. Tosin itkuisuus ei johtunut pelkästään tuosta tapahtumasta... sunnuntaina meinasin itkeä söpöjen koiratarrojen takia. En yleensä ole mikään vollottaja ja en edes erityisemmin pidä koirista, joten kohtaus tuli hyvin yllättäen :) Kuka mä olen...

Ensimmäinen neuvola oli tänään. Täti oli supermukava ja tilanne rento. Luettavaa tuli paljon ja muutenkin tietoa tuli lisää (osa tosin kertausta, mutta mikäs se opintojen äiti olikaan). Kaupungissamme tarjotaan sekä nt-ultra että rakenne ultra. Lisäksi saa alkuraskauden ultran jos haluaa määrittää tarkat viikot! Aivan mahtavaa palvelua! Ja sitten tulee se mutta ja perkele. Paikan ainoa lääkäri joka tekee noita on aivan kauhea. En voisi ikinä kuvitella antavani se äijän ronkkia alapäätäni. No way. Se mies kolahtaa tosi lujaa mun hermoja vasten ja on käyttäytynyt aikaisemmin välinpitämättömästi ja inhottavasti. Että se niistä palveluista. Hemmetti. Neuvolatäti ymmärsi minua oikein hyvin ja kannusti menemään yksityiselle jos siltä tuntuu (en taida olla eka joka niin valitsee...). Sanoi tämän olevan minun raskauteni ja kehoni, ei kenenkään muun ja että päätökset ovat minun päätöksiäni. Heidän tulee niitä kunnioittaa. Oli kyllä kiva täti :) Varasin siis yksityiseltä alkuraskaudenultran. Se on kahden viikon päästä. Sinne asti pitäis jaksaa odottaa, tuntuu kauhean pitkältä ajalta. Niin neuvolassa selvisi myös, että olin käsittänyt puhelimessa viikot väätin (ihmettelinkin, että miten ne laskee sen niin eri tavalla kun mentiin niin takapakkia). Eli nyt kasassa on 7+2 eli ollaankin jo viikolla 8. Ou jee. Varhaisultra on siis viikolla 10. Eli ei kovin varhain. Mä tässä kokoajan pohdin että pitäiskö sitä kumminkin siirtää parilla viikolla niin, että vois tehdä sen nt-ultran sitten. Hmm. Ei osaa päättää. Vaakakupissa on malttamattomuus/paniikki siitä ettei siellä ketään ole ja toisaalta tieto siitä, että aika pian se nt-ultrakin on ja jos kaikki ultrat tehdään kerran yksityisellä niin rahaakin siihen menee jonkun verran. Pitää jutella miehen kanssa kun se tulee kotiin.

Säteilyvaara

2008-02-08T10:23:00.000+02:00

Minulla on pakollisia fysiikanlaboratorioita. Viime viikolla koe-aiheenamme oli säteily. Tutkeimme siis säteilevän materiaalin säteilyvoimakkuutta ja vaimenemista. Ennen kokeen alkua sain jallitettua opettajan eristettyyn tilaan (vaati muuten hiukan odottelua ja väijymistä...) jossa sain kysyttyä onko säteilystä haittaa sikiölle. Nainen vilkuili kovasti vatsaani ja sanoi, että ei haittaa mutta jos haluat voit oman mielenrauhasi takia olla käsittelemättä säteileviä aineita. En tietenkään käsitellyt aineita, mutta osallistuin kokeeseen vaikkakin oloni oli epäilevä ja opettaja ei ollut mutinallaan saanut minua vakuutetuksi turvallisuudesta.

Kun pääsin kotiin alkoi minua todella harmittamaan osallistumiseni. Opettaja ei mielestäni ollut vakuuttavan kuuloinen ja kommentti mielenrauhasta jäi mietityttämään. Jos kerran mitään vaaraa ei ole niin miksi minun pitäisi olla käsittelemättä ainetta. Ja säteilyynhän nyt ei tarvi suoranaista kontaktia. Mulla oli epämiellyttävä olo asian suhteen jo ennen kokeen alkua ja jälkikäteen ajateltuna ei olisi pitänyt osallistua tai ainakin olisi pitänyt kysyessä varmistaa asia paremmin. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että tuo nainen varmasti tiesi mitä puhui ja mittaamamme säteily määrät oliva hyvin pieniä, eli eivät varmasti haitallisia. Eihän se opettaja tietenkään olisi antanut minun osallistua jos asiasta olisi voinut olla vaaraa alkiolle/sikiölle.

Päätin joka tapauksessa, että tästä lähin jos minulla itselläni on epämiellyttävä olla jossain tilanteessa niin vihellän pelin poikki ettei jälkikäteen tarvitse kärvistellä tai katua. Nytkin voin vain todeta, että tein päätökseni osallistua kokeeseen ja sen kanssa mun on elettävä. Mä teen tällä hetkellä päätökset Pikku-Ruunkin puolesta joten mun kannattaa ehkä keskittyä niihin hiukan entistä tarkemmin.

Mietteitä kertomisesta

2008-02-06T19:10:00.000+02:00

Aliisan kirjoittaman kommentin jälkeen olen kovasti miettinyt keskenmenoa. Ja tätä, että olemme kertoneet kaikille läheisille jo tässä vaiheessa, vaikkakin aluperin oli vankka tarkoitus odottaa. Tunsin hetken jopa kasvavaa ahdistusta asian kanssa. Tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta että kaikki voisi mennä hyvin ja pohdein jo itkusilmässä miten tulevat isovanhemmat murtuvat (jeps hormoonit hajottaa pään...) Päädyin lopulta siihen, että en haluaisi yhtään paljastusta vetää takaisin (tai no ehkä sen miehen mummon ei olisi vielä tarvinnut tietää, mutta on miehelle ihan ylitärkeä ihminen). Ne ihmiset joille olemme kertoneet ovat minulle ja miehelleni rakkaita ja me todella tarvitsemme niitä ihmisiä ja heidän tukeaan. Joku sanoikin, että näin aikaisessa vaiheessa kannattaa kertoa vain niille kenen kanssa haluaisi käsitellä myös keskenmenoa. En nyt voi sanoa haluavani veljieni kanssa puhua välttämättä tuollaisesta asiasta, mutta haluan että he tietävät tuollaiset asiat elämästäni. Haluan että he tietävät ja tuntevat minut ihmisenä ja osaavat aina omalla kömpelölläkin tavalla olla tukena minulle.

Tässä siis loppu tulokseni. Rakastan näitä ihmisiä ja he rakastavat minua. Ja vaikka kaikki järki huutaa vastaa, en voi olla tuntematta kiintymystä myös Pikku-Ruuhun. Tiedän, asiat voivat muuttua monella tavalla ja tässä on monta kuukautta edettävänä ennen kuin ollaan syyskuussa. Mutta! On myös olemassa mahdollisuus siihen, että meillä on syyskuussa lapsi, oma pieni vauva, Pikku-Ruu. Ja tällä hetkellä minä haluan uskoa tuohon mahdollisuuteen, vaikka elämä huomenna jo muuttaisi kaiken päälaelleen. En aio surra huomista ennen kuin se saapuu. Ei sitä etukäteen saa kuitenkaan pois surtua.

Nyt ne tietää

2008-02-03T09:48:00.000+02:00

Eli nyt kaikki vanhemmat ja veljet tietävät raskaudesta. Ja olen niin onnellinen asiasta! Anoppi oli haltioissaan. Ihmetteli ja ihasteli, sanoi ostavansa villalankaa ihan kohta. Anopin mies halasi ja onnitteli jäyhään tyyliinsä. Appiukko sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras uutinen. Itkeä tirautti (oli hieman maistissa) ja totesi, että annoimme hänelle syyn elää seuraavat 20-vuotta. Appiukon uusi vaimo hyppi kirjaimellisesti tasajalkaa ja hoki "aivan mahtavaa, tää on paras juttu". Omille veljilleni soitin ja olivat ihmeissään, mutta iloisia ja miehen veli oli myös hetken puulla päähän lyöty :) Kerroimme myös miehen ainoalle elossa olevalle isovanhemmalle. Mummo ei ensin ymmärtänyt, että minä olen raskaana, luuli että puhuimme jostain muusta. Sitten se ei uskonut, että me puhumme totta. Lopuksi sanoi, että "jaa onko joku pettänyt" (oletan ja toivon, että tarkoitti ehkäisyä). Että noinkin iloiset ensikommentit. Sanoi kyllä vierailun lopuksi sitten, että on hieno asia ja kaikkea. Mutta hetken kyllä kiristeltiin hampaita noitten kommenttejen takia...

Olimme eilen ristiäisissä ja minulla ei ollut vesipulloa mukana. Kannan vesipulloa nykyään lähes kaikkialla, sillä janoni on kasvanut hirveästi. Eilen huomasin, että jos en saa tyydytettyä janoa tilalle tulee huono ja etova olo. Oli inhaa odottaa tilaisuuden loppumista kauhean janon ja etomisen kourissa. Hymyilytti kun mietein, että olen valittanut oireettomuutta. Sitä saa mitä tilaa! Lisäksi olen huomannut, että herään aamuyöllä pahaan oloon. En ole kertaakaan joutunut nousemaan sen takia vaan olen pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun sitten viimein herään niin olo on hyvä.

Minun on vaikea keskittyä mihinkään muuhun asiaan kuin tähän raskauteen. En tunnu ajattelevan juuri muuta. Se on oikeastaan aika rasittavaa ja häiritsee koulunkäyntiäkin hieman. Toivon, että tämä hiukan tasaantuu kun totun tähän koko asiaan. En kai voi koko yhdeksää kuukautta miettiä vain vauvaa ja lukea vain vauvalehtiä. Enhän? Hulluksihan tässä tulee :) Eilen kun siellä ristiäisissä oltiin ja sitä sankaria ihasteltiin niin tuli semmonen olo, että 9 kk on ihan hullun pitkä aika, en mä jaksa odottaa! Mutta toisaalta todella hyvä, että tässä on tämmönen aika totutella ajtukseen ja järjestellä asioita.

Vapaa päivä

2008-02-01T11:58:00.000+02:00

Vapaa päivä! Ihana asia, vaikkakin kouluhommia olisi kasallinen ja imuroidakkin kai pitäisi. Keskustelin juuri maratooni puhelun äitini kanssa vauva-asioista, vanhemmuudesta, isovanhemmuudesta ja tunteistamme maan ja taivaan välillä. Oli todella mukavaa rupatella ja kuulla myös äitini omia raskausmuistoja. Hänelläkään ei ole ollut sen suurempia pahoinvointeja raskauksien aikana, joten ehkä minullakaan ei sitten tarvitse olla :)

Tänään kerromme uutiset anopille. Saas nähdä miten siellä reagoidaan asiaan. En oikein osaa arvella, kun reaktiot saattaa periaatteessa olla mitä tahansa haikean onnellisesta itkusta mauttomiin vitseihin. Eiköhän siellä kuitenkin iloisia ja onnellisia olla. Noh tänään se nähdään! Mieheni vanhemmat ovat eronneet, mutta asuvat kuitenkin molemmat samalla paikkakunnalla kuin me. Mieheni oli ilmeisesti tänään kertomassa vain äidilleen. Isälleen ei ollut ajatellut kertoa. Tosin minä olen sitä mieltä, että se saattaa olla (tai siis on) appiukkoa kohtaan epäkohteliasta ja loukkaavaa. Pitää vielä keskustella tuon miehen kanssa asiasta ja onko varma päätöksestään.

Oireita ei ole tullut lisää, mutta vanhat ovat suurinpiirtein pysyneet. Aikaisemmasta listasta puuttui valkopippurin inho. Lopetin sen käytön jo ennen kuin tein testin, sillä se haisi ja maistui aivan hirveälle ja kuvottavalle. Saattaa siis olla, että se liittyy tähän raskauteen. Lisäksi olen syönyt viime aikoina usein karkkia. Tämä, uskokaa tai älkää, on uusi himo minulle. En ole koskaan sen kummemmin välittänyt makeasta. Olen syönyt ehkä n.10 karkkia per kuukausi, eli en juuri mitään. Nyt olen ostanut suklaapatukkaa, irtokarkkeja ja leivoin jopa suklaakakunkin! Pitää alkaa tästä lähtien hiukan katsomaan mitä suuhunsa pistää...

Ei kai tässä auta muu kuin ryhtyä imurointiin. Pitäisi vielä ehtiä ostamaan jotain mukavaa huomisiin ristiäisiin joihin saimme kutsun. Pikku tytölle pitäisi jotain löytää. Voi vaan olla aika vaikeaa rajoittaa ostot huomiselle sankarille :)

Pikku-Ruu

2008-01-30T13:42:00.001+02:00

Sisälläni kasvavaa yksilöä olemme alkaneet kutsumaan Pikku-Ruuksi. Nimi sai alkunsa kun katselimme juttua kaksoslasten kenguruhoidosta. Kengurusta tuli luonnollisesti mieleen Nalle Puhista tuttu Ruu ja niin se nimi sitten vakiintui käyttöön. Tai paljonko nyt viikossa voi mikään vielä vakiintua, mutta kuitenkin :)

Olen kuurannut tänään kylpyhuonetta ja todennut, että se tila tarvitsisi remontin. Siihen menee vaan aika monta tonnia rahaa. Todella harmillista. Parempi se kuitenkin on tehdä ennen kuin tila menee pilalle ja on liian myöhäistä, sekä tolkuttoman kallista. Saan todennäköisesti ennakkoperintöä isältäni lähiaikoina, ehkä siitä voisi yrittää lohkaista osan noihin kustannuksiin. Ärsyttää vaan kun meillä on kaikki muutkin remontit hiukan vielä vaiheessa. Listat puuttuu ja keittiöstä valolistat jne. Pientä säätöä, mutta niin aikaa vievää ja kuluttavaa kumminkin. Lisäksi haluaisin tehdä tasoitustyöt kunnolla ja maalata makkarin seinät uudelleen. Tosin taidan odottaa siihen, että Pikku-Ruun saapuminen on lähempänä/varmempaa. Olen jo ihastellut erilaisia tapettikuvia ja suunnitellut jo kaikkea hassua ja hauskaa sisustuksellisesti (joku voisi käskeä minua ottamaan rauhallisesti ja palaamaan takaisin maanpinnalle...). Olemme päättäneet asua Pikku-Ruun syntymänkin jälkeen tässä kaksiossamme. Pidämme kuitenkin tästä asunnosta ja sijainnista. Lisäksi makuuhuoneemme on todella tilava, joten kyllä tänne vauvan kamppeetkin mahtuu. Lisäksi tupla tai tripla määrä lainaa ei houkuttele.

Neuvola mietityttää minua. En tiedä pitäisikö miehen tulla mukaan jo ensimmäisellä kerralla? Toisaalta olisi kiva, että hän voisi olla ihan alusta asti tiiviisti mukana ja ehkä kysellä omia kysymyksiään jo heti nyt. Toisaalta jos siellä on ekalla kerralla vain minun terveystarkastus niin onkohan toisen sen takia kannattavaa olla pois töistä. "Anteeksi, mutta en tule aamulla töihin sillä menen katsomaan kun vaimoani punnitaan..." Mutta jos siellä onkin jotain tärkeää... Ja toisaalta koko homma hiukan jännittää mua joten voisi olla mukava, että mukana ois tuki ja turva. Mutta sitten taas toisaalta voisi olla mukava luoda jonkinlainen suhde siihen neuvolatätiin ihan rauhassa, ilman että mies häiriköisi omilla kysymyksillään. Hmm... Kinkkistä kerrassaan, onneksi on vielä aikaa miettiä asiaa.

Neppa Testaa

2008-01-29T10:19:00.000+02:00

Eli tein eilen illalla uuden testin jonka mieheni ystävällisesti haki minulle. Testi näytti välittömästi plussaa (tottakai), mutta olin kyllä niin huojentunut ja iloinen. Jee mä oon rakas raskaana! Ja mies ihmettelee päätään pyörittäen, että veikö tämä raskaus viimeisenkin valon pilkahduksen mikä päässäni liikkui :D Tässä kuva eilisestä testistä (28.1.2008):

Ja laitetaan nyt sitten se ensimmäinen testi (tai itse asiassa toinen testi, ihan eka näytti jonkun haamujen haamun) (20.1.2008):

Eli plussiaha nuo ovat. On muuten hankalaa saada järkevä kuva testistä (kuten myös Rakas Nuppunen -blogissa todettiin). Tuo ensimmäisen testin kuva on parempi, kun sen kanssa jaksoin vääntää. Eilisestä vaan räpsäsin, mutta siinä tuo viivakin oli hirveästi tummempi.

Ihmettelin eilen keskenmenoriskejä. Sivustolle eksyin Käiverön odotusta -blogin kautta. Tajusin yht´äkkiä, että olen miettinyt nuo riskit ja prosentit aivan väärin päin! 3-5 rv (tähän siis itse sijoitun) on 80% selviytymismahdollisuus loppuraskauteen. Se on todella paljon. Tuli luottavaisempi olo. Suuri osa raskauksista etenee normaalisti loppuun asti. 80% tuntuu oikein mukavalta prosentti määrältä. Kyseisenä aikana on kuitenkin 8% riski sille, että sikiö kuolee kohtuun ja siis 20% kokonaisuudessaan sille, että jokin menee vikaqan. Onhan toki 8% /20% "paljon" kun huomioi asiayhteyden. Eli ikäviä asioita voi toki tapahtua, mutta kyllä se epätodennäköisempää kuitenkin on.

Odottelen vieläkin oireita. Toivoisin kovasti saavani edes jotain selvää. Sen verran olen huomannut, että illalla iskee paha olo jos en syö tasaisesti. Eli minulla taitaa aamupahoinvointi ollakkin iltapahoinvointia.

Puhelin soitto vanhemmille

2008-01-28T10:20:00.000+02:00

Peruin eilen illalla kaikki lupaukseni pitää tämä asia salassa... En voinut olla kertomatta äidilleni. Oli todella ihanaa kertoa ja kuulla toisen iloiset ja onnelliset reaktiot. Äiti halusi äkkiä päästä kertomaan isälleni, joten lopetimme puhelun (noin puolen tunnin keskustelun ja ihastelun jälkeen). Äitini oli mennyt olohuoneeseen ja todennut isälle, että onpa erikoinen päivä. Isäni oli heti huudahtanut "Neppa on raskaana". En käsitä mistä se sen arvas! Ei äitikään ollut arvannut mitään meidän yrityksestämme. Isä soitti vielä onnitellakseen ja oli ihan haltioissaan hänkin. Ilokseni kumpikaan ei millään tavalla kyseenalaistanut tätä ajankohtaa. Kumpikaan ei edes ottanut koulua puheeksi. Ja kun minä otin niin molemmat totesivat, että heidän mielestään olen aivan oikean ikäinen ja tämä on juuri sopiva aika esikoiselle. Ei se koulu sieltä mihinkään katoa. Ja äiti huomautti vielä käyneensä itse koulunsa kolmen pienen lapsen äitinä. Olen siis todella tyytyväinen, että kerroin heille. Tosin vannotin heidät lupaamaan ettei muille sukulaisille vielä kerrota! Veljilleni haluan kertoa ennen muita sukulaisia. Siitä tulee hauskaa! Miehen vanhemmat eivät vielä myöskään tiedä. Appiukko käsittääkseni jo odottaa lastenlapsia ja uskoisin anopinkin suhtautuvan asiaan iloisesti. Jotenkin enemmän jännittää tuo anopille kertominen kuin edes omalle äidille. Äitini ilosta olin kuitenkin niin varma kuin saattaa.

Tänä aamuna, varmaan tuon eilisen puhelinsoiton takia , iski hirveä epävarmuus siitä jos en olekaan raskaana. Jos tekemäni testi oli viallinen. Tein vain sen yhden testin missä näkyi se haalea viiva. Jos tulkitsin väärin, jos se haalea viiva oli liian haalea tai vääränlainen muuten vaan. Mitä jos uskottelin vanhemmilleni mahtavan ilon, vaikken edes ole raskaana. Aivan järjettömiä ajatuksia, tiedän! On vain niin vaikea uskoa, että tämä raskautuminen ylipäätänsä kävi näin helposti (eli kolmannella yk:lla). Soitin miehelleni että hakee testin mulle jos ehtii. Se hieman ihmetteli taas mun touhotusta mutta lupasi käydä apteekissa.

Olisi ehkä helpompi olla jos olisi enemmän oireita. Saattaisin olla hetken ihan tyytyväinen jos saisin aamupahoinvointia. Tai rinnat kipeytyisivät. Välillä noita rintoja (etenkin vasenta...) vihloo hieman mutta siinä kaikki. Jano on vieläkin kovempi kuin normaalisti ja seurauksena myös vessassa käyntien määrä on kasvanut. Vihlontoja ja jomotuksia alavatsassa on silloin tällöin, enimmäkseen iltasella. Mutta siinähän ne oireet sitten olikin.

Cazze blogista Käiverön odotusta ja Aada blogista Rakas nuppunen ovat molemmat hihkaisseet olevansa samoilla viikoilla kuin minä. Mukava saada vertaistukiluettavaa. Iloista odotusta kaikille!

Tulevat isovanhemmat

2008-01-27T12:26:00.000+02:00

Tulevat isovanhemmat eivät tiedä raskaudesta vielä mitään. Jos anoppi ei ole sitä arvannut. Minun vanhemmiltani on helpompi asiaa vielä salata, sillä he asuvat valitettavan kaukana meistä. Puhelimessa on helpompi pitää pokka ja jutella niitä näitä. Haluamme kertoa vanhemmillemme vasta sitten kun tiedämme varmasti että siellä joku todella on. Tämä lapsi on kaikille ensimmäinen laatuaan. Meille ensimmäinen lapsi ja meidän vanhemmillemme ensimmäinen lapsenlapsi. Voi meinaan todeta, että tällä minikokoisella otuksella mahassani on aika suuret odotukset täytettävänä! Mutta toisaalta hän tulee olemaan täydellinen meidän kaikkien silmissä joka tapauksessa. Oletan siis, että tulevat isovanhemmat ottavat uutisen iloisena vastaan. Vaikkakin se tarkoittaa minulle välivuotta koulusta.

Minua mietityttää kauanko joudumme odottamaan ennen kuin pääsemme kertomaan uutisesta. Niskapoimu-ultra on meillä kai vasta joskus maaliskuun alussa. Sinne on aivan hirveästi vielä aikaa! Mahtaakohan ne kuunnella neuvolassa sitä ennen jo sydänääniä? Vai pitäisiköhän sijoittaa yksityiseen varhaisultraan? Olen miettinyt myös pitäisikö mieheni tulla jo ensimmäiseen neuvolakäyntiin mukaan? Onko se vain minun punnitus tilaisuus vai puhutaanko siellä jotain tärkeää / sellaista missä miehen kannattaisi olla kuulolla?

Kovasti kysymyksiä taas. Kuka niihin vielä kertoisi vastaukset...

Neuvolasta

2008-01-26T21:45:00.000+02:00

Mies on ystävänsä luona ja minun pitäisi lukea tenttiin. Joten vältelläkseni lukemista ajattelin kirjoittaa hieman eilisestä soitostani neuvolaan. Se jännitti minua, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa ja mitä odottaa puhelulta. Aloitin keskustelun fiksusti toteamalla, että soitinkohan nyt oikeaan numeroon kun mä oon varmaan raskaana. Neuvolatäti kertoi puhelun tulleen oikeaan paikkaan eli äitiysneuvolaan. Kerroin uudelleen olevani raskaana ja heti perään iski epävarmuuden tunne siitä että olenkohan oikeasti raskaana. Selitin hieman arastellen että haalea viiva siis oli vain tullut. Täti totesi, että raskaanahan sinä. Sain neuvola-ajan kahden viikon päähän ja olen kuulemma lauantaina (eli tänään) viikolla 5 eli 4+0. Sitten kyselin kaikki mieleen tulleet ajatukset (pitääkö/saako mies olla mukana jo ekalla neuvola kerralla, montako ultraa kaupunkimme tarjoaa jne.). Hän vakuutti myös että nuo vihlomiset on ihan ok. Kysyin myös missä ne ultrat järjestetään, johon täti hymyilevällä äänellä totesi "tuossa viereisessä huoneessa". Lopuksi vastasin hänen kysymyksiinsä ja meinasin purskahtaa itkuun ilosta kun hän kysyi, että odotanko esikoista. Oli niin mahtavaa sanoa kyllä! Onneksi tuo nainen vaikutti oikein mukavalta ja lämpimältä ihmiseltä. Sellaiselta miltä kehtaa kysyä hölmöjä kysymyksiä.

Hölmöjä kysymyksiä todennäköisesti kehittyy vaikka millä mitalla mitä pidemmälle päästään. Tämä kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. Toistaiseksi olen ollut taipuvainen liialliseen miettimiseen ja turhaan höpsöilyyn. Johtuu osittain siitä, että olen niin innoissani. Haluan muistaa koko ajan olevani raskaana. Eilen googletin jotta uskalsin syödä juustoa leivän päällä, se kun oli tanskalaista alkuperää... Aivan turhaa hössötystä, tiedän. Mutta jotenkin se konkretisoi tätä raskautta minulle. Ehkä tämä hössötys on jopa yritys kontrolloida tätä arvaamatonta asiaa.

Tieto lisää tuskaa...

2008-01-26T15:35:00.000+02:00

Olen tässä miettinyt tätä raskaaksi tulemisen yrittämistä ja raskaana olemisen alkua. Usein sanotaan että tieto lisää tuskaa, mutta tässä asiassa kyllä tietämättömyyskin aiheuttaa kovia tuskan hetkiä. Koko raskausasia on minun luonteelleni jotenkin hankala. En juurikaan tunne voivani vaikuttaa raskauteen: siihen milloin se tapahtuu (mikäli tapahtuu) ja jos se tapahtuu niin jatkuuko se (ja kuinka kauan), onko lopputulos terve ja niin edelleen. Yhtä tietämättömyyttä. Siis tuskaa. Pitää luovuttaa uskon ja toivon varaan elämänsä suurin ja tärkein asia. Tuntuu aika pelottavalta kun on kuitenkin yleensä tottunut vaikuttamaan elämänsä suuriin asioihin ja niiden lopputuloksiin.

viime päivinä on vihlonut välillä oikealta ja välillä vasemmalta puolelta. Toisinaan samaan aikaan. Eilen poltteli myös keskeltä hetken, onneksi se meni ohi. Keskenmenon pelko koputtelee takaraivossa, vaikka mitään realistista syytä siihen ei ole. Vain tilastolliset syyt. Tästä pääsemme tuohon vanhaan totuuteen - tieto lisää tuskaa. Kaikki ne tunnit, jotka olen käyttänyt internetin syövereitä selaillen, vain voimistavat kaikkia mahdollisia pelkoja. Ei kaikesta tarvitsisi tietää prosentteja, todennäköisyyksiä ja pahimpia mahdollisia tapauksia. Varsinkin kun esim. tuohon keskenmenoon en voi juurikaan vaikuttaa. Ennen on tainnut odotusaika olla huolettomampaa? Lasta ollaan kasvatettu "siinä sivussa", ilman järjettömiä määriä tiedon etsintää, lukemista ja vertailua. Ollaan oltu vailla listoja asioista joita ei saa tehdä tai joita pitää tehdä, sekä asioista joita ehkä on hyvä välttää tai harjoittaa kohtuudella. Ja kappas, lapset ovat silloinkin syntyneet suurimmilta osin terveinä.

Ja sitten se kaikkein stressaavin tieto: stressaaminen odotusaikana ei ole hyväksi!
...voi auta armias...

Tässä sitä nyt sitten ollaan!

2008-01-25T15:13:00.000+02:00

Elämäni ensimmäinen blogi saa juuri nyt alkunsa. Elämäni ensimmäinen raskaus on saanut alkunsa jo joitakin viikkoja sitten. Kovin on jännittävää ja ihmeellistä.

Kun sunnuntaina 20.1 testiin piirtyi haalea viiva kontrolliviivan viereen, olimme kerrassaan kummastuneita. Suuria tunteenpurkauksia emme kokeneet, lähinnä vain ihmetystä ja ehkä jopa lamaantuneisuutta. Älkää nyt käsittäkö väärin. Tulos oli ja on mitä toivotuin! Kolmannella yrityskierrolla tärpännyt ihme on meille todellakin tervetullut. Ja kyllä minä sen jollain tavalla tunnuin etukäteen tietävänkin. Ala-vatsaa vihloi välillä molemmilta puolilta, jano oli koko ajan käsittämätön, alavatsa oli myös turvonnut.

Tänään soitin neuvolaan. Se tuntui kummalliselta, mutta todella mukavalta!

Mies tuli kotiin, pitää mennä kertomaan neuvolasoitosta!